Mitä mieltä olette käytännöstä, että potilas on ilman mitään hoitokontaktia jatkuvassa "ylläpitohoidossa" psyykenlääkityksellä yli 10 vuoden ajan ilman, että lääkityksen vaikutuksia mitenkään seurattaisiin? Potilaalle ventovieraat lääkärit vain uusivat reseptejä etänä tietämättä ja tuntematta potilaan tilannetta lainkaan. Tuossa ajassa ehtii hyvin jo unohtumaan se, mitä oikeastaan ollaan hoitamassa ja "ylläpitämässä". Potilaan elämäntilanne ei välttämättä salli lääkevieroitusta, joka voi viedä toimintakyvyn pitkäksi aikaa. Lääkevieroituksia varten kun ei tietääkseni sairauslomia myönnetä. Onko vastuu tällaisesta "ylläpitohoidosta" siirretty täysin potilaalle itselleen? Minusta tällainen käytäntö on enemmän kemiallista pahoinpitelyä kuin hoitoa.
Herää kysymys, onko tarkoitus lopulta ylläpitää vain apteekkien ja lääketehtaiden kassavirtaa?
Herää kysymys, onko tarkoitus lopulta ylläpitää vain apteekkien ja lääketehtaiden kassavirtaa?
Vastaukset 25
Vanhimmat
Potilaita on liikaa resursseihin nähden. Kun olet näennäisesti toimintakykyinen, ei sinuun uhrata resursseja.
Jos ajaudut itsemurhan partaalle tai yritätkin sitä, lääkitystäsi tarkistetaan. Ihan pienestä "pippeli ei toimi" jutusta ei tule mitään muutosta.
Olemme itse itsestämme vastuussa täällä. Järjestelmä toimii niin, että osa sisuuntuu ja hammasta purren menee päivästä toiseen uupumuksen tuolla puolen. Osa sitten ei mene hammasta purren vaan menee itku silmässä junan alle, uupumuksen tuolla puolen.
Olet herännyt kapinoimaan systeemiä vastaan, sehän on merkki siitä että sinulla on energiaa, joten tilanteesi on surullisella tavalla kohtuullisen hyvä.
Siinä vaiheessa kun et jaksa enää nosta sängystä ja on ihan v:n sama otatko ne pillerit vai et, olet aika lähellä murtumispistettä ja se on huono se.
Ihmisten tekemisessä lääkepöhnäisiksi sairauseläkeläisiksi on yhteiskunnallinen tarkoitus. Kyseessä ei ole tietoinen salaliitto, jonka olisivat kähmineet keskenään kokoon vapaamuurarilooshissa istuvat valtakunnan pääpsykiatrit. Ei, vaan paljon tavallisempaa ja tylsempää. Ihmiset eivät vaan halua ajatella. Koskee jokaista meistä. Kaikille on parempi ja helpompaa jos ns. hullut ovat huumattuja poissa muiden tieltä, sen sijaan että heidän kanssaan jouduttaisiin keskustelemaan ja pohtimaan, mistä heidän vaikeutensa ovat lähtöisin - olisiko joillakin muillakin yhteisön (perheen, koulun, työpaikan, laajemman yhteiskunnan) jäsenillä siinä osansa. On myös tärkeää, että ihmisyhteisössä enemmistöllä on jokin "toisten," vähälukuisempien karsina, johon voidaan työntää poikkeavia yksilöitä, ja poikkeavia yksilöitä taas tarvitaan, jotta heihin voidaan projisoida itse kunkin omat sisäiset ristiriidat. Syntipukkeja tarvitaan. Nykyään kun ollaan "humaaneja", ja kaikki politiikka tehdään tieteen ja asiantuntemuksen nimissä, syrjäänsysättyjä ja stigmatisoituja ei enää nimitetä noidiksi eikä polteta roviolla. Heitä "hoidetaan."
Minua ei enää "hoideta", sillä mittani on täysi. Teen ja olen taatusti tehnyt oman osuuteni tämän "yhteis"kunnan eteen kouluttautumalla, töitä tekemällä ja veroja maksamalla. Mikä on ollut kiitos? V***ilua, naureskelua ja kaasuvalottamista mielenterveysammattilaisten taholta! Törkeää!
