Olen aina ollut yksin. Minusta ei olla koskaan pidetty. Katselen kaupungilla nuoria pareja, jotka kulkevat onnellisen näköisenä käsi kädessä. He eivät vain tajua, että kuinka onnekkaita he ovat. Jotkut ollaan luotu olemaan yksin...ikuisesti. Pari kertaa on ollut mahdollisuus saada itselleni tyttöystävä, joka olisi todellakin rakastanut minua. En vain voinut luottaa häneen, koska olen ollut koko kouluaikani-kahdeksan vuotta se syrjitty ja haukuttu osapuoli. Nyt en enää pysty luottamaan kehenkään.
Joskus ajattelen, että olisi parempi, jos minua ei olisi olemassakaan. Monta kertaa olen myöskin itsemurhaa harkinnut...mutta en ole tehnyt sitä, koska en halua aiheuttaa muille sitä mielihyvää, että he pääsisivät minusta eroon lopullisesti. Nyt olen kuitenkin alkanut harkitsemaan uudelleen elämäni lopettamista. Ja tämäkin vain siksi, koska pelkään kohdata mitättömän huonon tulevaisuuteni ihan yksin. Kukaan ei huomaa huonoa oloani. Kukaan ei tiedä, miten huonosti asiani oikeasti ovat. OK. Ymmärrän, että kaikki tässä vaiheessa ajttelevat: "On joillakin asiat vielä huonomminkin. Nälänhätä ym" Mutta kyllä tämä minusta silti pahalta tuntuu.
Kertokaa rehellisiä mielipiteitä. Ei mielistelyä, ei tahallista haukkumista, vaan ihan kerrotte, mitä mieltä te olette tästä. Mitä voisin tehdä itselleni/elämälleni?
Joskus ajattelen, että olisi parempi, jos minua ei olisi olemassakaan. Monta kertaa olen myöskin itsemurhaa harkinnut...mutta en ole tehnyt sitä, koska en halua aiheuttaa muille sitä mielihyvää, että he pääsisivät minusta eroon lopullisesti. Nyt olen kuitenkin alkanut harkitsemaan uudelleen elämäni lopettamista. Ja tämäkin vain siksi, koska pelkään kohdata mitättömän huonon tulevaisuuteni ihan yksin. Kukaan ei huomaa huonoa oloani. Kukaan ei tiedä, miten huonosti asiani oikeasti ovat. OK. Ymmärrän, että kaikki tässä vaiheessa ajttelevat: "On joillakin asiat vielä huonomminkin. Nälänhätä ym" Mutta kyllä tämä minusta silti pahalta tuntuu.
Kertokaa rehellisiä mielipiteitä. Ei mielistelyä, ei tahallista haukkumista, vaan ihan kerrotte, mitä mieltä te olette tästä. Mitä voisin tehdä itselleni/elämälleni?
Vastaukset 29
Vanhimmat
Yhessä vaiheessa elämääni ajattelin samalla tavalla kuin sinä! Oli tosi vaikeeta aatella elämäänsä eteenpäin.. ei osannu ollenkaan kuvitella millasta ois elää vaikka 18-vuotiaaksi. Ite en kyl koskaan harkinnu itsemurhaa mutta sisälläni oli mielettömän paha olla.. sunnuntai-illat olivat pahimpia kun tuleva kouluviikko ahdisti!
Aloin seurustelemaan ja elämä muuttus.. aloin luottamaan itteeni.. seurustelin muutaman vuoden, jonka jälkeen poika jätti toisen tytön takia! Olin kuitenkin jo kasvanut henkisesti ja kestin eron!
Nyt elän "sinkkuna" ja olen onnellinen! uskon että jokaiselle on olemassa joku toinen henkilö jossain ja se tulee kohdalle sitten kun on aika!
Ehkä onnellisen elämän perusedellytyksenä on se, että luottaa itteensä! sen jälkeen voi vasta luottaa toiseen ja kuvitella rakkaussuhdetta toiseen!
