Rakkaus / ikävä

Se on varmaan siellä missä se minunkin elämäni mies on, eli ei missään ja unelmissa vain...

Mielenkiintoista. Juuri tänään tämä "kärsimyksistä toipuva" näki tuollaisen valon. Tuli vahva tunne, että siellä se ihminen jossain on. Jolle ei tarvitse selitellä mitään, hän ymmärtää ja tuntee minut. Jos Luoja suo, niin kohtaamme hänen kanssaan vielä tässä elämässä. En ole aikaisemmin vielä ollut valmis siihen. Olen toiveikas :)

Sanopa muuta.

Olen odottanut neljä pitkää vuotta luullen, ehkä rehellisemmin sanoen sitkeästi itselleni uskotellen, hänet löytäneeni. Että kyllä meistä vielä tulee me... Minun on vain annettava hänelle tila ja vapaus ja mentävä hänen ehdoillaan, vaikka se tuottaakin hirveästi tuskaa, riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunnetta, epävarmuutta sekä mustasukkaisuutta.

Mutta ei, ei se mene niin. Oikea rakkaus ei tuota tuskaa. Oikeassa rakkaudessa on kyse siitä, että saadaan kumpikin levätä Suuren Rakkauden sylissä täydellisen riittävinä. Varmuus siitä, että toinen haluaa jäädä eikä mene pois, on ehdoton. Ollaan täyden hyväksynnän, pyyteettömyyden, toisen syvän tunnistamisen alueella, kuin toistemme sisällä, toisiamme kuunnellen, hoitaen, toisistamme valtavasti iloiten. Luodaan Yhteys, Vahva Kallio.

Ja sitten on vastuu. Vastuu elämästä; vastuu itsestä ja vastuu toisesta. Vastuu meistä. Oikea rakkaus uskaltaa ja haluaa ottaa tuon vastuun.

Vastuu on esimerkiksi sitä, että arjen kiireessä ja harmaudessa, pyykinpesun, koirankusettamisvuorojen ja mahdollisten talolainanlyhennysten kurimuksessa - tuossa meille ihmisille tehtäväksi annetussa suloisenkitkerässä leiviskässä - katsotaan hetki toisiamme silmiin ja halutaan nähdä ja kuulla, mitä toisen katse kertoo. Katsotaan, nähdään ja kuunnellaan, ei sen kummempaa. Nimittäin se, että haluaa katsoa, nähdä ja kuulla toisen, on merkittävyydeltään mittaamattoman arvokas ja parantava, voimaa antava lahja.

Ja vielä on toisenlainen vastuu, joka on oikeastaan lähtökohta Elämälle. Se on uskallusta luoda yhteys omaan itseen, omaan ytimeen. Uskallusta katsoa omaa itseä silmiin ja nähdä ja kuulla, mitä oma katse kertoo. Se on uskollisuutta ja rakkautta itseä kohtaan, vastuun kantamista siitä, mitä minä tarvitsen ja haluan, miltä minusta tuntuu.
Elämän vastakohta ei ehkä ole kuolema, vaan _eläminen_. Eläminen on sitä, että eletään kun muutakaan ei voi. Eläminen on laimea rakkaudettomuuden varjo. _Elämä_ sen sijaan on hirveän vahva uskallus olla rakkaudessa.

Tällaisia ajatuksia kirjoituksesi herätti. Jossain, uskotaan niin, meille on varattuna tuo rakas ihminen. Rakkain.

Sinä olet odottanut mutta oletko puhunut tunteistasi tai tunnetko todella jotain henkilöä kohtaan rakkautta?

Onko näitä samoin ajattelevia miehiä enemmänkin. Jos on olisi naisetkin onnellisempia liitoissaan. Missä ovat kaltaisesi miehet?