Dokkari ikäihmisestä

Katselin eilen päivällä uusinnan vanhuksesta, joka elää viimeistä kesäänsä kotipaikallaan sivukylällä. Muori oli minua parikymmentä vuotta vanhempi, ikänsä raskasta työtä tehnyt. Nuoruuden kuvassa hän on hoikka ja kaunis neitonen komean sotilaspukuun puetun miehen kainalossa. Heillä oli pitkä yhteinen elämä sodan loputtua, tällä pienellä tilalla, kaukana kaikesta. Nyt Hilja eli yksin, nosti perunaa hangolla, eikä se niin kauheaa ollut, mutta perunoiden kantaminen perunakellariin vei voimat. Ilman mitään mukavuuksia asui yksin huonokuntoisessa mökissään.
Ei enää itse jaksanut puita pilkkoa, ostoklapeilla lämmitti sumppia. Ei kukaan kerkiä Hiljaa auttamaan, yksin joutuu kaiken tekemään, huonosti liikkui, mutta ihan siisti oli mökki sisältä.
Ajattelin, kuinka helppo oma elämäni on ollut Hiljan elämään verrattuna. Ei minun olemukseni ole niin loppuun käytetty kuin Hiljan, vaikka ikäeroa ei juuri olekaan. Ei minun ole tarvinnut raataa yli voimieni, helpolla olen elämäni tien kulkenut. Eikä ole tarvinnut vuosia tuskailla miehen vuoksi, joka taisteli rintamalla. Kyllä sekin kuluttaa ihmistä.
Hilja ei kuitenkaan kaivannut muualle, mutta yhteiskunta sitten tarttui Hiljan elämään ja siirsi hänet kunnan hoiviin omaan huoneeseen, pitsiverhoisen ikkunan ääreen. Loppukuvassa hän istui keppiinsä nojaten, ajatuksissaan, yksin edelleen.
Dokumentti herätti ajatuksia.
Me palstalaiset olemme kyllä onnellisessa asemassa hyvinvointimme keskellä.
Dokkari on ehkä vielä Areenassa.