Olen kärsinyt sos.tilanteiden pelosta parisen vuotta. Oireet alkoivat aika yllättäen, todennäköisesti uuden elämäntilanteen laukaisemana. Itse en koe olevani "ujo", vaan pikemminkin sosiaalinen, mutta silti jännitän sosiaalisia tilanteita (nykyisin jopa läheisten seurassa). Voiko tälläinen luonneyhdistelmä muuten olla edes mahdollinen? Tuntuu kuin minussa olisi kaksi keskenään kilpailevaa puolta. Vaivaani on onnekseni tuonut apua propral. Koska ongelma on minulla päivittäinen olenkin joutunut pohtimaan pitäisikö minun kertoa vaivastani kumppanilleni? Hän varmasti kuuntelisi, mutta pelkään että hän alkaisi tarkkailemaan käytöstäni sos.tilanteissa ja jännittäisin kahta kauheammin. Miten tulisi toimia? Onko väärin salata henkilökohtainen ongelma lääkkeiden käyttö puolisolta? Suhteemme on vakaalla pohjalla ja pystyn kyllä kertomaan hänelle kaiken muun, mutta en tätä. Saako minulla olla oma "salaisuus"?
Puolisolle kertominen
Salotar
212167
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
mulla on ihan sama juttu,en ole myöskään puhunu kumppanille mitään.en halua että se rupeaa seuraamaan mun käytöstä.enkä tunne että olisin mitenkään velvollinen kertomaan edes...
Eikös parisuhde perustu luottamukseen? Haluatteko tosiaan laajentaa pelkäämisenne myös puolison pelkäämiseen: ettei se vain tiedä mun ongelmista, ettei se vain huomaa, sitten se varmaan kontrolloi yms? Eikö olisi aika rentouttavaa keskustella joistain tilanteista jälkeenpäin puolison kanssa? Useinhan jännitys ei näy ulospäin ollenkaan niin voimakkaana kuin miltä tuntuu. Puoliso varmasti näkee sinut itsevarmempana tilanteessa kuin itse luulet.
Itse en olisi päivääkään valehtelevan miehen kumppanina. Olen jättänyt yhden miehen siksi, kun sanoi luotani lähtiessään menevänsä kotiin mutta menikin baariin. Ei minulla mitään baaria vastaan ole mutta valehtelua kohtaan on.
Mun mielestä kyseessä ei ole varsinainen valehtelu. Jos puolisoni esimerkiksi kyselisi jotain ongelmastani tai olisi aavistanut jotain, silloin varmastikin kertoisin asiasta. Olen kuitenkin kertonut puolisolleni vuosia sitten vaivanneesta masennuksesta jne., mutta tämä on jotenkin erilainen asia. Kai meillä kaikilla on omat salaisuutemme ja suhde voi silti perustua luottamukseen!? Ja kuka tietää, ehkä joskus aika on otollinen asian kertomiselle...Mutta kieltämättä asia silti vaivaa minua. Ylipäätänsä olen uskaltanut kertoa asiasta vain siskolleni -joka hänkin kärsii samanlaisista oireista..
ihmeen vapauttavaa. Senkin voi sanoa, että ei halua puolison tarkkailua, vaan normaalia suhtautumista. Tuntui kuin olisi lähtenyt tuhat kiloa harteilta, kun kerroin onglelmastani ja suhtautuminen oli jatkohoitoon kannustavaa. Haluan jatkohoitoa beetasalpaajien lisäksi ja hoitoihin on fyysisesti helpompi mennä, kun ei tarvitse salata menemisiään. Suosittelen kertomista.
Mitä hoitomuotoa jännittämiseen käytetään muuta kuin beetasalpaajia?
Suosittelisin kertomaan oman itsesi takia. Minä olen kertonut puolisolle ja tiedän, että voin tukea häneen vaikeassa tilanteessa. Esimerkiksi jos tulee vaikea paikka jossain tilanteessa, niin hän auttaa minua (eli päästää minut pälkähästä). Muutenkin on helpompi kun oma puoliso tietää ja hänelle voi puhua, jos asia vaivaa (ainakin minulla noi sos. t. pelot vaivaa ajoittain enemmän). Lisäksi ei tarvitse piilotella lääkkeitä ja omia tuntojaan. Pidemmän päälle salaaminen voi käydä raskaaksi ja pahentaa oireita ja niitä voi jopa alkaa tulla oman puolisonkin edessä.
