Yksinäisyys...

Muutin ulkomaille viime elokuussa opiskelijavaihtoon, jo kesä meni todella huonosti, minäkuva rakoili kun kahden yliopistovuoden jälkeen siivosin edelleen kesätöikseni, kaikki tuntui merkityksettömältä, mutta ajattelin sen ehkä menevän ohitse kun maisema vaihtuu. Aluksi yritin täällä juhlia ja pitää hauskaa muiden vaihto-opiskelijoiden kanssa, mutta aloin saamaan viinasta ahdistuskohtauksia ja migreeniä. Lopulta alkoi pelottamaan nuo ahdistukset joita pikkuhiljaa ilmaantui ilman viinaakin isommissa ihmisjoukoissa ja yöelämässä. Eristäydyin, koska tunsin että minua pidetään kummallisena, kun en viihdy baarissa. Olen ollut pitkään jo tosi yksin, yhteen ystävään tosin päivittäin yhteydessä messengerillä, muihin satunnaisemmin sähköposteilla ja tekstiviesteillä. Tämä yksi ystävä, jonka kanssa puhun päivittäin, on täkäläinen, mutta asuu eri kaupungissa kuin minä, on opettanut minulle paljon itsestäni ja on saanut minut hakemaan apua. Nyt olen käynyt muutaman kerran jo psykologilla, tämän ystäväni ansiosta.

Syksyllä saatoin tuijottaa päiväkausia seinää ja olla poistumatta asunnostani. Yksin aloin ajattelemaan menneitä, siskon kuolemaa ja sitä kuinka olin vuosia se vahva, joka jaksoi äidin romahdettua täysin. Jätin luentoja väliin ja lopulta kursseja kesken, ajattelin että keväällä kaikki olisi varmasti paremmin ja jaksaisin enemmän. Mutta kun ei. Nykyään pienetkin asiat saavat itkemään ja vaipumaan itseinhoon, olen koko ajan väsynyt ja nukun yötä päivää. Asiat jotka saivat minut ennen innostumaan, ovat yhtäkkiä yhdentekeviä. Jokin aika sitten havahduin siihen, että olen vailla kesätyötä, mutta en jaksa valehdella hakemus toisensa jälkeen, että olen avoin, ulospäinsuuntautunut, iloinen ja palveluhenkinen kun en kerta kaikkiaan ole sitä.

Minäkin olen aina ollut ujo ja syrjäänvetäytyvä, mutta ystäviä on silti yleensä riittänyt, jostain syystä olen aina ollut pidetty. Joskus nuorempana muutaman kerran jopa yritin seurustella, mutta ne kokemukset olivat aika huonoja, ja vetäydyin vuosiksi omiin oloihini. Nyt olen tavannut ihanan miehen, mutta pelkään koko ajan ettei hän jaksa minua kauaa, kun olen niin sekaisin ja epävarma. Pelkään tartuttavani pahan oloni häneen. Pelkään, pelkään... kymmeniä asioita, pelkään rakastua ja pelkään etten tule rakastetuksi. En ymmärrä miksi tämä mies on niin kiltti minulle, en tunne ansaitsevani sitä.

Psykologin mukaan minulla on luultavasti vakava masennus, mutta en haluaisi syödä lääkkeitä. En näe mitään ulospääsyä, en saa mitään todellista kontaktia ikäisiini ihmisiin (olen 22-vuotias), koska he pitävät hauskaa ja nauttivat elämästä, josta on minulle tullut täysin tarkoitukseton. Olen yksin, mutta osittain omasta tahdostani, en toivo kenellekään niin kamalaa kohtaloa, että joutuisi tekemisiin minun kanssani.

Itse kohta yli 30v. ja vieraassa kaupungissa kahdeksatta vuotta. Ainoat sosiaaliset suhteet on olleet töissä ja kaiken vapaa-aikani olen viettänyt yksin. Nyt kun työttömäksi jouduin, lähden takaisin kotikaupunkiin perheen ja kavereiden luo ja itselleni olen luvannut, että sieltä en enää koskaan lähde pois, sillä yksinäisyys on se, mikä hajottaa pään varmimmin! Sosiaaliset suhteet on mielenterveyden kannalta aivan helvetin tärkeät! Erakkona sitä tulee ennen pitkää höperöksi, koska ajatukset ei saa mistään vastakaikua, eikä kukaan ole ruokkimassa sosiaalista nälkää. Nettisuhteet ei anna mitään, vaan pitää olla juttukaveri, joka on lihaa ja verta.

Ihan samat fiilikset täällä.. Kaverit asuu yli kahdensadan kilometrin päässä, perhe ei ihan niin kaukana, mutta kaukana kuitenkin.. Mitäpä sitä kirjoittelemaan, kun ihan sama tilanne kuin sinullakin: muutto, uusi työpaikka, ei kavereita.. Itsekin olen sellainen, että jos töissä tapahtuu jotain ikävämpää niin sitä sitten kelaillaan puoleen ja toiseen ties kuinka kauan. Jos sinulla on/tulee tosi vaikea ja paha olla, niin mene juttelemaan vaikka terveyskeskukseen jollekin. Sitä romahdusta ei kannata jäädä odottelemaan. Kokemusta on. Itsellä meni tilanne siihen, etten päässyt edes sängystä ylös, saatika, että töissä olisin käynyt.

Kavereiden saamiseen ei minullakaan ole mitään neuvoa, kun en ole itsekään niitä löytänyt.. Mutta muuten tosiaan suosittelen sitä puhumista jollekin. Omaan pahaan oloonsa ei kannata jäädä kiinni ja odottaa, että se menisi vain ohi.