en tiiä mitä teen

Hei,

Hyvä, että kirjoitit tänne! Jos haluat jutella kertomistasi ajatuksista jonkun turvallisen aikuisen kanssa, niin tässä tiedoksesi muutamia mahdollisia paikkoja:

https://sekasin247.fi/

Sekasin-chat on auki vuoden jokaisena päivänä, maanantaista perjantaihin klo 9-24 sekä lauantaisin ja sunnuntaisin 15-24. Chatissa päivystävät mielenterveyden ammattilaiset sekä koulutetut vapaaehtoiset.

Myös Tukinetissä on monenlaisia palveluita, joita voit halutessasi käyttää. Tukinet -tukipisteesi netissä, https://tukinet.net/

Tukinetistä saa itselleen tukihenkilön, jonka kanssa voi keskustella kahden kesken mistä tahansa itseään mietityttävästä aiheesta. Tukinetissä on monia tukisuhdepalveluia, joista esim. Mieli Tukisuhde https://tukinet.net/teemat/mieli-tukisuhde/tukisuhteet/ tai Etsivan nettityön tukisuhde voisivat sopia sinulle https://tukinet.net/teemat/etsivan-nettityon-tukisuhde/tukisuhteet/.

Tukinetissä on myös monenlaisia keskusteluryhmiä ja ryhmächattejä, joista voi saada vertaistukea sekä ammattilaisten neuvoja. Esimerkiksi Sinuiksi palvelun Sinuiksi-chateissä käsitellään seksuaalisuuteen ja identiteettiin liittyviä asioita. https://tukinet.net/teemat/sinuiksi-chat-sateenkaari-ihmisille/ryhmachatit/

Myös sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksella on viikoittain ryhmächattejä Tukinetissä. https://tukinet.net/teemat/sukupuolen-moninaisuuden-osaamiskeskusksen-avoimet-ryhmachatit-nuorille-maanantaisin-klo-16-18/ryhmachatit/

Tukinet on avoinna kellon ympäri vuoden jokaisena päivänä. Tukinetin kaikki palvelut saa maksutta käyttöönsä, kun on anonyymisti rekisteröitynyt ja kirjautunut sivuille.

Lämpimin terveisin
SOS-kriisikeskus/Kata

Kannattaa alkaa miettii sellaisia asioita mitä itellä on ja hyviä asioita yleensäkkin. Asiasi voisi olla vielä huonommin ja oikeesti noi sun asiat on oikeesti pikkuasioita. Se vaan tuntuu tuossa iässä ihan mahottomalta ja mukamas kaikilla muilla menee paremmin yms... Oikeesti se murehtiminen on kuin heittäisi elämää hukkaan.

Jotkut istuu rullatuolissa ja elämässä on paljon paljon hankalampia asioita kuin jalan koko ja mahan muoto, mutta olen huomannut että sellaisilla ihmisillä onkin huippu hyvä mieli ja ovat iloisia ihmisiä. Siis sellaisilla ihmisillä jotka onkin kokenut paljon huonompiakin asioita ja eivät murehdi vaikka heidänhän pitäisi ollla tosi tosi murehtivaisia. Sitä vaan tottuu liian helppoon ja hyvään ja sitten murehtii kaikkea.
Mutta oikeeesti olet normaali nuori jolla on normaalia murehtia ulkoisia juttuja ja niin tekevät kaikki sun kaveritkin vaikkei sitä myönnäkkään...

Itse olin sun iässä alle 150cm ja 48kg (nyt aikuisena 154cm/50kg)Pukeuduin silloin kieltämättä aika rumiin vaatteisiin. Liian isoja vaatteita ja outoja värejä yhdistin. En yhtään miettinyt miltä vartaloni näyttää muiden mielestä, koska keskityin muuhun olemukseeni. Kävelin vaan vartalo ihan mutkalla ja kädet tiukasti sivuilla. Jatkuvasti oli itsetuhoisia ajatuksia, mutta pelokkaana ihmisenä uskalsin vaan kopauttaa silloin tällöin vasenta (en sentään parempaa) kättäni seinään siinä mielessä, että saisin jäädä sairaslomalle. Ysillä mukaan tuli paastoaminen. Välillä tein niin että söin pelkästään iltapalan. Koulussa lopetin ruokalassa käynnin ja otin mukaan välipalapatukan tms. Sama jatkui lukionkin ajan.

Asiat rupesi muuttumaan vasta sitten kun tapasin puolisoni. Olin jo aiemmin lakannut lukemasta uutisia (koko ajan ulkonäköön keskittyviä otsikoita) ja somessa en ole. Nykyään kaikki seuraa jotain henkilöitä siellä ja saa tosi pahat ulkonäköpaineet. Onneksi itse säästyin siltä. En siis tiedä miksi rupesin muuttamaan pukeutumistyyliäni kun aloin seurustella. Osasta vaatteista hän sanoi että heitä pois mutta itse olin päävastuussa. Kerran poikaystävä vaatekaupassa ehdotti että sovittaisiin harmaata neuletakkia. Sen jälkeen suurin osa huppareista sai häipyä. Samana vuonna tajusin että voin käyttää kokoa xs(välillä xxs). Aiemmat vaatteet kokoa S ja M. En ikinä hävennyt käyttää "isoja" kokoja joten siirtyminen alaspäin ei aiheuttanut onnellisuutta siinä mielessä. Enemmänkin vihasin sitä että en itse ollut osannut valita vartalolleni sopivia vaatteita. Viimeisin rohkea teko tapahtui puoli vuotta sitten. Rupesin käyttämään hameita ja mekkoja 90% ajasta. Ostin myös ensimmäisen sydänkaula-aukkoisen paidan. Aiemmin en olisi kehdannut koska olin mielestäni vähemmän arvokas kuin muut. Eihän huonosta itsetunnosta kärsivä voi pukeutua miten haluaa. Edelleen on negatiivisia ajatuksia, koitan kuitenkin vakuuttaa että olen itse pahin viholliseni. Et ikinä voita sitä taistelua.