Mutta en syyllistäisi ketään siitä, jos ei halua kertoa. Itse kuitenkin oman suhteensa ja puolisonsa tuntee parhaiten. Kaikki eivät ehkä ole niin "ymmärtäväisiä" ja toki en itsekkään mitään kyttäämistä/arvostelua haluaisi. Mielestäni tuohan on kuitenkin yksityinen asia, joten ei ketään voi velvoittaa siitä puhumaan.
minä en ainakaa kerro ku tiedän tasan tarkkaan ettei mun ukko sitä ymmärtäis.vähättelisi ja naureskelisi vain....
oli jännä lukea tarinasi,koska se oli aivan kuin itse olisin sen kirjoittanut.mielessäni on ollut samat kysymykset ja käytän myös propralia.olen myös pohtinut onko tämä epänormaalia koska itse jopa työskentelen sosiaalialalla ja olen huomannut myös itsessäni kaksi ihan eri puolta.itse salasin myös puolisoltani propralin,koska olin varma ettei se ymmärtäis ja pitäis mua hulluna.tunsin myös syyllisyyttä jättäessäni kertomatta vaikka toisaalta saahan jokaisella olla myös omia juttuja eikä se ole valehtelemista jos ei halua puhua henkilökohtaisista asioista,kaikki asiat vaan ei oo kaikille niin helppoja kertoa!
niin ja jos mietit miten kerrot niin itse sain kerrottua niin että kerran vaan sanoin ohimennen et mikähän mulla on kun sydän tykyttelee joskus ym ja seuraavan kerran kun menin muiden syiden takia lääkäriin niin pyysin uuden propral-reseptin ja kerroin kumppanille et sain siihen tykyttelyynki nyt tarvittaessa lääkettä..eikä se oo siitä enempää kyselly enkä oo sit tilittäny et kuin usein käytän koska mielestäni se ei ole mitää salaamista!eikä se mun käytökseen oo kiinnittäny huomiota sen kummemmin! tsemppiä sulle!
Kiitos kannustavasta viestistä. Oli mielenkiintoista kuulla tarinasi ja yhtymäkohdat omaan tilanteeseen. Ehkä minäkin uskaltaudun kertomaan asiasta, ainakin osan siitä. Jäin vielä pohtimaan, kun sanoit (aivan kuten minä), että sinulla on ikäänkuin kaksi puolta. Miten tämä ilmenee? Itselläni kertomisen tekee vaikeaksi se, että monet ihmiset pitävät minua sosiaalisena ja puheliaana. Tavallaan olen tätäkin, mutta välillä taas jännitys iskee kehiin. Ikää minulla on 27v. ja olen kärsinyt vaivastani vasta parisen vuotta. Olenkin pohtinut mikä jännittämisen on näin yhtäkkisesti aiheuttanut, vai onko kaikki vain minun keksimääni. Oravanpyörä jota on vaikea katkaista.
mullakin kaksi puolta ilmenee siinä,että olen kyllä sosiaalinen ja puhelias,mutta jännitän ja punastelen paljon asioita.stressaan yleensäkin paljon.en ehkä isommassa porukassa puhu niin paljon mutta pienemmässä höpötän koko ajan.välillä tuntuu että hermostuessani juuri höpötänkin.esim.kahvipöydässä ikäänkuin yritän saada puheenaihetta keksittyä,koska hiljaisuus ahdistaa ja rupean jännittämään.tällöinhän ihmiset saattavat katsoa minua ja arvostella mielessään,tai näin ainakin ajattelen.silloin on vaikea keskittyä esim.syömiseen ja juomiseen. mielestäni olen kuitenkin avoin ja minulle on helppo puhua ja puhun itsekin avoimesti asioista,ehkä sosiaalisuus ilmenee myös tässä.mutta esiintyminen kaikkien keskipisteenä on tosi vaikeaa,ehkä tää johtuu jotenkin itsekritiikistä.pelkään liikaa nolaavani itseni ja mitä muut ajattelevat.esitelmät ja kaikki tällaiset ovat kauhistus.välillä koen huonoa omaatuntoa lääkkeistäkin,koska enhän silloin ole oma itseni eli jännittynyt vapisija...vaan rentoutuneempi.jotenkin mullakin on sellanen kuva ettei sosiaaliala ja jännittäminen sovi yhteen,mutta pidän kuitenkin työstäni ja lääkkeiden avulla pärjään.ehkä joku kaunis päivä hyväksyn itseni ja jännittämisen ja lakkaan välittämästä siitä mitä muut ajattelevat... olet oikeassa,tää on oikea oravanpyörä!ei olisi pitänyt kiinnittää mitään huomiota niin oireetkaan ei ehkä ois ollu niin näkyviä.sepä se,tämän kun sais unohdettua mut kun sitä on kerran ruennu tarkkaileen itteään niin siitä on tullu asia jota miettii jokapäivä :( voisko sulla olla joku tilanne jossa olet huomannu jännittäväs ja on ollu oireita enemmän ja oot pelänny nolaavas ittes ja josta tuo kaikki ois voinu alkaa? sen jälkeen oot kiinnittäny vaam enemmän huomiota ittees ja jännittämiseen.
