Haluan purkaa ajatuksiani jonnekin.
Eli homma on näin että olen ollut kohtalaisen/keskivaikeasti masentunut jo useamman vuoden ajan. Oireilu alkoi todenäköisesti jo 13 -vuotiaana alkoholin rikkoman perheen, kiusaamisen ja muiden lapsuuden vastoinkäymisien takia. 17-vuotiaaksi asti jaksoin väkisin painaa koulua kunnes kunto romahti totaalisesti ja muutin kotoa pois lastensuojelun avulla. Vietin vuoden tai useammankin kipuillen armottomasti tunteiden purkauksien takia. Olen nyt melkein 21-vuotias ja tunnen oloni erittäin kroonisoituneeksi.
Kaikilla masennus toimii erilailla. Itsellä se on kutakuinkin 1-2 viikon depressiojaksoja ja ihan ok jaksoja noin saman verran eli se aaltoilee. Nämä jaksot eivät ole mitenkään verrattavissa yöhön ja päivään joten kaksisuuntaista/bipolaaria/maanisdepressiota tuskin on. Niinkuin aikaisemmin mainitsin tunnen oloni kroonisoituneeksi, ikinä ei voi tietää etukäteen olenko siinä kunnossa että pystyn selviämään arjesta. Harrastukset ovat vaan ajan tappamista, en koe onnistuvani tai nauttivani niistä erityisemmin ok jaksoissakaan. Oma oireilu depressiojaksossa on valtaosin ruokahalun puute/lisääntyminen, 0uniongelmat joko nukahtaessa tai herätessä (nämä ovat läsnä myös ok jaksoissa), luonnollisesti mielenkiinto kaikkeen lähtee lätkimään, siivoaminen on tuskaa ja kaikki muukin vaatii ponnistelua. Elämän kontrolli lipsuu jatkuvasti. En henkilökohtaisesti ole ikinä laiminlyönyt hygieniaa.
Kaikista sietämättömin tapa mikä minulla on huonompina kausina on pakollinen fiksaatio siihen, että haluan pahentaa tilannetta. Tuntuu että on pakko olla huonommassa jamassa että terveyden ammattilaiset ottaisivat minut tosissaan. Ihan kuin en olisi "tarpeeksi masentunut että saisin apua" Haluan alkoholisoitua, vetää huumeita, laihtua, vahingoittaa itseäni tai jopa tappaa itseni. Viimeisimmässä on se ja sama jos jään henkiin. En sitä kuitenkaan tee. Aina kun pääsen keskustelemaan fiiliksistä tulee lukko samointein. Ei välttämättä ole enää tunteet pinnassa samalla lailla kuin aikaisemmin, kenties ok hetki on napsahtanut taas päälle.
Suoraansanottuna ahdistaa ja masentaa tämä tilanne. Se on jatkuvaa ja on ollut näin jo ainakin useamman vuoden. Ei kukaan halua elää näin. Voi kun joku päivä saisin tarpeeksi rohkeutta itseni tappamiseen. En jaksa tätä pyörittelyä eri ammattilaisilla enää kauaa.
Eli homma on näin että olen ollut kohtalaisen/keskivaikeasti masentunut jo useamman vuoden ajan. Oireilu alkoi todenäköisesti jo 13 -vuotiaana alkoholin rikkoman perheen, kiusaamisen ja muiden lapsuuden vastoinkäymisien takia. 17-vuotiaaksi asti jaksoin väkisin painaa koulua kunnes kunto romahti totaalisesti ja muutin kotoa pois lastensuojelun avulla. Vietin vuoden tai useammankin kipuillen armottomasti tunteiden purkauksien takia. Olen nyt melkein 21-vuotias ja tunnen oloni erittäin kroonisoituneeksi.
Kaikilla masennus toimii erilailla. Itsellä se on kutakuinkin 1-2 viikon depressiojaksoja ja ihan ok jaksoja noin saman verran eli se aaltoilee. Nämä jaksot eivät ole mitenkään verrattavissa yöhön ja päivään joten kaksisuuntaista/bipolaaria/maanisdepressiota tuskin on. Niinkuin aikaisemmin mainitsin tunnen oloni kroonisoituneeksi, ikinä ei voi tietää etukäteen olenko siinä kunnossa että pystyn selviämään arjesta. Harrastukset ovat vaan ajan tappamista, en koe onnistuvani tai nauttivani niistä erityisemmin ok jaksoissakaan. Oma oireilu depressiojaksossa on valtaosin ruokahalun puute/lisääntyminen, 0uniongelmat joko nukahtaessa tai herätessä (nämä ovat läsnä myös ok jaksoissa), luonnollisesti mielenkiinto kaikkeen lähtee lätkimään, siivoaminen on tuskaa ja kaikki muukin vaatii ponnistelua. Elämän kontrolli lipsuu jatkuvasti. En henkilökohtaisesti ole ikinä laiminlyönyt hygieniaa.
