Miten minusta tuntuukaan, että otti minkä tahansa uskon, opin, katsomuksen tai nyt sitten vaikkapa magianlajin(?) omakseen, niin ennenpitkää huomaa taistelevansa juuri tätä oppia vastaan kynsin hampain. (Tai olisi ainakin syytä huomata.)
Muutaman vuoden ajan olen toistuvasti ruotinut Suomi24:ssa kristinuskovaisuuden ongelmakohtia, ja yksi varsin oleellinen osa tuota k-uskon problematiikkaahan on että koko usko on muuttunut irvikuvakseen. Lähimmäisenrakkaus? Yksinkertaisuus, nöyryys? Se että yksin Jumala on hyvä? En nyt tee laajempaa listaa asiasta.
Muilla uskonnoilla on omat heikkoutensa.
Entäs sitten "castanedalaisuus" omalta osaltani? Pyrin aina tekemään selväksi etten usko CC:n juttuihin hampaattomasti täytenä totena, mutta silti CC:n kirjojen perusajatukset ovat jossain määrin imeytyneet tajuntaani.
Haluaisin olla moitteeton niin etten sano yhtä ja tee toista. Haluaisin olla vapaa fiksaatioista joita ego tuottaa. Haluaisin olla ahdistumatta kaikenlaisista pikkujutuista, sillä se on maailman ylläpitoa. Mutta se on vaikeaa kaikki, sillä se mikä minussa tahtoo yhtä on aina oppositiossa sen kanssa mikä ei tahdo jatkuvaa rääkkiä ja itsensä kiusaamista.
Paavalilla taisi em. seikasta olla omat sanansa.
Minusta tuntuu että kristitty ei ole kristitty, noita ei ole noita, ja kukaan ei ole mitään mitä väittää sanovansa. En tee tätä päätelmää vain oman jatkuvan epäonnistumiseni vuoksi, vaan siksi että näin se nyt vaan on ainakin kun kuuntelee miten tyhjät tynnyrit kolisevat pitkin teitä.
Omalla kohdallani mietin että kannattaako rehellisyys, koska rehellinen ihminen se vasta puhuukin läpiä päähänsä. Se johtuu aikafaktorista. Aamulla sanot että nytpä en ostakaan lakritsia. Mutta illalla vedät lakua niin että naama on musta ja pötsissä pörisee. Kannattaakohan tehdä mitään päätöksiä?
Muutaman vuoden ajan olen toistuvasti ruotinut Suomi24:ssa kristinuskovaisuuden ongelmakohtia, ja yksi varsin oleellinen osa tuota k-uskon problematiikkaahan on että koko usko on muuttunut irvikuvakseen. Lähimmäisenrakkaus? Yksinkertaisuus, nöyryys? Se että yksin Jumala on hyvä? En nyt tee laajempaa listaa asiasta.
Muilla uskonnoilla on omat heikkoutensa.
Entäs sitten "castanedalaisuus" omalta osaltani? Pyrin aina tekemään selväksi etten usko CC:n juttuihin hampaattomasti täytenä totena, mutta silti CC:n kirjojen perusajatukset ovat jossain määrin imeytyneet tajuntaani.
Haluaisin olla moitteeton niin etten sano yhtä ja tee toista. Haluaisin olla vapaa fiksaatioista joita ego tuottaa. Haluaisin olla ahdistumatta kaikenlaisista pikkujutuista, sillä se on maailman ylläpitoa. Mutta se on vaikeaa kaikki, sillä se mikä minussa tahtoo yhtä on aina oppositiossa sen kanssa mikä ei tahdo jatkuvaa rääkkiä ja itsensä kiusaamista.
Paavalilla taisi em. seikasta olla omat sanansa.
Minusta tuntuu että kristitty ei ole kristitty, noita ei ole noita, ja kukaan ei ole mitään mitä väittää sanovansa. En tee tätä päätelmää vain oman jatkuvan epäonnistumiseni vuoksi, vaan siksi että näin se nyt vaan on ainakin kun kuuntelee miten tyhjät tynnyrit kolisevat pitkin teitä.
