Tämä viesti on siis tarkoitettu bulimiaa sairastaville. Oletteko kertoneet (jos omistatte siis) poikaysvälle sairaudestanne? Miten hän suhtautui asiaan? Miten pojat yleensä suhtautuu...
KErtokaa myös ikänne.. kiitos ja VOIMIA kaikille
KErtokaa myös ikänne.. kiitos ja VOIMIA kaikille
Vastaukset 8
Vanhimmat
poikaystävälleni melko alussa. Olin sairastanut n. vuoden kun kerroin. Tutustuimme ystäväpohjalta joten kerroin asiasta tavallaan ystävänä. Vasta nyt n.3 vuoden jälkeen kertomisesta hän alkaa sisäistää että tämä ei todellakaan tullut mukanani "kylkiäisinä" vaan on aika suuri osa elämääni. Hän kuitenkin on ymmärtänyt käytöstäni ja siihen liittyvää valehtelua ym. eniten läheisistäni. Hän tukee minua kaikin tavoin eikä ole tähän mennessä ainakaan jättänyt minua vaikka lähellä se on ollut. Silloin kun kerroin asiasta, hän otti sen ihan hyvin. Ei oikeastaan suhtautunut mitenkään. Se on vaan niin kovin yksilöllistä miten ihmiset sen ottavat.. Poikaystäväni kuitenkin sanoi aavistaneensa jotain, mutta ei uskaltanut puuttua asiaan. Hän oli kiitollinen että kerroin. Olemme yhä yhdessä, monien vaikeuksien jälkeen, kiitos hänen kärsivällisyytensä.
Kiva, että sulla on nii ihana nalle-karhu :) Mitä hän sitten sanoi sinulle, kun kerroit? (onko sinun tapauksessasi kyse muuten bulimiasta vai anoreksiasta?)
Bulimia mulla on.. paitsi että nyt on paino rojahtanu alas ni en sitten virallisista diagnooseista tiedä.. Oli kyllä kauheen noloa kertoa, mutta ajattelin että helvetti jos en kelpaa oksentelevana syömishäiriöhirmuna niin olkoon.. Tiesin että se tulee olemaan osa minua vielä melkoisen pitkään. Sain kuitenkin vastaan halauksen. Poikaystäväni ei oikeastaan sanonut mitään, hän antoi minun puhua ja kuunteli. Ei kommentoinut paljoa, sanoi tietysti että eikös kannattaisi hakea apua.. puoli vuotta sitten hain. Myöhemmin poikaystäväni otti itse selvää mistä on kyse lukemalla syömishäiriöistä. Hän ei ehkä paljon kommentoinut koska ei tiennyt miten suhtautua asiaan josta ei tiedä mitään. Ei kuitenkaan koskaan ole neuvomaan käynyt, olen yrittänyt kertoa hänelle mahdollisimman paljon, silloin on helpompi tajuta edes vähän ettei toipuminen ole yksinkertaista..
Kerroin poikaystävälleni kun menin hoitoon, että sairastan bulimiaa. Hän ei oikein tajua vieläkään mistä sairaudesta onkyse, tai miten se oireilee...enkä jaksa oikein selittääkään, olisi ihanaa kun hän tukisi ym. Mutta jotenkin tuntuu että hän häpeää sitä että olen sairas. Kun oksennan, yritän selittää hänelle että oli paha olla tai olen lihava tms. mutta ei hän kuuntele. Syyttää vain minua...kuulostaa ehkä pahalta, muttei se ole. Olen tottunut siihen että läheiseni pitävät sairauttani tabuna. Siksipä olen lopettanut puhumisen asiasta...minulle riittää että terapeuttini tietää ja neuvoo ja että itse tiedän tilanteeni.
Jos ahmit ja oksentelet, diagnoosisi on bulimia painosta riippumatta. Jos taas enimmäkseen paastoat tai syöt hyvin vähän, diagnoosisi on anoreksia. Ei liity painoon.
Kiitos selvityksestä :) olen ollut vähän hukassa näiden juttujen kanssa.. Bulimia siis minulla.
Olen jo yli kaksikymmpinen ja sairastin bulimiaa jo silloin kun poikaystäväni tuli kuvioihin. Apua en ollut kuitenkaan hakenut, mutta sitten tein ratkaisevan päätöksen ja hain apua. Päätin, että jos lääkäri sanoo minun olevan sairas, niin kerron poikaystävälleni.
No, sitten vaan yhtenä päivänä olin päättänyt kertoa kaiken. Poikaystäväni tiesi minun käyneen lääkärissä jonkun takia ja että kertoisin hänelle, jos asia olisi vakava. Hän siis osasi odottaa jotain!
Kerroin hänelle kaikesta ja hän suhtautui siihen todella hienosti. Hän on tukeni edelleen ja kuuntelee, kun on paha olla. Ei hän tilannettani täysin ymmärrä, koska se on niin hänen ajatusmaailmaansa vastaan, mutta tukee kuitenkin. Hän on omilla terveillä ja normaaleilla ruokailutottumuksillaan saanut nostettua myös minua ulos pahimmasta kuopasta.
Poikaystäväni tuli aina alkuvaiheessa ruokailemaan koululle kanssani (ja tulee edelleen, jos minulla on vaikeaa), vaikka en ehkä syönytkään mitään. Koskaan hän ei ole pakottanut syömään tms. Tein hänelle itse asiassa heti alussa pienet "ohjeet" eli mitä ei kannata bulimikolle sanoa ja mitä ei kannata tehdä. Ne olivat hänestä ok, koska hän ei tiennyt aiheesta kovinkaan paljon.
Mua toisella kertominen on vaan auttanu selviämään pahimmasta, joten sitä kandee miettiä. Poikaystävä rakastaa ja välittää, jos on oikea mies. Voimia kaikille!
haluakaan ymmärtää sairauttani.
Kerroin hänelle n. kuukausi sitten, olin hakenut ensin vähän rohkaisua kertomiseen juomisesta(myönnän, olen pelkuri ja kurja ihminen, kun en muuten uskaltanut asiasta kertoa).
Hän ei sanonut oikein mitään, tuntui siltä, ettei edes jaksanut välittää.
Minulla on koko seurustelumme ajan ja ennenkin ollut vaikeuksia syömisien kanssa.
Välillä minulla on anoreksian kaltaisia kausia, jolloin elän hyvin niukalla ravinnolla.
Lihon kuitenkin, enkä ole alipainoa ikinä saavuttanut kunnolla, koska ahmimiskaudet pilaavat aina aikaansaannokseni, saavat painon nousemaan.
Silloin vain syön kaikkea, oksennan kyllä paljon, mutta syön enemmän.
Poikaystäväni ei ymmärrä minun ongelmiani, enää en aio ottaa niitä puheeksikaan, pakko hyväksyä tosiasiat.
Ei hän terveenä ihmisenä tajua, ettei minua saa paranemaan, vaikka sanoisikin, että olen hoikka ja kaunis tälläisenä kuin olen.
Tiedän, että näen oman itseni lihavana ja rumana.
Ei riitä, vaikka koko muu maailma pitäisi mua sopivana, jos en kelpaa itselleni sellaisena kuin olen.