Mitähän loppujen lopuksi halutaan ylläpitää ?
Minun olisi kai pitänyt ylläpitää huonoa elämänlaatua lääkkeillä.
Joitain vuosia sitten lääkäri väitti, että lääkitys parantaa elämänlaatuani, vaikka olin saman keskustelun aikana sanonut voivani paremmin ilman lääkkeitä.
Minulla ei ollut ollut mitään psykoosiin viittaavaa, oireilua tms. lähes 15 vuoteen, niin lääkäri sanoi, että olisi pitänyt lääkkeitä käyttää ennaltaehkäisemiseksi, ettei tule psykoosia.
Meni pikkaisen yli ymmärrykseni, mutta onneksi ei pakotettu lääkitystä jatkamaan, vaikka lääkäri oli yrittänyt miettiä, olisiko pakkohoidon kriteerit täyttyneet.
Oli kirjoittanut, ettei pakkohoidon kriteerit täyty.
Pelkästäään siitä syystä kun olin lopettanut lääkkeen käytön ja uskalsin kyseenalaistaa asian.
Ihan hyvin on mennyt jo monta vuotta, ja olisikohan mennyt, jos olisin lääkitystä jatkanut. Uskallan epäillä.
Toi on rajua toi pakkohoidolla "uhkailu".
Siinä jos menetät malttisi niin olet lukkojen takana "hoidossa" useamman vuoden.
Maltin menettäminen onkin aika monilla oikeastaan ehkä jopa iso ongelma.
Yleensä kaikissa keskustelutilanteissa olisi hyvä pystyä pitämään hermot kasassa.
Siinä tilanteessa, kun minua uhattiin pakkohoidolla, olisin menettänyt paljon, jos olisin menettänyt malttini.
Ylipäänsä koko keskustelun aikana minua jännitti kovasti, koska se oli ensimmäinen kerta, kun uskalsin kyseenalaistaa useampaakin asiaa.
Vahvuuteni on siinä, että en menetä malttiani tilanteissa, vaikka saattaisi olla aihettakin. Vaikka saatan hermostua, niin en näytä sitä ulospäin, koska tiedän, että etenkin psykiatrian puolella se hankaloittaa lähes kaikkea mahdollista ja mahdotonta.
Usein sellainen käännetään jonkin " sairauden " merkiksi.
Jos kuitenkin yrität saada sen psykoosin tms. Oireen ei lääkitys mennyt hukkaan?
"Joitain vuosia sitten lääkäri väitti, että lääkitys parantaa elämänlaatuani, vaikka olin saman keskustelun aikana sanonut voivani paremmin ilman lääkkeitä."
Törkeää. Sikamaista. Kuka tämä lääkäri on sanomaan mitään toisten elämänlaadusta? Hyi h** kun oksettaa tuollaiset lääkärit. Tätäkö on se kuuluisa maailman paras terveydenhuolto?
Jos lääkäri tarkoitti sitä, että kun potilas on voinut paremmin ilman lääkkeitä A ja B, olisi nyt tarjolla uusi jännittävä vaihtoehto X, jolla aukenee suorastaan portti uuteen maailmaan.
Psykiatrialla ei juuri kiinnosta potilaiden elämänlaatu lääkkeissä.
Itselleni kyllä masennuslääkkeistä ja niiden vieroituksesta aukeni kyllä sellainen maailma että minua ei saa enää käyttämään mitään psykiatrian rohtoja enää.
Voihan tuon alkuperäisen tarinan tulkita niinkin, että siinä on saatu kemiallinen tasapaino hyvin kohdilleen, eikä sitä ole tarvinnut kymmeneen vuoteen säätää... Just saying.
Hyvä pointti.
Voihan siinä niinkin olla käynyt, mutta mistä kukaan tietää jos sitä ei tsekata mitenkään?
Onko hyvä kemiallinen tasapaino saavutettu jos potilas ei saavu vastaanotolle huonommassa kunnossa kuin oli alunperin?
Voihan olla että potilas on luovuttanut hoitonsa suhteen tai on ajautunut niin huonoon tilaan ettei enää jaksa saapua vastaanotolle tai ei jostakin syystä enää halua nähdä hoitotahoaan laisinkaan.
