En voi tulla sun luokse

Minäkin rakastan sinua. Jos itket hänen puolestaan, rakastat todella aidosti ja syvästi. Haluan haaveiden maailmaasi. Meidän pitää toimia jo. Aika kuluu ja tunteet menevät hukkaan. Älä murru rakkaani! Odota vielä hetki.

* tai miten me vain ajaudumme yhteen

Oletko yrittänyt vaan olla olematta tekemisissä hänen kanssaan? Hieno asia on että sentään tunnet ja se on kaunis ominaisuus ihmisessä.

Taitaapi olla naisprovot taas asialla kun palstan miehet vaikuttaa jälleen yllättävän itkuisia olevan 🙄

Olen aina luullut että nämä ovat mieheltä naiselle...no ei sitten minua koske

Mieheltä naiselle on.

T ap

Ymmärrätkö sinä miten hirveää on, jos molemmat ajatellaan noin, mutta sinä kiellät meidät, koska et vaan voi?

Samalla tavalla minäkin hajoan. Rakkaani, rakastan sua, tiedäthän sen. Mutta teen kaikkeni että saisin sinut/hänet.

Annatko jonkun vihjeen millaiselle naiselle?

Olet mun rakkaus ollut siis jos muistutat siitä. Näinkö on?

Täällä olen minäkin romahtamispisteessä ja kyllä kaikkeni teen minkä vain osaan ja pystyn jotta etten sinua hanilaav menettäisi, se on niin suurta se Rakkaus.

"Tai me vaan ajaudutaan yhteen"?
Katsomme liian pitkään ja hups vain ei enään voida päästää irti toisistamme?
Näin on ehkä tapahtunut elämässä joskus.

Samanlaiset ajatukset eräästä. Aika kipeetä tekee. Kumpikin yrittää kieltää samalla kun kuitenkin tuntee toista kohtaan. Onhan meistä kumpikin sanonut sen suoraan. Tää on menny meidän kohdalla kyllä soutamiseksi ja huopaamiseksi.

Yhteys toiseen voi tulla alitajunnasta, kun tiedostamattaan näkee jotain omaan historiaan sopivaa, silloin voi syntyä raastava suhde, josta on tarkoitus oppia ja parantaa menneisyyden haavoja. Tai sitten rakastunut rakastumiseen. Etäisyyttä voi jompikumpi/kummatkin käyttää pelaamiseen, tai kyvyttömyyttään läheisyyden. Ja kiinnostus katoaa todellisen ihmisen paljastumisen myötä.

Jos olisit mies ja juuri hän, niin tiedä, että minäkin itkin paljon. Nyt ovat kyyneleet kuivaneet, mutta tunteet ei ole muuttuneet miksikään. K.

Mutta ollaanko puhuttu kasvotusten?

Tämä ei voi olla minulle. Emme näe edes missään. Mutta pystyn samaistumaan aloituksen kirjoittajan tunnelmiin täysin.

Kun tapasin hänet, menin kokonaan uusiksi (ei pelkästään elämäni). Rakastin häntä varmasti ensi hetkestä lähtien. Mutta välillemme ei syntynyt mitään tapailua kummempaa. Tai siis olisin toivonut parisuhdetta, mihin hän ei silloin ollut valmis. Voin huonosti ja sydämeni särkyi. Jossain vaiheessa menin niin huonoon kuntoon, että jouduin elämäni ensimmäiselle laitoshoitojaksolle.

Tunteet eivät menneet ohi, yrityksistä ja toiveistani huolimatta. Joka kerta kun näimme, olin jossain kummallisissa sfääreissä. Hän täytti tilan, hän täytti elämäni, hän täytti ajatukseni. Mitään vastaavaa en ollut aiemmin kokenut. Siihen verrattuna, elämäni oli ennen paljon mutkattomampaa.

Minusta tuntui myös, että tunteita oli liikaa. Ne sekoittivat minut, elämäni ja kaikki aikaisemmat kokemukseni hävisivät johonkin ja koko elämä sai uudenlaisen merkityksen. On kulunut välillä kuukausia, melkein vuosikin niin, että ei olla nähty missään. Ja kun nähdään, sama alkaa taas tai on jatkunut siitä mihin se oli edellisellä kerralla jäänyt.

Muutuin ihmisenä. Minusta tuli todella haavoittuva. Herkkä olen ollut aina, mutta jotenkin olin oppinut pärjäämään sen ominaisuuteni kanssa ja oppinut suojaamaan itseäni. Äkkiä en osannut hallita tunteitani yhtään. Romahtelin, sain itkukohtauksia, raivareita pienestä ym. tunteen purkauksia.

Tunsin lohdutonta ikävää, mustasukkaisuutta, suuttumusta ja äärimmäisen helliä tunteita. Melkeinpä voisin sanoa, että yhtäaikaisesti. Ja sellaista intohimoa, että pieni kosketus tai hipaisu sai minut kokonaan pois tolaltani.

Kerran menneenä syksynä ajattelin ohimennen poiketa hänen luonaan. Mutta en ehtinyt toteuttamaan suunnitelmaa sen pidemmälle, kun sain paniikkikohtauksen. Olin aivan varma, että mitä tahansa voisi tapahtua, jos edes saisin itseni hänen ovelleen raahattua. En hallitsisi itseäni, en mitään itsessäni. Romahdin jälleen, kun ymmärsin tilanteen toivottomuuden. Itkin koko kotimatkan lohduttomasti.

Olen muuttunut ihminen. Mielestäni olen parempi versio itsestäni, verrattuna siihen entiseen. Olin pakotettu kohtaamaan tunteeni, traumani ja paljon tuskaa. Nyt osaan katsoa sitä hukassa ollutta minääni, ennen muutosta. Olin pahasti kasvanut kieroon, sitä itse kuitenkaan ymmärtämättä.

Kun tiedän mitä kova kipu on, en halua satuttaa enää muita. Olen saanut oikean, elävän uskon Jumalaan. Hapuilen vielä, mutta haluan tehdä tekoja, jotka ovat oikein. Opettelen lähimmäisen rakkautta ja pyrin pitämään ajatukset hyvinä ja puhtaina. Se ei tietenkään ole helppoa, ei onnistu aina, mikä aiheuttaa paljon ristiriitoja. Ja edelleen tunnen olevani rikkinäinen.

Tuntemani ihmiset, eivät kaikki ole hyväksyneet muutostani. Tai sitten eivät usko sen olevan totta. Ei elämä ole oikeastaan helpommaksi muuttunut. Se on vain muuttunut, en osaa tarkkaan sanoa päivämäärää milloin ja miten ja mitä tarkalleen ottaen tapahtui. Nyt tiedän vain, etten voi elää siten, miten ennen elin.

On minulla edelleen häntä joka päivä ikävä. Emme ole nähneet taas pitkään aikaan. Mutta elämä on opettanut sen, että aina ei asiat mene niin, kuin minä haluaisin niiden menevän. Silti tuntuu siltä, että jos joku elämääni vielä tulisi, niin se olisi hän. Tai niin sydämestäni toivon. En muuhun pysty. Ei tällaista rakkauden tunnetta voi kohdata, kuin kerran elämässä.

Jos tulen puolitiehen vastaan? En tiedä vielä miten mutta jollain tavalla..

Koveta itsesi ja ryhdy kunnon egyptiläiseksi parka.