Omalla kohdallani mietin että kannattaako rehellisyys, koska rehellinen ihminen se vasta puhuukin läpiä päähänsä. Se johtuu aikafaktorista. Aamulla sanot että nytpä en ostakaan lakritsia. Mutta illalla vedät lakua niin että naama on musta ja pötsissä pörisee. Kannattaakohan tehdä mitään päätöksiä?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Juu, me ihmiset ollaan heikkoja. Tai sanotaan että ei täydellisiä. Sitä kai se Raamatun juttukin tarkottaa että kaikki ollaan syntisiä. Ja näinhän se on että vaikka kuinka päätän ja haluan että en tee mitään pahaa niin silti ennemmin tai myöhemmin huomaa tekevänsä jotain. Vaikkapa vain ajattelemaan tunnekuohussa pahaa toisesta ihmisestä. Mutta oleellista mielestäni onkin se että yrittää olla parempi eikä luovu tästä päämäärästä vaikka välillä(usein heh) tuleekin vastoinkäymisiä.
Vaikeneminen on kultaa joten on turhaa/tyhmää sanoa muille ihmisille oikeastaan paljon mitään omista ajatuksistaan/suunnitelmistaan, koska mielipiteet muuttuu. Usein olen itsekin todennut että "tämä on oikein" jne. ja sitten muutaman vuoden päästä todennut asiassa puutteita/virheitä.
Mutta se, että mielipiteet muuttuvat ja asioihin tulee uusia näkökulmia on kuitenkin positiivista sillä se tarkoittaa sitä että ei olla jumiuduttu kankeisiin kaavoihin. Luovuutta ei ole vielä tapettu. Tietenkin me ihmisinä haluamme tiettyä turvallisuutta eli vakautta mutta omalla kohdallani olen todennut että maailman mysteereille ei ole loppua ja tästä seuraa se että ihmisten kokema vakaus on harhaa. Asiat vaan eivät aina ole sitä miltä ne aluksi näyttävät. Mikäli siis todella haluaa rehellisesti tutkia asioita. Mielestäni elämän oleellisimpia asioita on "totuuden" etsintä eikä se ole mikään yksinkertainen homma.
>elämän oleellisimpia asioita on "totuuden" etsintä eikä se ole mikään yksinkertainen homma
Sitäpä minäkin. On joskus puhuttu fokusoinnista ja ytimeen pääsemisestä - se on se mitä voi nimittää "totuudeksi".
Eikä se millään teinimäisellä intoamisella löydy että nyt minä sitten teen parannuksen ja jatkossa en niin ja näin. Luulenpa että sitten kun on edes vähänkin osunut oikeammalle reitille, niin ei sitä edes juurikaan pane merkille, kuin että joku kaunis hetki sitten tajuaa että heureka, minähän olen nyt jo pitkään tajunnut jostakin jotakin.
Joka sekään ei sitten ole vielä yhtään mitään, mutta ainakin alku.
Tarpeettomat tavat putoavat itsestään matkan varrelle, epäkäytännölliset ratkaisut ja menetelmät hylätään. Jos sensijaan huomaa jatkuvasti lyövänsä päätä samaan seinään samaan kohtaan, kai siitäkin voi sitten jotain johtopäätöksiä tehdä: jokin ei ole vielä päättynyt. Todella on saanut kylläkseen sitten kun ei enää välitä. Jos vielä syntyy intohimoja vouhottaa jonkin asian parissa... Silloin lienee pakko nokkia vaikka kertaallenkin oksentamaansa kaurapuuroa hymyssä suin.
Minusta vain tuntuu oudolta olla yhtä aikaa niin kamalan monta eri ihmistä. En minä tahallani jatkuvasti pyörrä puheitani, enkä aina edes senkään vuoksi ettäkö pitäisi kaikki tahot saada tyytyväiseksi.
Varsinaisesti pahuudesta en edes tässä oikeastaan puhu, vaan siitä että havaitsee tekevänsä jotakin mikä ei hyödytä. Energianhaaskuu on suuri synti...