Kuin insuliinia diabeetikolle
Jos syöt psyyke lääkeitä.Kerranvuosi labraan tarkistutaa veri arvot.lääket vaikutavat pitkään syötyä sisäelimiin.
Tarkistettiinhan vuosien varrella minunkin kohdallani veriarvoja moneen kertaan, mutta tuloksista ei kukaan välittänyt yhtään mitään.
Ei ollut merkitystä, kun maksa-arvot kohosivat, punasolut olivat kirjattujen tietojen mukaan heitelleet ( senkin luin vasta muutamia vuosia myöhemmin ), ei ollut merkitystä, mitä sydänfilmi kertoi johtumisrytmin pitenemisestä, jne.
Kaksi eri lääkettä lopetettiin kyllä siinä vaiheessa, kun meinasi henki mennä jonkun oudon " kohtauksen " takia. Ne lääkkeet eivät sopineetkaan käytettäväksi samaan aikaan.
No, ns. tyhmästä päästä kärsi koko ruumis, nykyään liikaakin somaattista vaivaa, joista
(aika varmasti ) ainakin osa on seurausta vuosien mittaisista lääkityksistä.
Tämänkin ketjun pohjalta ihmettelen, että miksi sinne lääkäriin ylipäätään mennään. Eikö olisi parempi kiertää niin kaukaa kuin mahdollista?
Onhan ihmisryhmiä jotka näin tekee. Joillain toimii mutta ongelma on ne joilla se pahentaa tilannetta.
Nykyään kierrän kaukaa tai jos käynkin, suhtaudun kriittisesti heidän tekemiä ehdotuksia kohtaan. Nuorena en tajunnut kiertää eikä ollut vielä kriittistä ajattelukykyä. Olin hyvin nuori tullessani lääkityksi. Nykyään masennuslääkkeitä tungetaan hyvin helposti eikä se ihme ollut että tuli käveltyä tuollaiseen ansaan.
Minullakin alkoi aika nuorena lääkitykset, valitettavasti.
Ei auta enää jälkikäteen sanoa, " jos olisin tiennyt...".
Kun ihminen on masentunut ja ahdistunut, jo aivan toivoton omaan tilanteeseensa, kun tuntuu, ettei enää mistään tule mitään, niin kyllähän sitä ottaa kaiken avun vastaan, mitä kuka vain ehdottaa.
Ja sitten kun ei ole yhtään tietoa esim. lääkkeistä, niin sitten " astuu ansaan " epätoivoissaan.
Täytyy toki sanoa, että varmasti jotkut hyötyvätkin joistain lääkkeistä. Minä pystyn ilmaisemaan vain sen, miten itse asian koen.
Oli muuten ehkä suurin valhe ikinä kuulla lääkäriltä, että masennuslääkkeet voi lopettaa milloin vain. Tämän hän sanoi määrätessään lääkkeet. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Varsinkaan niillä suositusvauhdeilla alasajoon mitä useilta lääkäreiltä saa, ei todellakaan voi ajaa lääkettä ihan milloin vaan alas vuosien käytön jälkeen. Elämäntilanne harvoin on optimaalinen lääkealasajolle. Stressi ja lääkealasajo ei sovi yhteen. Kuormittava elämäntilanne ja lääkealasajo ei sovi sovi hyvin yhteen. Sairaslomaa ei myönnetä lääkealasajoihin ellei ole jollain nuppidiagnoosilla.
On haastavaa olla tunteiltaan herkistyneessä tilassa kärsien vieroitusoireita ja yrittää tehdä töitä. Ahdistus ja unettomuus päällä vieroituksesta, jota tietämättä paremmasta, tekee aivan liian nopealla tahdilla mikä syöksi ihan helvetillisiin loloihin.
Ei kannata ihmetellä jos luvut sille että jotkut käyttävät pitkään masislääkkeitä kasvavat. Se ei ole ihme. Nuo lääkkeet voivat olla hyvin hankala ajaa alas. Ihmiset voi vielä luulla että tunteiden herkistyminen ja lisääntynyt paha olo vieroituksessa on relapsi ja lääkäri määrää lisää lääkkeitä.
