Moi,
ollaan oltu yhdessä miehen kanssa kymmenisen vuotta, naimisissa siitä 6,5 vuotta. Mies 32, mä 28-vuotias.
Yritettiin vauvaa noin kuuden vuoden ajan, kunnes lopulta saatiin ihanan tyttövauva viime lokauun lopulla.
Mutta mies ei ole onnellinen. Meillä meni mun mielestä ihan hyvin ennen mun raskautta. Toki oli ehkä tavallista vaikeampaa osittain,kun lapsen saanti ja siihen liittyvät hoidot kiristi väkisinkin muutaman vuoden hermoja aika kireäksikin välillä. Mutta aina rakastettiin toisiamme kuitenkin.
Kun lopulta tulin raskaaksi, oli koko raskausaika aika hankala, mulla oli kauhean huono olo koko ensimmäiset 4-5 kk, enkä mielestä saanut paljon mieheltäni tukea. Tuntui,et mies ei oikein lopulta iloinnutkaan vauvasta kuten minä. Jäänyt sellanen fiilis, et en ole koskaan ollut yhtä surullinen kuin raskausaikanani. Jos hoito ei sillä kertaa olisi toiminut enkä olisi tullut raskaaksi, olen saanut sen käsityksen et mies ois halunnut erota. Mä ilmeisesti olin huutanut hänelle liikaa ja tunteet siinä hiipunut.
Onneksi on nyt ihan yhtä rakastunut meidän vauvaan ku minäkin. Sanookin mies usein, et vauva hänelle kaikista tärkein asia ja rakastaa sitä eniten. Toki mäkin ajattelen et vauva tärkein, mutta haluaisin niin kovasti, et oltais perheenä onnellisia ja sillain, en mä osaa selittää tarkkaan.
On vaan sellanen olo, et en mä tiedä miten tästä jatkaa. Mä itse rakastan mietäni ihan mielettömästi, mutta alkaa tuntua aika raskaalle, kun tietää et toinen ei enää rakasta itseä takaisin samalla tavalla. Mies varmasti tällä hetkellä eniten siitä syystä mun kanssa, et meillä ihana yhteinen tytär ja haluaa olla sen kans. Jos me oltais erossa, ei tietenkään vois nähdä sitä samalla tavalla.
Kaipaa sitä vaan itsekin niin kamalasti sitä et joku hoitaa ja rakastaa. Musta tuntuu,m et nyt sen vajaat puolitoista vuotta olen ikäänkuin henkisesti nääntymässä, kun en saa tarpeeksi rakkautta. Rakastellaan me aina siloin tällöin, mutta ennen raskautta oli aika aktiivista, joten siihen verrattuna ei voi samana päivänä puhuakaan. Mies ei nykyään oikein usein halua. Aina saan vongata, eikä useinkaan kuulemma tee mieli. Ehkä viikon /kahden viikon välein saan...Ei oikein sekään tunnu normaalilta, et toinen ei halua.
Onko muita joilla ois samanlaisia tilanteita ollut ja miten teille on sitten käynyt? Paraneeko asiat ajan kanssa, vai paheneeko? Onks jotain ideoita, mitä tekisin, yritänkö vaan jaksaa yrittää ja rakastaa siinä toivossa et miehen tunteet palaa entiselleen, vai...?

Vastaukset 2
Vanhimmat
Raskaaksi tuleminen ja lapsen (varsinkin ensimmäisen) syntymä aiheuttaa aina parisuhteeseen kriisin. Suhde ei voi jatkua niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, kun perheeseen tulee kolmas jäsen, joka vaatii todella paljon hoivaa ja huomiota.
Kerro miehellesi tunteistasi. Puhu siitä, miten sinä koit raskausajan, ja anna miehesi kertoa oma näkökulmansa asiaan. Puhukaa tämän hetken tilanteesta ja siitä, miten tästä eteenpäin, kun vauva vaatii oman huomionsa, mutta tarvitsette myös toistenne läheisyyttä ja rakkautta.
Tuossa tilanteessa voisi auttaa se, että antaisitte lapsen vaikka yhdeksi illaksi esim. mummolle tai kummille hoitoon ja viettäisitte sen ajan kahdestaan. Voisitte ehkä käydä ulkonakin, mutta ennenkaikkea olisitte kahdestaan, ilman että ympärillä on muita ihmisiä.
Meillä on pitkälti sama tilanne, tosin vauva vielä mahassa. Ollaan oltu erottamattomat viimeiset 10vuotta ja suhteemme on herättänyt kateutta muissa. Nyt on kuitenkin tullut arki vastaan ja emme siä ajoissa tunnistaneet. viimeinen vuosi on ollut hurja raskas, iso kriisikin on takana. Olimme jo harkinneet muuttmista erillemme, kun vauva ilmoitti tulostaan. Mies epäili pitkään, että olen tahallani hankkiutunut raskaaksi, koska halusin lapsia niin kovasti. Nyt kyllä jo käsittää, että vauva oli ihan puhdas vahinko ja on jo innoissaankin vauvan tulosta. Ongelma on vaan se, että kaikki nämä jutut on jääneet välillemme hiertämään, mies ei oikein osaa puhua tunteistaan ja minä pahoitan mieleni, kun en saa hellyyttä ja rakkautta. Emme oikein osaa enää lähestyä toisiamme, vaikka olemmekin kovasti kiintyneitä ja ymmärrämme, että meillä on isommat asiat ihan hyvin. Seksiä ei ole kuin ehkä kerran kuukaudessa. Se ei sinänsä haittaa, en ole niin kovin seksuaalinen, mutta harmittaa, kun en tunne itseäni halutuksi. Mies ei ole innostunut lähtemään mihinkään terapiaankaan. Aikamoinen pattitilanne. Olisi karmeaa todeta, että ollaan yhdessä vaan lapsen takia. Minä ainakin vielä rakastan miestäni.