Kaikista sietämättömin tapa mikä minulla on huonompina kausina on pakollinen fiksaatio siihen, että haluan pahentaa tilannetta. Tuntuu että on pakko olla huonommassa jamassa että terveyden ammattilaiset ottaisivat minut tosissaan. Ihan kuin en olisi "tarpeeksi masentunut että saisin apua" Haluan alkoholisoitua, vetää huumeita, laihtua, vahingoittaa itseäni tai jopa tappaa itseni. Viimeisimmässä on se ja sama jos jään henkiin. En sitä kuitenkaan tee. Aina kun pääsen keskustelemaan fiiliksistä tulee lukko samointein. Ei välttämättä ole enää tunteet pinnassa samalla lailla kuin aikaisemmin, kenties ok hetki on napsahtanut taas päälle.
Suoraansanottuna ahdistaa ja masentaa tämä tilanne. Se on jatkuvaa ja on ollut näin jo ainakin useamman vuoden. Ei kukaan halua elää näin. Voi kun joku päivä saisin tarpeeksi rohkeutta itseni tappamiseen. En jaksa tätä pyörittelyä eri ammattilaisilla enää kauaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olet valtavan nuori, voisit olla ikäsi puolesta minulle lapsi. Hukkaat parhaat vuotesi murehtimiseen ja itsesi tuhoamiseen, vaikka nyt sinulla on se, mikä on ihmisen suurin valtti, eli nuoruus. Oletko yrittänyt päästä terapiaan? Mitä jos kokeilisit? Sinulla on varmasti perusteita. Terveydenhuollossa kirjoitetaan mieluusti vain pillereitä, mutta eivät ne ajattelun ja kokemuksen vinoumia korjaa.
Olen itse keski-iässä ja eläkkeellä. Olen varmaan itsekin ollut suurimman osan elämääni enemmän tai vähemmän masentunut. Välissä oli 10 v hankala jakso, ja eläkepaperit sain pari vuotta sitten. Työhistoriaa on hävettävän vähän.
Itseäni harmittaa kaikkein eniten, etten kaikesta huolimatta aikanani tajunnut nuoruuden arvoa. Olisin voinut opiskella itselleni jonkun riittävän simppelin ja vähän kuormittavan ammatin (se ensimmäinen ammatinvalinta oli itselleni väärä ja sairastuttava), ja ehkä olisin voinut löytää paikkani maailmasta. Elää normaalin elämän, saada lapsia ja lapsenlapsia. Ansaita rahaa ja törsätä joskus johonkin turhaankin.
Ei nykyinenkään elämäni huonoa ole huonoja jaksoja lukuun ottamatta (elämäni kriisiytyy helposti kaikkien muutosten vuoksi). Mutta toisenlainen todellisuuskin olisi ollut mahdollista. Nyt elän minimieläkkeellä, juoksen ruokatarjouksien perässä. Sosiaalisia suhteita on niukan puoleisesti. Elämä on eräänlaista pientä selviytymistaistelua, tosin olen yhä riittävän terve ja hyväkuntoinen, jotta jaksan sen tehdä.
Mutta haluan sanoa sinulle, että sinulla on vielä useamman laisia vaihtoehtoisia todellisuuksia edessäsi - vaikket sitä itse tiedosta. Tarvitset ammatillista apua itsesi ja tulevaisuutesi löytämiseen. Se on olemassa, usko minua. Elämäsi on vähän kuin puuesine, joka on jo olemassa puun sisällä, vaikka puuseppä ei ole veistänyt sitä vielä esiin. Eli oikealla taidolla se on olemassa, se täytyy vain löytää (ennen kuin puu lahoaa käyttökelvottomaksi).
Terapiaan. Koeta päästä Kelan tukemaan kuntoutuspsykoterapiaan. Siinä voi itse valita terapeutin laajasta joukosta Kelan listoilta. Kela korvaa nuorilla melkein koko käynnin hinnan, loput saa toimeentulotuesta.
Lähetteen saa julkiselta psyk.polilta, tai jos haluat ja on varaa käydä pari kertaa yksityisellä psykiatrilla, niin se on ehkä helpompi reitti. Julkisella joutuu käymään läpi aika monta haastattelua ja testejä, jotka ovat loppupeleissä melko turhia.
Terapiassa tärkeintä on vuorovaikutussuhde, ja että muodostuu luottamus. Ole tarkkana kun valitset itsellesi terapeutin, käy vaikka useammalla juttelemassa ensin. Onnea, tulet varmasti pärjäämään elämässä kun olet tähänkin asti pärjännyt ja jaksanut noin paljon vaikeista olosuhteista huolimatta!:)