Resurssipuutteinen mt-hoito ja lääkekeskeinen hoitotapa ei muutenkaan sovi hyvin yhteen. En muista kuinka monia kertoja oli pitkän käyttöajan kohdalla sama lääkäri. Se oli käytännössä niin että pillerit kouraan ja sitten jätettiin itse tutkimaan millaisia seurauksia niistä lääkkeestä elämässä on ja miettimään sitä miten saa itsensä irti lääkkeistä. Kukaan ei maininnut sanallakaan milloin ne kannattaisi ajaa alas, mitä seurauksia siitä voi olla. Vastuuttominta oli se että sanotaan että voi lopettaa milloin vain eikä edes mitään vieroitusoireista. Olin siinä luulossa että syön lääkettä jonka voi siis lopettaa milloin vain enkä edes tajunnut että se pitää vähentää aluksi.
Itsekin kärsin nyt äärimmäisen rankan psyykenlääkevieroituksen jälkiseuraamuksista. Kokemus oli kaoottinen ja äärimmäisen traumaattinen. Hoidoksi tarjottiin tottakai lisää lääkkeitä "mielialaa kohentamaan". Tapahtui asioita, joiden seurauksena menetin tunnekokemukseni täysin. Ihan kokonaan ja perusteellisesti, ilman poikkeuksia. Kuin yhteys aivojen ja sydämen välillä olisi kokonaan katkennut. Mikään ei herätä minussa enää minkäänlaisia tunteita, vaikka kuinka yrittäisin tuntea. Ei vaan onnistu. Olen muuttunut entistä apaattisemmaksi ja välttelen sosiaalisia kontakteja, koska pelkään sanovani jotain tyhmää. Kun tunnepuoli on poissa, on normaali sosiaalinen kanssakäyminen kovin haasteellista.
Psykiatrian puoleen en kerta kaikkiaan uskalla kääntyä. Siltä suunnalta en usko ymmärrystä löytyvän ja tilanteeni vain pahenisi.
Itse kärsin siitä että ihmisille ylipäätään tehdään tällaista nykymaailmassa. Ihmiselle joka on nuori ja herkässä tilassa tungetaan jotain aineita ja pidetään koekaniinina vuosia miettimättä mitä negatiivisia seurauksia tästä aineenkäytöstä ja serotoniinisysteemin sekoittamisesta aineilla voisi tunne-elämälle, suhde-elämälle, terveydelle tai kasvulle ja kehitykselle olla. Psykiatria on niin ymmärtävinään näitä aineita ja niiden hyötyjä jotka kaikenkaikkiaan jäi kokemuksessani vähän epäselväksi miettien kaikkia haittoja listana.
Vieroitus oli todella ahdistava kokemus kuten myös vuosien jälkeen prosessointi sen jälkeen mitä oikein tapahtui kun yhtäkkiä irtautui noista aineista. Oli hankala hahmottaa elämääni kuin en tuntisi mitään kytköstä ihmiseen kuka olin lääkkeissä. Todella ahdistava kokemus käydä läpi jotain sähköiskutuntemuksia aivoissa, nukkumisen ongelmia, ahdistustasojen heittelyä, herkistynyttä tunne-elämää ym vieroitusoireita. Sana mind fuck kuvaa hyvin tuota kokemusta.
Mind fuckia lisäsi uudet lääkkeet mitkä lamasi ja sekoitti entisestään vieroitusoireista kärsivää mieltäni ja kehoani
Olen sitä mieltä että ihmisen välittäjäaineita ei pitäisi alkaa sorkkimaan näillä aineilla. En mitään muuta haluaisi kuin itseni takaisin ennen astumistani ansaan. Olla se kuka olin ennenkuin lääkkeet aiheutti kehossani vahinkoa. Kasvaa siitä aikuiseksi ilman aineita oppien yhä uusia selviytymiskeinoja.
Nyt minulla on vain jäljellä lääkkeillä sotkettu keho ja tunne-elämä josta olen hiljalleen alkanut keräämään itseäni.
Tämä on mielenkiintoinen teksti - tältä potilaan saama informaatio psyykenlääkkeistä pitäisi näyttää
https://www.madinamerica.com/mia-manual/model-consent-form-psychiatric-drug-treatment/
Itse opin nämä asiat kantapään kautta, koska luotin lääkäriin joka ei mitään juuri lääkkeiden ongelmista tullut maininneeksi.