Jos haluat puhua, niin mailaa [email protected]:) Hymyile ja koita jaksaa!
No onneksi sä oot päässyt jaloillesi jo. Mulla on ihan päinvastoin. Mä odotan sunnuntaisin seuraavaa kouluviikkoa, koska epäilen, että joku voisi ollakin minusta kiinnostunut. Ja vaikkei olisikaan, niin kyllähän silti aina unelmoida saa =)
Et uskokaan kuinka monella on just nuo samat fiilikset..Ja tottahan se on että monet eivät edes tajua kuinka hyvin heillä on asiat,mutta pitää vaan muistaa että JOKAISELLA on joitain suruja,joku joka painaa mieltä.
Elämä on sitä mitä siitä tekee. Jos on jotain mistä haaveilee,tai joitain tavoitteita,pitää pyrkiä saavuttamaan ne. Miettiä mitä voisi tehdä,saadakseen sitä mitä tahtoo,olkoon se vaikka onnellisuutta,rakkautta,mitä vaan.
Luottamus on sitten taas toinen homma. Jos luottamus on petetty moneen kertaan,sitä on vaikea saada takaisin. Ja joskus jopa vain yksikin kerta riittää,niin luottamus menee kaikkiin. Mutta toisaalta se on vain hyvä että osaa olla varuillaan,ja suhtautuu asiohin hiemaan skeptisesti. Ei saisi olla liian sinisilmäinen ja hyväuskoinen. Ja kyllä sen luottamuksen voi saada,joihinkin ihmisiin,mutta ei se hetkessä tapahdu. Pitää saada vakuutteluja,ja todisteita siitä,että toiseen voi luottaa. Ainahan sitä piilee alitajunnassa sellainen pieni ääni joka luo paranoiaa,ja kaikenmaailman epäluuloja,mutta niistä pitää pyrkiä pääsemään eroon,tai sitten yrittää vain olla välittämättä niistä.
Äläkä sano että "mutta en ole tehnyt sitä, koska en halua aiheuttaa muille sitä mielihyvää". Et uskokaan kuinka paljon surua yhden ihmisen kuolema tuottaa häntä ympäröiville ihmisille. Tiedät sen itsekin,etteivät sinun läheisesi olisi onnellisia jos kuolisit,päinvastoin. Ja vaikka tämä kuulostaakin kamalalta saarnalta ja paskapuheelta: elämä ON elämisen arvoista. Ja jos ei ole,tee siitä sen arvoista =)
Sinun täytyy löytää se oma itsesi,sieltä stressin/masennuksen/surun keskeltä,ja miettiä mitä todella tahdot elämältä,mikä tekisi sinut onnelliseksi. Älä 'tuhlaa' aikaasi masennukseen,ja stressiin,pyri unohtamaan ne,vaikka se vaikeaa olisikin. Ota vaikka 'hällä-väliä'-asenne,jos ei muuta. Sekin voi auttaa.
Kyllä sinä elämästä vielä otteen saat..usko pois =) Ja rakkaudesta ei kannata stressata,se tulee sitten kun se tulee. Etsi iloa kaikista asioista,mistä nyt sen löydätkään (musiikki,perhe,ystävät,harrastus,mitä vaan).
Ja aivan varmasti sinusta pidetään. =)
Yritä vaan miettiä asioita,ja selvittää ajatuksesi kunnolla.. =) Khyllä se siitä. ,)
Sä sitten aina jaksat auttaa ja rohkaista. Kiitos sulle!
