Kun taivas putoaa

Eilisiltana se sitten tapahtui - taas: taivas putosi niskaan. Odotin sitä joka viikko ja joka viikonloppu ajattelin, ettei vieläkään...Mitenköhän ensi viikonloppuna? Olen yleensäkin hyvin yksinäinen ja tämä korona-aika vielä korostaa sitä kun kaikki harrastusryhmätkin ovat tauolla. Työssä en käy kun olen eläkkeellä. Netistä luen tuttujen kuulumisia. Joinakin viikkoina tapaan vain miestäni ja poikaani ja kaupan kassaa.

Mutta aurinko paistaa. Pilvet lipuvat taivaalla. Loppukevät!

Minulle saa sanoa "ei" , vaikka olen tyhmyydessäni paljastanut koko sieluni. Vaikka ei kukaan ihminen koskaan pysty täysin itseään selittämään, ei kenellekään. Jos minulle sanotaan "ei" , joudun tällä kertaa kääntymään ja sanomaan, etten itsekään kaikista piirteistäni tykkää. Mutta tykkään minä itsestäni, tosi paljon. Tavallisesti koen, ettei kukaan tunne minua, mutta tällä kertaa oli korona juuri alkanut ja ihan totta - väsynyt suuni puhui totuuksia tahtomattani. Mutta totuuteni ovat vain minun totuuksiani, muille asiat ovat toisin. Mutta ehkä te ette kuulleet. Kai sekin voi väsyttää, jos lentää kolme vuotta joka viikko.

Tummia pilviä, vaaleita pilviä, katuja, katukiviä. Miten kaipaankaan metsää, minä tyttö metsän keskeltä kotoisin.

Jos joku joskus selvittäisi tämän elämän. Jos joku kertoisi sairaalle, mikä on omaa mielikuvitustani ja mikä on totuus.