En tiedä tarkalleen mikä ongelman takana on. Saattaa olla, että uuden parisuhteen myötä ongelma on kärjistynyt. Oon joutunut tutustumaan moniin uusiin ihmisiin ja olemaan keskipisteenä. Jännitin mm. poikaystävän vanhempien ja sukulaisten tapaamista aivan silmittömästi, eikä tuo jännitys ole lakannut tutustumisenkaan myötä. Vaikea sanoa mikä on pohjimmiltaan ongelman ydin...
Sulle haluan vielä sanoa, että älä anna jännittämisen vaikuttaa uravalintaan. Sosiaalialalla työskentelee varmasti joukko hyvin erilaisia ihmisiä -se on rikkaus, eikä häpeä!!
Toi ois voinut olla mun kirjoittama juttu.
Oon täsmälleen samassa tilanteessa. En todellakaan voisi kutsua itseäni ujoksi. Enemmänkin olen puhelias, avoin ja sosiaalinen, MUTTA joskus jännitän hirveästi sosiaalisia tilanteita ihan tuttujenkin kanssa. Minulle tulee vaivautunut olo ja jotenkin en tiedä miten päin olisin jos vaikka istumme kahvipöydässä tuttujen kanssa. En ole myöskään kertonut poikaystävälleni ja hän tuskin on edes huomannut mitään ihmeellistä. Paitsi, että olen alkanut hieman välttelemään juuri tuollaisia tilanteita esim. pojan suvun kanssa. Ahdistaa vaan niin mielettömästi. Nyt olen ajatellut parantaa itseni, ettei mun tarvisi kertoa edes tuosta kellekään ja voisin jatkaa normaalia elämää. Olen menossa hypnositoitavaksi ja uskon todella, että hypnoosin avulla saan tämän typerän jutun pois pääni sisältä.
Mulla on joskus parempia kausia ja sillon tunnen olevani oma itseni. Juttelen kaikille, HALUAN JUTELLA KAIKILLE, olen iloinen ja sosiaalinen. Kun taas joskus en uskaltaisi jutella kellekään ja haluaisin kadota maan alle.
Kummallista.
Aivan! Ehkä jännittäminen tuleekin esille vain tietyssä mielentilassa esim. jos on muutenkin allapäin tai masentunut. Silloin on turvallisinta vetäytyä omiin oloihin. Ongelma onkin siinä, että kun alkaa välttelemään näitä tilanteita, niin oravanpyörä on valmis. Hypnoosia pitää kyllä kokeilla -sitten kun on rahaa!
jännä huomata taas yhdistäviä tekijöitä...kerronpa taas tarinan.olin ekaa kertaa poikaystävän vanhempien luona esittäytymässä.no,siellä oli tietysti sisaret perheineen ja olin siis uusi "jäsen" perheeseen. jännitin ihan sikana,hikoilutti ja vapisutti,olo oli ahdistava eikä tiennyt mitenpäin olisi.kaiken huipentuma oli kahvittelu,jolloin tunsin nolaavani itseni täysin.kädet tärisi ja hyvä että sain kupin huulilleni.tämän kaiken jälkeen olin niin pettynyt ja vihainen itselleni että marssin lääkärille joka antoi reseptin beetasalpaajiin,onneksi! tuostapa se itsensä tarkkailu onkin sitten varmaan lähtenyt.olen tullut siihen tulokseen,että varsinkin silloin jännitän kun tapaan jonkun "arvostetun" henkilön tai sellaisen jonka edessä minun pitäisi pystyä näyttämään parhaani.suorituspaineet varmaan jotenkin kasvavat liian suuriksi ja kaikki kaatuu.sitä pelkää nolaavansa itsensä tärkeän ihmisen edessä. nykyään voin olla jo rennommin ainakin lääkkeiden avulla mutta toivottavasti joskus osaan olla jo mieheni suvun edessä oma itseni ilman lääkkeitäkin :)toivossa on hyvä elää...
meitä näyttää olevan useampikin saman tarinan äärellä...joko kävit hypnoosissa ja miten kävi? paljonko sellainen maksaa?
