Ette muuten tiedäkään miten yksinäinen voi 24-vuotias nuori mies olla. Vaikka elämä muuten meneekin hyvin, on hyvä asunto, hyvä työ, auto toimii jne, mutta jos ystäviä ei ole, muodostuu elämästä vähitellen helvettiä. Työkavereita ja muita vastaavia on, mutta ne todelliset ystävät seurustelukumppanista nyt puhumattakaan puuttuvat kokonaan. Varsinkin keväisin on aina todella vaikeaa, eikä tämä kevät tee poikkeusta. Olenkin jo alkanut harkita itseni tappamista.
Hyvää kevään jatkoa kaikille tämän lukeneille, olkaa onnellisia jos teillä menee hyvin!
Hyvää kevään jatkoa kaikille tämän lukeneille, olkaa onnellisia jos teillä menee hyvin!
Vastaukset 9
Vanhimmat
Älä vaivu epätoivoon!Olen itse ollut samantyylisissä fiiliksissä joskus.Silloin kun on vaikeaa ja yksinäistä tuntuu ettei ratkaisua löydy.Yksinäisyyttä tuntee varmaan jokainen joskus.Mä teen iltatyötä ja mun mieheni on töissä päivät olen päivisin yksikseni kotosalla ja tuntuu YSINÄISELTÄ usein.Yritän keksiä aina jotain pientä puuhastelua,niin saa ajatukset muualle.Itsetuntemusta kehittämällä olen parantanut omaa itseluottamusta ja olen saanut varmuutta itselleni.Olen lainannut kirjastosta aiheeseen liittyviä kirjoja.On helpottanut olotilaani.Positiivinen ajattelu auttaa...
En osaa neuvoa muuten, kuin että hakeudu kaikesta huolimatta ihmisten pariin ja koeta tutustua heihin ja ystävystyä. Se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta siten on kuitenkin paremmat mahdollisuudet saada seuraa ja ystäviä kuin jäämällä kotiin. Mutta seurassakin voi olla yksin. Oon sitä mieltä, että parempi yksin yksin, kuin seurassa yksin. Mutta aina kannattaa kuitenkin etsiä ystävyyttä, ei kannata tyytyä yksinoloon, vaikka välillä se voi olla hyväksikin. Aurinkoista kevättä ja voimia! :o)
kaiken muuttaa voi. Netin deittipalstoilta (esim. deitti.net) voit löytää mukavan naisen, ja elämä alkaa taas hymyillä. Älä kuitenkaan kovasti revittele raastavaa yksinäisyyttäsi puhumattakaan nyt itsariaikeista, jos uskot että sitä yksinäisyyttä lukuunottamatta olet ihan normaali kunnon jätkä. Joitakin kipeitä asioita on hyvä pitää toistaiseksi itsellään, varsinkin jos ne ovat sellaisia että vastapuoli ei ehkä niitä ikinä huomaakaan kun asiat kerran ovat lähteneet korjaantumaan.
Heikko homma siinä mielessä, että kun en ole kauhean sosiaalinen...Sitä vaan esim. jossain kaverin tupareissa istua jököttää ja toivoo, että aika kulkisi nopeammin ja pääsisi pois. Tuntuu jotekin siltä, että pitäisi olla sellainen pinnallinen tai kaunis ja rohkea, että kelpaisi ja pääsi kuvioihin mukaan. Mutta minä kun olen juuri tälläinen, eikä minusta muuta saa tehtyä. En nyt kuitenkaan koe olevani ruma tai muuta sellaista, mutta ihmissuhteiden solmiminen ja ylläpitäminen on vaikeaa. Tätä on nyt jatkunut n. 6 vuotta, perkeleen pitkä aika! Kahdesti olen jo yrittänyt itsemurhaa. Lääkäri on jo useaan otteeseen "määrännyt" masennuslääkkeitä, joskus niitä tuli syötyä, joskus ne jäivät apteekin hyllylle. Ainoa vaikutus niillä oli se, että nukutti enemmän kuin tavallisesti ja hereillä ollessaankin olo oli pehmeä. Tällä hetkellä lääkitsen itseäni viskillä, helpottaa ainakin hetkeksi kun lasin pari illassa nauttii. Muuten elämänlaatu ja -taso on kohdallaan, koulutukseen nähden jumalaton palkka, hyvät edut, mukava asunto, hyvä auto, säästöjä jne, olisin valmis luopumaan paljosta jos ei tarvitsisi olla yksinäinen. Tiedän että joillain ihmisillä ovat asiat huonommin kuin minulla, eikä minun tulisi valittaa, mutta alkaa olla vähitellen sellainen asenne, ettei millään ole todellakaan mitään väliä.