Ei mitään kiittelemistä. =)
Kyllä se siitä vielä,kunhan vaan mietit asioita =) Ihan tosissaan..Yritä karsia kaikki ne paskat ajatukset päästäsi pois,vaikka se ON vaikeaa. Mutta ajan myötä se tuottaa tulosta. =)
ja tasan tarkkaan sinusta vielä moni kiinnostuu..ja aivan varmasti sinusta on joku juuri nyt tälläkin hetkellä kiinnostunut,ja välittää sinusta =)
Ota kunnon asenne,ja ote elämästä! ,)
Asenne ratkaisee jo paljon.. ,) hyvää jatkoa sulle.. =)
Niin hassulta kuin kuulostaakin mulla on samanlainen ongelma... Tiedän miltä tuntuu katsella toisten onnea, kun itsellä ei ole kenen viereen käpertyä tai sitä rakasta, jonka näkeminen piristää päivän kuin päivän.
Tullessani yläasteelle ajattelin, että on pakko seurustella viimeistään ennen ysiluokkaa. Mutta tässäpä sitä ollaan, yksin, ilman rakkautta. Hyi, alkaa itkettää tämä aihe, kun muistaa ne pari kertaa jolloin olisi ollut mahdollista seurustella rakastamansa jätkän kanssa, mutta aina joko minä tai "kaveri" pilaa mahdollisuuteni.
Ketään ei ole luotu olemaan yksin. Itse tajusin viime syksynä, että hei, mullahan on neljä aivan uskomatonta ystävää, jotka on kestäny kaikki mun valitukset ja tunteiden purkaukset. Mitä muuta tarvitsisin? Poikaystävän. Tuosta vastauksesta en ole päässyt eroon vaikka yritän ajatella kaikkea hyvää mitä mulla on.
Jos pyydän sinulta yhtä asiaa suostuisitko? Ethän tee itsemurhaa? Itse olen yrittänyt, tosin syitä oli muitakin kuin rakkauden puute, mutta silloin tajusin, kuinka moni oikeasti välittää. Ja suurin yllätys oli, että ystäväni olivat ensimmäisinä huolissaan, sitten vasta perheeni.
Olen myös kiusattu ja syrjitty, mutta olen vain huomannut että se on ollut hyvästä. Muuten en ikinä olisi pystynyt karsimaan tosi ystävien joukosta pettureita ja selkäänpuukottajia. Tiedän monia jotka eivät ole seurustelleet vielä 18 vuotiainakaan ja toisia jotka seurustelivat jo ala-asteella. Kyllä susta joku välittää, pakko, sillä en ole löytäny maailmasta vielä ketään, jota kaikki vihais..
Jos haluat keskustella muuten kuin tällä palstalla, pistä mailia osoitteeseen [email protected]
Joo. Kyllä minä suostun tuohon sinun ehdotukseesi. En tee itselleni mitään "pahaa". Olin vain eilen yksin kotona ja kaverit oli jossain ihan muualla. Muuta tekemistä ei ollut, kuin miettiä elämäntilannettani. En edes ymmärrä, miksi kirjoitin tämän tänne, koska olisin ihan hyvin voinut pitää sen sisällänikin.
Oikeaa nimimerkkiäni en käyttänyt, koska olen alkanut epäilemään, että jotkut meidän koulustamme ovat alkaneet saamaan selville oikeaa henkilöllisyyttäni tänne kirjoittamieni viestien perusteella. Ehkä minä vain pelkään, että se kiusaaminen taas alkaa.
Se olisi ihan hienoa, jos voisimme alkaa keskustelemaan mailin kautta. Ehkä jopa joistakin iloisemmistakin asioista. Itselläni ovat nimittäin nuo mailikaverit aika vähissä.
