Psykiatrisen hoitojärjestelmän kahtia jako

Niin, jotkut joutuvat todellakin kokemaan tuollaista epäinhimillistä ja epäoikeudenmukaista kohtelua hoidon nimissä. En itse ole joutunut, mutta olen nähnyt monta kuvaamasi kaltaista kohtaloa läheltä.

Tiedostusvälineissä kerrotaan kuitenkin jatkuvasti tarinaa, jonka mukaan psykiatrialla ei ole riittävästi resursseja ja ihmiset eivät saa tarpeeksi hoitoa. Onhan se sikäli totta, että monilla on kärsimystä ja ongelmia joihin he eivät saa apua. Suurempi ongelma kuin resurssien puute taitaa kuitenkin olla että se apu mitä on tarjolla on yleisesti ottaen aika skeidaa, ja että siihen pakotetaan ihmisiä jotka toipuisivat paremmin jos saisivat olla rauhassa. Luultavasti näillä hoitoon pakotetuilla on todellakin ollut alussa jokin kriisitilanne, mutta toipumisen mahdollisuudet on nähdäkseni aika tehokkaasti sössitty tuolla pakkopsykiatrialla. Terapeuttisia hoitomuotoja ei ole tarjolla tarpeeksi eikä lääkärikunta joka resursseista päättää ymmärrä niistä juuri mitään eikä siksi panosta niihin. Ajatellaan, että hullut on paras alistaa saman tien sairaanrooliin ja pitää hiljaisina pelottelulla ja lääkkeillä. Ja että terapiaa annetaan siinä sivussa jos muistetaan, ja jos hoidettavana oleva tajuaa pyytää sitä. Terapia mitä julkisella tarjotaan on usein laadultaan puolivillaista, omissa ongelmissaan kärvistelevät näennäisammattilaiset juttelemassa niitä näitä.

Ongelmat ei ratkea vaikka psykiatriseen hoitoon kipattaisiin omaisuus niin kauan kuin hoitomalli on mitä on. Pseudotieteellinen, lääkekeskeinen, diagnoosikeskeinen joka suorastaan väheksyy joissain tapauksissa ihmisten mahdollisuuksia ja vahvuutta selvitä vaikeuksista ilman heidän lääkekeskeistä "tukeaan". Diagnoosit on ja pysyy ja hoitomyöntyvyydellä vaikeuksista selvitään!

Hirveintä on että hoitosysteemi on lääkekeskeinen ja samaan aikaan resurssipuutteinen. Aika kauhea yhdistelmä! Ja vielä lääkekeskeinen hoitosuosituskin esim masennuksen hoidossa Suomessa. Lääkkeiden kanssa moni joutuu ongelmiin. Lääkkeitä määrätään pitkiksi ajoiksi vaikka on tutkittu lyhyeksi ajaksi, vieroitusoireet ei ole pitkiin aikoihin olleet korkealla agendalistalla, esim tutkimuksen suhteen. Viimevuosina valonpilkahduksia alkanut tulla aiheeseen liittyen, kymmeniä vuosia jälkijunassa

Mielenkiinnolla tutkailen psykiatrian seuraavien vuosien kehitystä. Nykyään puhutaan ennen huumeina pidettyjen pillerien käytöstä esim masennuksen hoidossa. Ne entisethän ei sellaisia ole vaan lääkkeitä sairauden hoitoon joilla nyt tuppaa olemaan melkolaisia vieroitusoireita ja hankala lopettaa jotka korjaa kemiallisia epätasapainoja vai mikä se teoria nykyään olikaan miten ne toimii? Vai oliko se sillä tavalla että sitä ei ymmärretä tätsin ja silloinhan toki järkevää on hoitaa, erityisesti pitkiä aikoja sorkkia hermostoa. Minulla on vaan villi veikkaus, pitemmällä tähtäimellä lääkkeet tekee kroonikkoja. Mutta se ei psykiatriaa toki haittaa, eikä lääkeyhtiöitä. :)

Sama haaste on koko sosiaali- ja terveydenhuollossa. On ihmisiä, joita ylihoidetaan ja ihmisiä, joita alihoidetaan. Tavallisen köyhän ihmisen on vaikeaa saada tutkimuksia tai hoitoja missään asiassa. Samaan aikaan kuitenkin toisia ihmisiä tutkitaan päästä varpaisiin olemattoman tuntuisten vaivojen vuoksi.