Ei kahdenkeskisessä tilanteessa kukaan kysy, miten sosiaalinen olet. Se toimii omilla bilateraalisilla ehdoillaan. En ole kovin sosiaalinen minäkään, kaipaan yksinoloakin jonkin verran. Jos pöydän toiselle puolelle istuu femina joka sua kiinnostaa, niin kyllä se siitä hyvinkin lähtee. Siitä on paljon apua, että ihmiset tapaamistilanteessa tietävät toisistaan jonkin veran asioita, kuten sen että käytös ei automaattisesti ole kauhean luontevaa ja että ihmissuhteen solmiminen ei käy kuin valssi kesällä.
Jokin vuosi sitten odottelin erästä meilituttua leidiä hakemaan mua kotipihasta; pohjustuksesi olin tekstannut, että olen se tyyppi jolla näyttää olevan paskat housussa jännityksestä. Leidi vastasi, että sama siellä. Käsittääkseni meillä oli kuitenkin aika hauskaa, jopa erittäin..!
Näin melkein tuplasti maailmaa nähneenä sanoisin, että asioilla on taipumus järjestyä, jos tekee jotain sen järjestymisen hyväksi. Itsemurha on ratkaisu jota kukaan ei tiettävästi ole katunut, mutta parempia taitavat sittenkin olla ne joita voi tarvittaessa vaikka katua...
Ai niin, piti sanomani että sulla on hyvä kynä, ja se on loistava avu nettideittailussa! Älä helvetissä lannistu (äläkä varsinkaan siellä)!
No itseasiassa nyt lauantaina tuli käytyä ns. treffeillä yhden netistä löytämäni nuoren naisen kanssa. Tai itse asiassa hän vastasi minun ilmoitukseeni. Kuvia ei oltu vaihdettu, joten se oli kummallekin oli pieni jännitys siitä, mitä on tulossa. Minä ainakin yllätyin positiivisesti, miten niin kaunis ja mukava nainen voi olla sinkkuna. Taustatiedoksi, että meilejä oli vaihdeltu n. 6 viikkoa ja muutaman kerran puhuttu puhelimessa. Koko ilta siinä turistiin ravintolassa ja käytiinpä jopa perinteiseen tyyliin (?) elokuvissakin. Harrastukset tuntui kummallakin olevan aikalailla samanlaiset, luonteenpiirteet myös joitain pieniä yksityiskohtia lukuunottamatta täsmäsivät mukavasti.
Vaikea sanoa sitä, että oliko hauskaa, karkuun hän ei ainakaan juossut. Sellainen tunne kuitenkin jäi, että pitäisi olla kova raavaamaan ravintoloissa ja tanssimaankin. Itse en kuitenkaan tanssimisesta välitä, en ole aiemminkaan enkä varmasti tule jatkossakaan. Sitä saa itsensä näyttämään tälläisessä tilaanteessa ainakin ns. vilkkaampien ihmisten silmissä jotenkin omituiselta. Ja jos taas yrität teeskennellä olevasi jotain muuta kuin olet, niin ei sekään pitkään onnistu. Kun seuraavana päivänä, eli tänään, kyselin mielipiteitä illasta häneltä, sain vastaukseksi jotain tyyliin rauhallinen, fiksu, mukava, neutraali. Eli tässä nyt odotellaan ja katsellaan mitä tapahtuu, mutta olo on sellainen ettei tästä seuraa yhtään mitään. Muuten ei harmittaisi, mutta oli kovan työn takana tämäkin tapaaminen...Täytyy kuitenkin jatkaa vielä yrittelemistä, mistäpä vaan löytyisi sellainen ihan tavallinen nainen?
Muutama vastaaja onkin maininnut siitä, että kaveripiirissä alkaa olla perheitä ja muita vakavampia seurusteluja. Laskin huvikseni montako sinkkua minun kaveripiirissä on, tulokseksi sain kaksi. Kyllähän näitä parisuhteissaan eläviä kavereitakin näkee, mutta olen jo havainnut heissä pieniä kypsymisen merkkejä. Siis siihen, että olen jatkuvasti soittelemassa ja muuta. Onneksi olen saanut muutaman uuden ystävän harrastuksien kautta tässä kevään aikana!
Elämä se vaan jaksaa aina yllättää. Ihan kuin tässä ei olisi vielä tarpeeksi, perjantaina alkoi syopätutkimukset, melanoomalla pelottelivat lääkärissä.......................
Eh!
Osui postituksesi omalle kohdalle aika hyvin. Itse olen kyllä, 24-vuotias mies, ja elämä pyyhkii yleisesti ottaen ok.
