Suljetulla

Heräsin uuteen aamuun suljetulta, kun hoitaja tuli avaamaan verhot ja ravistelemaan hereille. Nousin pian ja puin ylleni.
Olohuoneessa jo muut lapset katselivat televisiota ja aurinko paistoi pihalla kirkkaasti. Rutiinit olivat jo tutut. Menimme aamupalalle 8.00 ja ensimmäiset saivat jo paniikkikohtauksia. Yhdelle tuotiin NutriDrinkkejä, koska ei saanut mitään alas.
Lääkkeet jaettiin ja pian en enään taas tuntenut mitään.
Odotin huoneessani että pääsisin jokapäiväiselle ulkoilulleni ja luin kirjaa. Huoneeni ovi täytyi olla koko ajan auki ja hoitaja valvoi kaikkea tekemääni. Se kuulostaa kyllä kauhealta mutta siihen tottuu. Kello 11.00 yksi poika on kiljunut huoneessaan ja me muut lähdimme pihalle. Mukanamme oli pillimehuja ja mehujäitä. Puimme kenkiä jalkaan eteisessä ja odotimme ovella että hoitaja tulisi avaamaan sen. Hississä oli edelleen se sama haju joka häiritsi minua joka kerta kun siitä menin. Astuin kellariin ja kävelin jo portaita päin. Muut tulivat vielä perässäni. Odotin hoitajaa avaamaan ovea, ja kun viimein pääsin pihalle olin taas siinä aidoitetussa, tyhjässä pihassa. Pyysin koripallon mutta senkään kanssa ei tuntunut enään hyvältä. Itkin viime yönä silmät päästäni ja sain unta vasta viideltä. Olin väsynyt ja peloissani, ”mitä nyt tapahtuu”.
Kysyin hoitajilta että mikä päivä nyt on ja kukaan ei vastannut. Huoneessani avasin radion ja menin sänkyyn lukemaan kirjaa. Siitäkään ei tullut mitään sillä mietin vain miten parhaalla ystävälläni menee. Vanhempani tulivat käymään vihdoin ja kertoivat että hänen isänsä kuoli viikko sitten. Pyysin että voisin soittaa hänelle mutta en saanut.
Menin yhteiseen tilaan ja kuuntelimme yhdessä musiikkia, pelasimme Unoa kunnes oli aika lähteä suihkuun. Oven täytyi olla sielläkin auki. Olin kauhean epävarma ja pelkäsin että joku tulee katsomaan. Minulla ei ollut mitään. Kaikki hajotti ja romahdin kaikesta. En pysynyt kasassa jos en vetänyt koko aikaa lääkkeitä ja ainoa toive oli vain päästä pois. Lopetin syömisen viikoksi kunnes minut siihen pakotettiin. Vanhempani eivät tuntuneet ymmärtävän.
Lopulta pääsin pois sieltä.
Palasin osastolle takaisin kuukauden päästä mutta siellä oli hieman rennompaa. Olen tyytyväinen tämänhetkiseen elämääni laitoksessa, mutta ongelmani ovat edelleen vahvoja. Toivon että lääkitykseni auttaisi nyt.

-teksti liittyy omiin kokemuksiini-

Mitkään ongelmat ei oo liian pieniä siihen että niistä voisi puhua. Niistä voi tulla liian isoja jotka voi johtaa johonkin shokeeraavaan. Pitäkää huolta itsestänne <3