Jos oikeasti haluat kirjoittaa mulle niin siitä vaan! Kavereita ei koskaan ole liikaa, voit ihan hyvin kirjoittaa jos vain haluat... On ikävää jos nettihenkilöllisyyttä tonkivat kiusaajat ja muut ihmiset, tiedän sen itsekin. Olisi mukava voida keskustella mailin välityksellä, siis jos vain haluat niin...:)
että tiedät ihmisiä jotka eivät ole vielä 18-vuotiainakaan seurustelleet:) olen nimittäin yksi samanlainen ja tunnen itseni vähän surkeaksi =_=
olenpa vielä neitsytkin, se nyt ei niin surkeaa tietty ole, mutta kuudesluokkalaisena vielä ajattelin, että menetän neitsyyteni 17-vuotiaana. no, se on nyt myöhäistä =_='
Olen kuin sinä
Sinä olet vielä niin nuori, että turhaan mietiskelet ja olet surullinen tuollaisesta. Onhan sinulla kavereita/ystäviä? Vielä ei kannata alkaa murehtia tyttöystävän puuttumista. Jotkut saattavat löytää sen "oikean" vasta esim. kolmekymppisinä, eli ei mitään kiirettä:)
ei voi sanoo, ettei kannata murehtia tollasia asioita, koska niin monella nuorella on ikävä, jota ne kantaa sisällä. Pakosti sitä kaipaa omaa rakasta viereen ja jos siltä tuntuu, nii ei oo liian nuori sellaseen. Mullaki on ihan hirvee olo usein, kun se, josta mä välitän, ei välitä musta tai leikkii mun tunteilla. Silti mä en vaan voi unohtaa sitä...
Kyllä sitä nyt miettiä saa, ei koulu oo tärkein asia. Ystävät on tärkeitä, mut niitä ei voi samalla tavalla halia...
Itselläni oli sama ongelma. Ajattelin että miksei kukaan tyttö välitä minusta/miksi en saa tyttöystävää. Eivätkö toiset millään tajua miten onnellisia he ovat saadessaan kumppanin itselleen, vaikkei tämä olisikaan se lopullinen elämänkumppani?
Tätä asiaa vaikeutti entisestään se, että minulla ei ollut juuri ketään ystäviä. Oli minulla kavereita, mutta ei niitten kanssa tullut paljoa juttua aikaan. Niimpä minäkin ajattelin itsemurhan tekoa. Kirjoitin A4-kokoisen jutun vanhemmilleni miksi olin tekemässä sitä. Mielessäni pyörivät mahdolliset tekotavat, pitäisikö tehdä se koulussa kaikkien nähden vai myrkyttämällä itseni tai jäämällä junan alle. Mutta.
Sitten viimeaikoina tajusin että hetkonen, mitä minä oikein ajattelen?!? Tässähän on vielä koko elämä mahdollisesti aikaa!! Niin itsevarmuuteni kasvoi olemattomasta paljon paremmaksi. Elämäni alkoi vihdoin ruveta taas luistamaan.
Vaikkei minulla nyt tällä hetkelläkään ole paljoa hyviä kavereita, heitä sentään on. Ja olen tottunut olemaan yksin. Oikeastaan fiilis on aivan mahtava kaikista asioista huolimatta! Tottakai sitä tulee paskoja päiviä aina silloin tällöin, mutta se ei haittaa kun ei anna niitten asioitten häiritä.
Tyttöystävääkään minulla ei ole, mutta kerkeäähän sitä varmasti myöhemminkin hankkimaan. Joitakin mahdollisia tyttöjä on olemassa, mutta olen päättänyt jättää ne asiat vähemmälle kantille, koska niistä ei todennäköisesti tulisi mitään.
Eli itselläni on oikeastaan asiat paremmin kuin koskaan aikaisemmin, vaikka hartaimmat toiveet eivät olekaan toteutuneet.
Toivotan sinulle ennen kaikkea onnea ja menestystä, yritä päästä jaloillesi, löydä oma juttusi ja pistä kaikki peliin! Ei muuta kuin että --- Näin se homma etenee!!
Joops, itsekkin tunnen/olen tuntenut samoin. Vielä pari vuotta sitten olin todella maassa, aivan ruohonjuuri tasolla eikä alemmaksi olisi enää päässyt. Lukion alkaminen kuitenkin muutti kaiken, aloin tuntea itseni ihmiseksi.