On työ, auto, asunto mitkä mainitsikin.. mutta kunnon frendit uupuu. Näkee kavereita 3-4 kertaa kuussa korkeintaan kun kaikki ovat jos muuttaneet pois seuduilta ja elävät omia elämiään, perheet on pystyssä jne. Itse jämähdin aloilleni ja nyt käy syömään miestä.
Ja kun en ole mikään bailaaja joka päivä menossa tuolla ravintoloissa (max se 1 kerta / kk) niin tulee aika vähän nähtyä ja koettua. Nettiseksi on aika hyvä ollut helpotuksena naisen puutteeseen.
Pitää vaan yrittää jaksaa vielä pari vuotta jos jotain tapahtuisi. Ei sitä tiedä miten täällä käy, en mä itsemurhaan asti lähde vielä. Toivottavasti et säkään - ollaanhan me 'vasta' 24-vuotiaita.
Voi teitä armaat nuoret miehet.
Nuo tuntemukset ovat itsellenikin tuttuja siltä ajalta, kun olin ikäisenne ja vielä kauan sen jälkeen.
Oli vakituinen työpaikka, asunto, kavereitakin ym. Kaverit sitten alkoivat perustaa perheitä ja heille tuli lapsia. Heidän elämänsä muuttui tottakai perhekeskeiseksi. Tunsin itseni ulkopuoliseksi ja vieraannuin heistä.
Ymmärrän tunteenne, vaikka olenkin naispuolinen.
Kerotte kumpikin että teillä on kavereita ja ystäviä. Siis onhan teillä silloin sosiaalisia taitoja. Tuskin kukaan tupareihinsa kutsuu ihmistä josta ei pidä.
Mutta kyllä juu ymmärsin, oman naisystävän kaipuu ja puuttuminen on se kirjoituksenne pointti.
En tosiaan itsekkään aikoinani lopulta uskonut, että minua varten olisi ketään miestä. Parisuhdeyritelmiä oli joitakin, mutta ne kaatuivat luonteiden erilaisuuteen ja erilaisiin elämänarvoihin sun muihin.
Sitten 28-vuotiaana laitoin deitti-ilmoituksen ilman sen kummempia odotuksia. Tapasin muutaman kaverin ja kas kummaa yksi heistä kiinnostui minusta niin kovasti, että hänen kanssaan meille muovautui parisuhde,joka on voimassa vielä tänä päivänä.
Käytän sanaa muovautui, sillä sitä se ainakin omalla kohdallamme oli. Hänkin kun oli ollut sinkku siihen asti, niin tiettyjä tapoja ja katsantokantoja arkielämän rutiineihin on kerinnyt muodostua. Alkuhuuman mentyä on välillä rankkaakin huomata itsessään ja toisessa piirteitä ja ominaisuuksia, jotka eivät kuulu niihin hetkiin kun yksinäisenä unelmoi siitä elämansä auringosta.
Olette nuoria aikuisia, ette mitään murrosikäsiä. Parhaat vuodet elämässänne ovat edessä.
Unohda itsemurha. Päinvastoin, sillä teolla vain riistät itseltäsi mahdollisuuden kohdata se elämäsi nainen jonka kanssa alkaa synkkaamaan.
Kehottaisin myös ryhdistäytymistä tuosta viinan juonnista ja jättämään sen vähemmälle. Samoin liiallinen oman surkeuden esille tuominen juttelussa myötätunnon toivossa voi säikäyttää naisen pakosalle.
Missään ei valitettavasti ole taattu, että löydät hänet tänään, huomenna tai vasta 10 vuoden päästä. Itselläkin se tapahtui vasta pitkien yksinäisten vuosien jälkeen, mutta ne yhteiset vuodet taaksepäin katsottuna pyyhkivät pois monta harmaata, yksinäisen viikonlopun muistoa.
Moi!
Mä oon kans aivan samassa tilanteessa: yksinäisyys vaivaa ja ikää on mullaki jo(?) 24 eikä vaan oo ketään kenen kaa vois jakaa elämän. Oon ihan ok-näköinen, on vakituinen työ, omistusasunto jne.. ja jopa seurustelluki joskus, mut en vaan tutustu uusiin ihmisiin. Baareissa en tykkää käydä, ku ei sieltäkää löydä ketää ku en oo mitenkää puhelias ja sanavalmis, enkä pidä erityisesti alkoholista. Itsaria en oo ajatellu, ja enkä todellakaan suosittele sitä!! Usein oon ajatellut onko mut tuomittu olemaan lopun elämääni yksin? Mä haluan oikeesti perheen niinku lähes kaikilla tuntemillani mun ikäisilläki on!! Mut missä on nainen, jonka kaa saan jakaa elämäni???