Hypnoosi-istuntoon olen menossa vasta parin viikon päästä. Tämä kyseinen mies on erikoistunut juuri sosiaalisia tilanteita ja esiintymistä jännittäviin ihmisiin. Tai siis heidän parantamiseen :) En mäkään mikään rikas ole, mutta ajattelen, että tämä on sen arvoista.
Yksi istunto maksaa 65 euroa ja joudun käymään luultavasti ainakin viisi kertaa. Mutta jos koko elämäni paranee hypnoosin avulla, niin sillä ei ole mitään väliä jos köyhdyn vähäsen.
Näin sitä paitsi tuossa viime viikolla sellaisen unen, että olin siellä istunnossa ja siinä unessa myös "paranin". Tai mulla oli aamullakin sellainen olo, että uskon vahvasti hypnoosiin. Vaikea selittää, mutta en malta odottaa, että pääsen sinne. Joskin se vähän jännittää kyllä :)
Mulla on myös tuota kahvikuppineuroosia. Todella rasittavaa. Tarpeeksi kun sitäkin miettii niin alkaa oman perheenkin kanssa jännittämään käsien tärisemistä. Ei sille vaan voi mitään. Hulluksihan tässä tulee!
Mutta lupaan tulla kertomaa sitten, kuinka mun kävi siellä! Seuratkaa tätä palstaa :)
Olen itse miettinyt aivan samaa asiaa, että miten tietyt elämäntilanteet vaan saa ne sosiaaliset pelot pintaan (vaikka olen teidän lailla sosiaalinen yksilö). Olen ajatellut myös samoin, että silloin elimistö reagoi jännityksellä ja ahdistuksella, kun tuntuu ettei kykene jostain syystä (juuri väsymys, masennus, surullisuus jne.) vastaamaan ympäristön "haasteisiin". Olo on minulla ainakin tällöin jotenkin hyvin suojaton...Haasteilla tarkoitan lähinnä niitä odotuksia ja paineita, joita omalle suoriutumiselleen asettaa ja kuvittelee, että myös muut ihmiset ajattelevat näin. Pelkään, että jollakin tasolla sisäinen epävarmuuteni näkyy ja olen tästä syystä haavoittuvainen. Loppujen lopuksi minulla on ainakin kyse täydellisyyden tavoittelusta; halusta näyttää aina itsevarmalta, iloiselta jne. Sitten kun tähän ei kykenekään, niin ahdistus saa vallan ja sosiaalisten tilanteiden arvaamattomuus voi aiheuttaa paniikkiolotiloja.
Salasin puolisoltani lääkkeiden käytön pari vuotta ja se oli yhtä painajaista. Kävin lääkärissä salaa reseptien piilottelu lääkkeet kaapissa salaisessa piilossa ja aina sai pelätä tulevansa yllätetyksi kun oli ottamassa kätköstä lääkkeitä. Kunnes eräänä iltana päätin kertoa asiasta hänelle, että käytän lääkkeitä paniikkihäiriöön. Puolisoni otti minut halaukseen ja ihmetteli MIKSI olin salannut sen ja häneltä. Siinä sitten hän kuunteli silmät kyynlissä mitä kaikkea olin joutunut kärsimään salatessani tämän asian. Nyt voin avoimesti puhua asiasta olemme avioliitossa ja kaksi pientä lasta. Kyllä HELPOTTI kun sai tämän kerrottua hänelle.
...helposti se. erona vaan se jos sulla on ihan todettu paniikkihäiriö niin tuntus et se on jotenki "ymmärrettävämpi" syy..toisin jos käyttää jännittämiseen niin tuntuu et kertomisen jälkeen puoliso vaan tuijottaa entistä enemmän niissä tilanteissa et jännittääkö tuo ja itselle tulee suorituspaineita.itse olen kyllä lääkkeistä maininnut mut ei se tosiaan tiiä miten usein niitä loppujenlopuksi syön ja syön joka päivä..ei se oo niistä kysellykkää enempää ku olettaa varmaan et en mä niitä oikeestaan usein käytäkkää...ja mun ukko on muutenki huono puhuun tunteista eli tuntuu et ei asiasta vihti ees rueta keskusteleen...pitäs varmaan mua oudompana kun on luullutkaan...
Niinpä. Sos.pelot ovat asia erikseen ja tuntuu, että henkilöitä jotka siitä kärsii pidetään "kummajaisina", vaikkei näin todellisuudessa olekaan...