Viiltely haavojen parantuminen

Eiköhän nuo kerkee parantua. Riippuu tietysti haavojen suuruudesta, mutta tuskin kovin valtavia haavoja olet itseesi viillellyt.

Saanko kysyä? Miksi nuori ihminen viiltelee itseään? Mikä järki? Mitä sillä tavoitellaan? Huomion kerjäämistäkö?

Mitä virkaa on rippijuhlilla jos jatkat viiltelyä juhlien jälkeen.Viiltelystä jää jäljet ja ne voi olla pysyviä koko loppuiän.

Mä viiltelin parikymppisenä paljokin. Aina oli tikkejä käsissä ja jaloissa. Nyt 52-vuotiaana saan selitellä ja piilotella arpiani. Ei kiva.

Kävisit koulu psykologin juttusilla. Turhaan itseämme kiusaamme. Hyvää kesää kaikesta huolimatta :)

Itselläni isot näkyvät viiltelyarvet molemmissa käsivarsissa.
Haavat olivat syviä ja usein tulehtuivat. Piilottelin niitä ettei kukaan huomaisi.
Olin 13-14-vuotias pahimpina aikoina.
Koin että viiltelyn aiheuttama kipu auttoi henkiseen tuskaan joka oli liian raskas kantaa. Koska en puhut kenellekään ja salasin kaiken, sain rauhassa jatkaa kunnes 15-vuotiaana putosin niin syvään masennukseen etten jaksanut enää nousta sängystä. Syytä tähän kaikkeen en tässä kerro.
Nukuin päivät ja yöt. En paljon muista noista ajoista mutta minulle yritettiin hankkia apua. Jälkeenpäin äitini kertoi että eräs ystäväni kävi joka päivä istumassa sänkyni laidalla ja vaikka en mitään puhunut jaksoi aina tulla. Niin suurisydämistä ihmistä saa hakea.
Jonnekin psykologille vietiin mutta se ei auttanut mitään. Minulle haettiin paikkaa nuorisopsykiatriasta sillä psykologi pelkäsi että tapan itseni. Varmasti olisin sen tehnytkin jos voimia olisi niin paljon ollut.
Parhaiten minua auttoi se, että 17-vuotiaana yht´äkkiä päätin että enää en jaksa, minun on noustava tästä p-skasta! Se oli käännekohta ja alkoi pitkä paranemisen tie.

Vaikeaa oli, ja itsetunto alle nollan. Häpesin sitä että koulu oli jäänyt kesken, tunsin itseni huonoksi ja kelvottomaksi. Onneksi minulla on aivan ihana äiti joka jaksoi tukea ja pahimmisa paikoissa kantaa minua. Hän teki kaikkensa että jaksaisin ja alkaisin parantua. Olen ikuisesti kiitollinen hänelle.
Nyt olen 28, olen avoliitossa maailman kultaisimman miehen kanssa ja olemme ostaneet yhdessä asunnon. Olen hankkinut itselleni työpaikan jonka kaltaisesta en olisi uskaltanut uneksiakaan pahimpina aikoina. Elämä on hyvää ja katson valoisaan tulevaisuuteen. Tosin joskus mutta harvoin paniikkikohtaus pyrkii päälle mutta usein soitan äidille ja hän osaa puhua niin että pääsen siitä yli. Mieheni hätääntyy, ei osa auttaa. Pärjään tämän kanssa kuitenkin hyvin.

Kävin taannoin näyttämässä arpia lääkärille. Ei voida tehdä muuta kuin ehkä plastiikkakirugiaa tai laserilla voidaan yrittää vaalentaa.
Olen kuitenkin tullut sinuiksi arpieni kanssa enkä häpeä niitä. Ne ovat osa minua ja minun elämääni ja taisteluani ja voittoa sellaisesta tuskasta jota ei voi kuvata.
Minua raivostuttaa tuo ihmisten asenne että viiltelevä nuori (ja aikuinenkin, heitäkin on) on huomionhakuinen! Voi tietysti joku ollakin mutta silloin ei voi mielestäni puhua viiltelystä, lähinnä pintaraapaisuja. Kyllä viiltely pitää aina ottaa vakavasti!

Tuskin. Oma vika, kestä seuraukset.