Kysymyksiä, kysymyksiä

perhe on ja asuntokin.lapsista olen onnellinen,mutta en voi sanoa olevani tyytyväinen.en tunne että olisin menettänyt erikoisemmin mitään,mutta olisin kaivannut elämääni sellaisen kumppanin joka osaisi näyttää tunteensa,ja että tuntisin olevani rakastettu.meillä se on sitä tyypillistä "mies vaan lojuu sohvalla" elämää ja ei puhu eikä pukahda!!

tavoitteeni on ymmärtää, olen edelleen kaukana siitä. Ovatko ihmiset jotka tavoittelevat mainitsemiasi asioita todella onnellisia. No perhe ja hyvä elämänkumppani luo onnellisuutta... Ihanaa kun on edelleen suuria haasteita edessä ja joka päivänä lähempänä. Tiedän etten tule sitä koskaan saavuttamaan. Silti elämä on ihanaa...

Menettänyt olen kait melkein kaiken, tai se kuuluu ehkä asiaan... olemme erilaisia, hyväksyn sen.

saavutakkaan! Lapset on tehty väärän miehen kanssa, suunnittelemani omakotitalo on myyty enkä ole toiveammatissani enkä tule siihen koskaan enää pääsemäänkään; vai oletteko kuulleet että joku olisi lukenut kirurgiksi neljävitosena!

tiedä onko tavoitteet saavutettu..elän tätä päivää..onnellinen siitä että lapset ovat terveinä..itsekin suhtkoht terve Luojan kiitos..joka päivä tuo jotain tullessaan..

Niin sanoi mieheni kun nuoremman perään lähti.

Se oli hinta.

En ole onnellinen, en ole ollut enää vuosikausiin. Lähes 20 vuoden avioliitto päättyi, kun mies halusi vaihtaa tasaisen perhe-elämän "salarakkaan" (voi yökötys mikä järkyttävä sana!) kanssa elämiseen.
On auto ja asunto, työ ja lapset. Tosin autosta ja asunnosta makselen lainanlyhennyksiä vielä vuosia ja vuosia. Tässä iässä monilla on jo lainat maksettu ja alkaa jäädä löysää rahaa vähän elämiseenkin. Haaveita on, ei mitään ylellistä, ihan tavanomaista ja normaalia, mitä nyt yleensä tavalliset ihmiset tekevät. Yritän pitää haaveistani edelleen kiinni, vaikka rupeaa tuntumaan jo toivottomalta. Ei yksinhuoltajana pysty juurikaan haaveita toteuttamaan.
Yksinäisyyskin vaivaa, ei ole kainaloa, johon voisi käpertyä. Ei olkapäätä, johon voisi itkunsa itkeä. Ei ihmistä, jonka kanssa voisi tämän elämänsä jakaa. Eipä ole edes ystäviä.
Olen menettänyt yöuneni. Elämästäni on kadonnut ilo. Tilalle on tullut pelkkää harmautta. Olen huomannut tulleeni jonkinverran kyyniseksi ja katkeraksikin.
Monella on asiat paljon huonommin kuin minulla, tiedän sen. Toisten epäonni ei vain pysty minua lohduttamaan.

Tavoitteet muuttavat muotoaan. Se, mikä nuorena oli tärkein tavoite, voi tällä hetkellä olla listan viimeisenä, lähes näkymättömin kirjaimin kirjoitettu.
Moni haaveili perheestä, ainakin parisuhteesta. Opiskella sai jokainen, joka halusi. Ja haaveiltiinhan sitä kaikenlaista; lääkärinhoitajan ura oli kovin tavoiteltu ;D Hyvästä ammatista, vakituisesta kahdeksan tunnin työpaikasta, elämiseen riittävästä palkasta haaveili aika moni. Kohtuullinen eläke oli itsestäänselvyys, ei haave. Perhekuvioihin kuului tietenkin noin kaksi kaunista lasta, omistuskaksiosta rivitalon kautta omakotitaloon ja pyhän peltilehmän piti olla alle 5 vuotta vanha, senkin kuului kasvaa sedanista farkkumalliseksi. Haaveet kasvoivat taloudenkasvun myötä. Loma-asunto tuli haaveisiin mukaan jossain vaiheessa, kun maailmanmatkailu alkoi tympiä. Ehkäpä sitä tuli haaveiltua, että tässä vaiheessa lainat olisivat jo maksettu, lapset omillaan ja rakkaus puolisoon sen kuin vain vahvistuisi, vuodesta toiseen.

Tänään, 20-30 vuotta myöhemmin haaveet ovat huomattavasti maanläheisempiä. Toiveena että, läheisten ja oma terveys pysyisi näinkin hyvänä, lapset eläisivät onnellisina valitsemallaan tiellään ja maailmassa säilyisi edes välttävä rauha. Rahan merkitys vähenee vuosi vuodelta ja sisäinen rauha ottaa elintilaa. Sellaisesta ei osannut nuorena edes haaveilla.

Haaveiden toteuttamiseen kului niin paljon aikaa, ettei parisuhteenhoitoon jäänyt enää voimia. Sen myötä meni tiilitalo ja `onnellinen´ perhe ja suurinosa maallisesta mammonasta. Tärkein tuli tärkeimmäksi eli lapset. Kyllä, olen onnellinen.

...ja kaiken taas menetin. Onko joku muka väittänyt että elämä olisi reilua?

minulla oli koko perhe, mutta siippa tai siis elämänkumppani halusi vähän tuuletella, ja tuuli sen vei... onneksi.
auto puuttuu, mutta saan lainaksi, jos tarvitsen.
asuntoja on kaksi. toinen vuokralla, josta rahaa tulee ja toisessa asustelen.
ainut mitä kaipaan entisestä elämästä on; työmatkan lyhyys, ja mökkiranta.
ja onnellinen silti olen.

Jaa onkos niitä paljonkin sellaisia ihmisiä, joiden tavoitteet on noin...hmmm...mitäänsanomattomia...auto...voi jösses!!!

Mun eka tavoite nuorena oli seikkailla. Been there done that.

Toinen alle 30v oli löytää mies jonka kanssa tehdä lapsia. Been there done that.

Kolmas oli tulla onnelliseksi ja tyytyväiseksi ihmiseksi. Am there doing that ;)

Anteeksi jos vaikutan kärttyiseltä. Hammasta särkee ja vielä tunti lääkäriin...mutta oikeasti, jos haluaa olla onnellinen täytyy tavoitteiden olla jotain ihan muuta kun asunto ja auto. Vai onko kaikki joilla on noi sun luettelemat asiat onnellisia, koska tavoitteet on saavutettu??? Kaikkea muuta!