Yläasteella minulla oli kavereita, en nyt sanoisi ystäviä mutta kavereita kuitenkin. Jostain kumman syystä minua kuitenkin pidettiin hieman outona, ja kaiken laisia outoja juttuja alkoi leviämään jotka johtivat yhteen ja toiseen. En jaksanut alkaa korjaamaan näitä, koska minua ei kiinnostanut paskan vertaakaan mitä vieraat ihmiset minusta ajattelivat. Vain ystäväni ja kaverini tiesivät millainen todella olin (eli normaali (: ), ja se oli minulle tärkeintä. Syrjäydyinpä siinä sitten, mutta olin ja sisältä vahva joten en varsinaisesti masentunut. Miksi olisin? Olisiko minun pitänyt synkentää ajatukseni vain muiden ihmisten tyhmyyden takia? Ulospäin olin kuitenkin heikko, mutta se häiritsikin lähinnä vain muita kuin itseäni.
Lukiossa sitten asiat muuttuivat ja vieläkin aina silloin tällöin naureskelen itsekseni, ihmiset jotka pitivät minua outona ja pimeänä heppuna huomasivat että olenkin ihan normaali. Myös itsetuntoni parani huomattavasti, tai oikeastaan vasta sain sellaisen.
Tapahtumista on mielestäni ollut minulle huomattavasti hyötyä, olen entistäkin vahvempi sisäisesti. Mutta suurta haittaakin on ollut, osittain toipuminen on vieläkin kesken, mutta päivä päivältä tilanne paranee. Tunnen itseni hyvin yksinäiseksi, vaikka minulla onkin runsaasti kavereita, mutta lähinnä vain koulussa. Ystäviä joiden kanssa viettäisin vapaa-aikaa ei ole montaakaan. Yksinäisyyden tunnettani vielä voimistaa yksin asumiseni, valintani oli kuitenkin tietoinen, olisinhan voinut jäädä vielä 17 vuotiaana asumaan äitini luokse. Päätin kuitenkin muuttaa pitämään huolta isäni talosta joka jäi tyhjilleen.
Täysin uusien ihmissuhteiden muodostaminen on hyvin vaikeaa. Joudun ikäänkuin tunnustelemaan hyvin kaukaa ja varovasti henkilöä ikävien aikeiden varalta. Kuullostaa varmasti hölmöltä ja onkin sitä, mutta syvät haavat umpeutuvat hitaasti. Mikäli jokin tyttö on osoittanut selvää kiinnostusta, olen joutunut olemaan hyvin tarkka, saan tunteen että minua ikäänkuin vain härnättäisiin ja pidettäisiin pilkkanaan. Harmillista, koska ei näin ole ollut mutta minkäs sille teen. Taas toisinpäin toimiminen on hankalaa , koska edelleenkin ajoittain koen lievää ala-arvoisuuden tunnetta. Tämäkin on hölmöä ja turhaa, mutta ahtaasta kaivosta ei kiivetä aivan tuosta noin ylös ilman apuja.
Palataanpa taas viestiisi :D
Hmm.. itse aloitin harrasteen jossa joudutaan toimimaan ryhmässä, mutta itsenäisenä yksikkönä. Tästä on ollut minulle suuresti apua, esiintymisien seurauksena en oikeastaan jännitä enää mitään (siis suoritusta haittaavasti, pieni jännitys on aina hyvästä) Samalla saan ainakin teoreettisen mahdollisuuden tutustua muihin ihmisiin. Ehkäpä sinunkin kannattaisi pohtia jotakin tämmöistä.
Tiedän, ei ole kivaa viettää iltoja ja viikonloppuja yksin. Kokemusta löytyy. Jälleen olisi yksinäinen viikonloppu tulossa. Kuten joku sanoikin, jokaiselle on jossakin joku. Itse odotan hänen tapaamistaan, joka toivottavati tapahtuisi pian. Tarvittaessa olen kuitenkin valmis odottamaan vielä vaikka kymmenen (tuskaista) vuotta. Olen kuitenkin vasta 18, joten kyllä tässä aikaa riittää.