Toisaalta ällöttää kun vedotaan siihen että "olen vain ihminen". Sellaiset olenvainihmiset saavat aikaan sen että rämmimme paskassa kun voisimme olla... jotain... suurempaa?
Päätösten tekemisen kyky on erittäin korkeaa magiaa.
Päättämisessä harjaantuminen liittyy olennaisesti tavoitteeseen tulla yhdeksi ja yhtenäiseksi.
Sanoit osuvasti, että sinussa on monta minää. Ilman muuta, mitä useampi minä vuoroin hallitsee sinua, sitä vähemmän voit pysyä siinä mitä päätät. Tästä juuri G.I. Gurdjieff puhui.
>> Kannattaakohan tehdä mitään päätöksiä? >>
Kannattaa. Mutta älä rassaa itseäsi sillä että vähän väliä epäonnistut. Nimittäin yksikin aito ja väkevä päätös, joka pitää pintansa sadan rikotun lupauksen joukossa, voi riittää tekemään suurimmat unelmasi todeksi.
Äläkä anna muiden lannistaa. Jos teet yhden ainoankin oikean ja pitävän päätöksen, olipa kyse melko vähäpätöisestäkin asiasta, saat varmasti kuulla olevasi pelottava ja fanaattinen.
Olen tosissani. Jos nostat vettä kaivosta, etkä heitä siitä puolia takaisin, sinua pidetään fanaattisena. "Mitä sinä nyt joka tippaa vartioit, oletko mielenvikainen?"... Ymmärrätkö?
Sillä päätösten tekemisen magialla on väkevä, kauhistuttava ja kohtalonomainen maku.
Ja päättämättömät ovat kadotettuja.
Niin, jos taloa rakentaessa antaa periksi jokaiselle joka tulee ja ruikuttaa että anna tiili anna tiili kun sinulla niitä riittää, käy pian niin että kohta ei niitä tiiliä olekaan niin montaa kuin taloon olisi tarvittu.
Ja jos ei ole antanut niitä tiiliä, saa kuulla olevansa ahne ja saita, kovasydäminen ja tunteeton ihminen.
Ja kuitenkin se talo olisi voinut olla hyödyksi muillekin ihmisille.
Suurempi Tarkoitus. Se on ihmisten silmissä hullutus. He elävät hetkessä, mutta heidän hetkensä on illuusio. Jos tähtäät kauemmas, ylemmäs, syvemmälle, laajemmalle, olet petturi jonka vuoksi illuusio on vaarassa rikkoutua.
ehkei ikinä kannattaisi olettaa olevansa mitään.
Tai sitten olemme mutta kehittymiseenhän minä satanistina aina pyrin.
Mutta entä jos kehittyminen loppujenlopuksi johtaakin siihen ettemme ole mitään?
Minä ainakin kuolisin ilman ajatuksiani,
mutta näinä kuukausina minulla onkin ollut ajatus hukassa. No nyt poikkesin aiheesta.
Kompastuu omaan älykkyyteensä ja olemassa oloonsa ja menettää järkensä.
ehkä ei vain kannattaisi olettaa olevansa mitään jos ei loppujen lopuksi olekkaan mitään.
-9-
Kristittyjen vastaus siihen mitä ihmisestä tulee tuntuu juuri tuolta ei-miltään. Lopputulos taivaassa Jumalan kunniaa kiekuva lauma... Mutta pelottaa aina välillä että kaikkien muidenkin polkujen päässä on vain ei-mitään, varsinkin jos kaiken inhimillisen eli vajavaisen yläpuolelle nousseena kaikki ihmiset alkavat olla kuin toistensa klooneja.
Onhan näitä rauhoittelijoita sitten joka lahkossa ja uskonnossa sanomassa että tällä hetkellä pieni ihmismieli ei voi käsittää sitä autuutta ja ekstaasia mikä odottaa tuonpuoleisessa / elämien kierron lopussa.
Hittojako he tietävät, kun ovat vielä täällä!