Jopa eläkkeelle pääsy ei mene oikeudenmukaisesti. Toiset "joutuvat" eläkkeelle, vaikka haluaisivat pysyä työssä tai työllistyä. Toiset ovat todella sairaita, ja sinnittelevät mitä erilaisin keinoin normaalissa palvelurakenteessa, saaden erilaisia sanktioita osakseen mm. työvoimaviranomaisilta. Sairaseläkkeellä on järkevän tuntuisia ihmisiä, ja työelämässä täysin häiriintyneen ja umpihullun oloisia.

Tiivistetysti järjestelmät kohdistuvat vain osittain oikeisiin asiakkaisiin tai potilaisiin tarjoten näille oikean aikaisia ja tarkoituksenmukaisia palveluita.

Medikalisaatio tarkoittaa sitä, että annetaan vastuu omasta ja läheisten hyvinvoinnista yhä pienemmissä ja pienemmissä asioissa lääketieteellisten auktoriteettien hoidettavaksi. Nykyään tarvitaan psykiatria selvittämään, miksi Vili-Petteri ei tykkää istua 8 h putkeen pulpetissaan ja kuunnella kiltisti opettajaa ja miksi Hilja Maria on vähän liiankin rauhallinen ja hiljainen kaikkien mielestä. Miksi Martta-tätiä ahdistaa, kun rakas koira kuoli eikä kahdenkaan viikon jälkeen ole alakulo helpottanut? Pitäisikö syödä kuuri masennuspillereitä jotka ovat käytännössä puhdasta plaseboa eli uskomusohoitoa, ja oivaltaa tätä kautta sairastavansa jotain ihmeellistä kemiallista kroonista epätasapainotilaa, joka aina palaa kun lääkkeen yrittää lopettaa? Kohta Martta-täti on kroonisesti työkyvytön kemiallisen epätasapainon seurauksena ja Vili-Petteri jäi ikäisiään lyhyemmäksi ja lopulta vähän tyhmemmäksikin nautittuaan elämänsä varhaiset vuodet amfetamiinijohdannaisia, vaikka keskiluokkaiset vanhemmat povasivat hänelle lääkkeiden turvin nousujohteista akateemista uraa keskimäärin kymmenen viikkoa kestävien lääkekokeiden pohjalta.

Koskaan ei tule ihmisten rahat riittämään niin monen ihmisen elämäntuskan ja sopeutumisongelmien käsittelyyn kalliiden spesialistien vuosipalkalla. Psykooseja ei edes oikeasti mitenkään hoideta, koska näillä spesialisteilla ei ole oikeasti minkäänlaista todellista ymmärrystä kutsumistaan vaikeista mielisairauksista. Nuo idiootit huumaavat potilaansa ensin aivovammaisiksi ja tutkivat sitten aiheuttamiaan aivovaurioita hoitamiensa sairauksien patofysiologisina ilmentyminä. Kun tieteen taso on tuota luokkaa, niin ei voi odottaa kovin rationaalista käyttäytymistä järjestelmältä, joka yrittää pohjata toimitansa kuuden viikon pituisiin tutkimuksiin ja todistamattomiin hypoteeseihin. Kulttuurissa pitäisi olla välineitä käsitellä vastoinkäymisiä niin, ettei lääkärin tarvitsisi laskuttaa jokaisesta ahdistavasta tunne-elämyksestä. Kyllä monet psykososiaaliset traumat voidaan hoitaa halvemminkin ja tehokkaammin, jos vaan haluttaisiin. Ei siihen tarvitse tuhlata erikoislääkärin tuntiliksaa.