Terveisiä vielä Johannalle, vaikka et kuitenkaan täällä aikaasi vietä. Olet mielessäni
Voisit vaikka mennä paskalle
Kylläpä maailma on hassu, tulin meinaa juuri :)
Tuli jokin tekninen häiriö.
Käsittämätöntä kuinka paljon joillakin on vapaa-aikaa, joutaa kirjoittelemaan noinkin syvällisiä kommentteja...
thedude niin miksi kirjoittelet täällä joutavia.
oletko kehityksestä jäljessä?
Kehityksessä jäljessä? En ainakaan omasta mielestäni. Omaan myöskin terveen paperit, joten tuskinpa olen. Herääkin kysymys, oletko sinä? Virkkeet aloitetaan isolla alkukirjaimella.
Nöyrimmät pahoitteluni mikäli viestini häiritsivät tai loukkasivat sinua. Onneksesi minulla ei ainakaan tänä iltana ole aikaa kirjoitella lisää.
VBB
What ever...
Minulla on ollut samantapainen tilanne.
Olen ollut koko ikäni aika yksinäinen/kiusattu/syrjitty, siis onhan noita kavereita/ystäviä tietysti(mutta saa laskea yhdellä kädellä) ja "seurustellut" olen jopa yhdesti, mutta silloinkin itseäni 2vuotta nuoremman emännän kanssa, joka loppupeleissä jätti minut.
Ja juuri tuo nuorten parien näkeminen tuntuu jotenkin pahalta, sillä ei haluaisi että muutkaan ovat onnellisia, kun ei itsekkään ole, vaikka kyllä he ovat sen onnensa ansainneet...
Nyt olen kuitenkin löytänyt Jeesuk...EI VITTU MITÄ MÄÄ SELITÄN, SIIS USKONNOT HAISEE...No joo, siis nyt olen ruvennut hankkimaan itselleni lihasmassaa ja kuntoilemaan, olen ruvennut kuuntelemaan entistä enemmän heavyä/metallia/mättöä ja yrittänyt jopa tutustua uusiin ihmisiinkin, mutta yritykseksi se on sitten jäänytkin, mutta mikä tärkeintä olen ruvennut käymään lukiota, toinen vuosi menossa ja voin sanoa että vaikka opiskelut menee perseelleen niin tuo on tuonut uutta sisältöä elämääni.
Itsemurhaa en enää ajattele kuin yön synkkinä hetkinä, kun joskus itken itseni uneen(koska olisi niin mukava olla oman kullan kanssa)
Mutta siis mitä tällä vuodatuksellani yritän selittää on, että kyllä se aurinko rupeaa paistamaan risukasaankin jossain vaiheessa, kunhan vaan jaksaa odottaa eikä tee mittän harkitsematonta...
ET TAPA SITTEN ITTEÄSI... KERPELE ! ! !
Hyvä että oot löytäny oikeen asenteen! ,) ja musiikki voi todellakin auttaa ihan perkeleesti.. =)
Ainakin on minua auttanut. ja uskonnot haisee,kyllä! Ja siinä sen näkee että erilaisilla konsteilla ne paskat ajatukset (edes osan) saa syrjäytettyä pois harrastuksilla,musiikilla,millä lie.. Eli se on siis mahdollista nostaa elämänlaatuaan.
Jeps. Hyvä homma.. ja kyllä siekin todellakin vielä jonkun löydät. ,) Älä vaan stressaa,niin kyllä se siitä. Ja varsinkin jos sulla on kunnon asenne, niin khyllä se elämä alkaa paremmalta maistumaan.
Rock on,dude.. ,p
Ja nostan hattua sulle siitä että kuuntelet mättöä! ,)
Mitä te haukutte eri uskontoja täällä?!Todella naurettavaa touhua,te ette ilmeisesti tiedä miten paljon uskon asiat merkkaavat toisille ja ovat auttaneet elämässä eteenpäin..Tiedän itse henkilökohtaisesti tällaisia tapauksia,ja aivan tismalleen samanlaisia ihmisiä ovat kuin ns."normaalit".Jopa tietyllä tavalla "parempia",ainakin ystävällisempiä ja kiltempiä.Kaikennäköinen haistattelu ja ylimielisyys on poissa heistä,ja se tekee pitkälti hyvän ihmisen.Voisitte ottaa mallia heistä.
Ja sulle surullinen joka tämän viestiketjun aloitit:Sinä tulet löytämään varmasti oman rakaan joka välittää sinusta sellaisena kuin olet,aikaa vain kukaan ei pysty sanomaan,mutta se tapahtuu ennemmin tai myöhemmin.Itsekin löysin elämänkumppanini "vasta"18vuotiaana,ja nyt menee hyvin.Minäkään en todellakaan ollut yhtään suosittu koulussa koskaan,en kovistellut jne,olin vain sellainen hissukka ja ujo poika jota oli helppo kiusata.Mutta nyt mulla menee hyvin,kiitos erityisesti rakkaan tyttöystäväni:)
Pidä pääsi pystyssä ja luota itseesi,äläkä välitä kiusaajista sun muista,silloin seisot voittajana lopussa.Jaksamisia:)!
Saa sitä mielipiteensä sanoa. Jos inhoaa uskontoja,niin inhoaa uskontoja.
Omasta mielestäni uskonnot ovat heikoille ja säälittäville ihmisille. Eivät uskalla mitään tehdä itse ilman että "jumala kertoo mitä tehdä". Säälittäviä henkilöitä jotka eivät pärjää omilla jaloillaan,ja jotka eivät usko itseensä. Ja SUURIN osa kristityistä,lahkolaisista,kiihkouskovaisista jne,OVAT USKOMATTOMAN ylimielisiä ja ennakkoluuloisia.
Ja nämä ovat minun mielipiteitäni. Kukaan ei päätäni saa käännettyä näissä asioissa. Enkä todellakaan tahdo ottaa oppia mistään hissukoista joilla ei ole muuta elämää kuin lausua ruokarukouksia ja pyytää syntejään anteeksi joka viides minuutti,ei voisi vähempää kiinnostaa. Olen hyvinkin tyytyväinen nykyiseen elämääni,kiitos vaan.
Hyväksyn tottakai ne jotka ovat uskossa,olkoonsa,aivan sama minulle,mutta minulle on aivan turha tulla tyrkyttämään niitä satukirjojaan ja uskomuksiaan. Kaikki tekee mitä tekee,aivan sama,mutta minua ei vaan henkilökohtaisesti kiinnosta.
Asia on pihvi. Kiitos hei.
On mielestäni surullista, että sinulla on noin ahdas käsitys uskonnoista aikuiseksi (olet muistaakseni yli 20 vuotta).
Tuo väite, "Ja SUURIN osa kristityistä,lahkolaisista,kiihkouskovaisista jne,OVAT USKOMATTOMAN ylimielisiä ja ennakkoluuloisia. " on totta vain sinun korviesi välissä. Tarkastele nyt itsekin tuota lausetta. Suurin osa kristityistä, eli suurin osa yli miljardista ihmisestä maailmassa, on USKOMATTOMAN ylimielisiä. Ehh... Eikös se kristinusko opeta juuri nöyryyttä?
Tieto lisää suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä.
Sinulla on myöskin hyvin hyökkäävä keskustelutyyli (juuri sellainen kuin minulla tässä nimenomaisessa viestissä, anteeksi). Se on tosi ikävä juttu loppuelämääsi ajatellen. Olen lukenut muutamia kymmeniä juttujasi ja täytyy todeta, että hyvä mielipide jää usein provosoivan esitystavan ja kirosanojen varjoon.
Anteeksi nyt, kun puutuin, eipä kuulu edes minulle. Onnistuit vaan provosoimaan hieman vastaväitettä.
Ei siinä mitään, saa sitä puuttua. Odotankin yleensä aina ihan innolla että kuinka paljon vihaista palautetta saan..ja sinun mielipiteesi nyt olikin ihan asiallinen.
Ja mitä nyt olen uskontoihin perehtynyt,suurin osa ON ahdasmielisiä ja ennakkoluuloisia. Ja myös mitä nyt olen eri uskontojen edustajia tavannut. Ei ole kovinkaan montaa todella mukavaa ihmistä vastaan tullut,joka pitäisi muita samanarvoisena kuin itseään,ja kunnioittaisivat muita,heidän elämäänsä,ja valintojaan.
Ja minulla ON hyökkäävä keskustelutyyli,silloin kun joku vituttaa minua. Eikä sille oikein mitään voi että minulla on vahvat mielipiteet jne. Olen jo aiemmin sanonut useampaan kertaan että kiroilen paljon,ei voi mitään,jokaisella 'paheensa'.
Jeesjees. Siinäpä se taisi olla.
Kuulostaa aika paljon minulta sinun iässäsi. Juuri samalta minustakin tuntui. Paitsi, että mitään kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen ei ollut ollut missään vaiheessa, joten sinun asiasi ovat siinä mielessä paremmin.
Elä ajattele noin synkeästi. Koeta luottaa ihmisiin. Se auttaa ja paljon. Luottamuspula toisiin kertoo siitä, ettet oikein luota itseesikään. Lähde siitä, että ajattelet itsestäsi positiivisesti, ja kun se onnistuu, on jo paljon helpompi luottaa toisiin ihmisiin.
Ja itsemurha-ajatukset saavat nyt poistua sinun päästäsi! Minäkin ajattelin ihan tuota samaa, etten piru anna niille sitä iloa, että tapan itseni.
Sinun ikäiselläsi pojalla on niin paljon elämän huonoja ja erityisesti niitä hyviä asioita kokematta, ettei ole mitään syytä lopettaa itseään. Minäkin (olen tyttö) olen kokenut paljon positiivista yläasteen jälkeen, mistä olen erittäin onnellinen.
Vaikka olen vieläkin sisäisesti surutyttö (ulospäin erittäin positiivinen), olen silti onnellinen siitä, että minulla on ihana poikaystävä ja (ei aina niin) rakastava perhe sekä (ei kovin kehuttavia) sukulaisia.
Luota itseesi, luota ympäröiviin ihmisiin. Tuo vaihe, jossa kiusataan, menee ohi, kun siirrytään lukioon (amiksesta en tiedä), sillä ihmiset aikuistuvat ja näkevät myös toisissa ihmisissä ihmisen. Minä huomasin tämän. Minuakin alettiin lukiossa kohdella ihmisenä.
Sinä et todellakaan tule olemaan koko elämääsi yksinäinen, et, minä lupaan ja vannon sen.
Ja jos joku saarnaa siitä, että maailmassa on isompiakin ongelmia, niin haistakoot he kukkasen. Nuoren ihmisen elämässä riittävän iso ongelma on se, jos elämä ei suju. Sen enempää ei tarvita. Siinä on tarpeeksi iso ongelma ratkaistavaksi.
Ja toivon, että siun ongelmaan löytyy ratkaisu. Ja löytyy se, kunhan jaksat luottaa.
Kaikkee hyvvää siulle elämään :-)
Mäkään en oo ollu koskaan kenenkään kanssa ja oon 15v mutta, EI Mailma musta vielä pääse!
oon murskaavin oon voimakkain! mahtavin on voitto mun! RYHDISTÄYDY!NIIN MINÄKIN (TOIVON MUKAAN)