...tuntuuko teistä, että teiltä olisi viety "yksityisyys" perhe-elämässä, kun aina on "ovet auki", eli viranomaiset voivat tulla koska heitä haluttaa, jos niin tahtovat ja moni haluaa tulla tutustumaan millaista on sijaisperheessä.
Meillä ainakin on ravannut varmaan kaikki lähikuntien sossut tutustumassa sijaiskotiimme ja kunnan päättäviä ihmisiä, vaikka olemme tavallinen sijaiskoti.
Eikä siinä mitään pahaa, mutta joskus väsyy siihen, kun koskaan ei tiedä kuka tulee ja tietysti he usein soittavat, mutta kyllä maalla paljon tullaan tuosta vain kylään.
Joskus on hirmusen vaikea yhdistää ystävällisyys ja hienotunteisuus, kun kysytään lapsista, ei kaikki huomaa sitä, että me teemme työtä jossa on vaitiolovelvollisuus ja lapsilta nyt saa ainakin halutessa rehellisen vastauksen ja voiko heitä kieltää, ettei kerro kaikkea, koska on opetettu olemaan rehellinen ja puhumaan asiat suoraan, niin selitäppäs sitten, että tässä kulkee se ero, jossa ei sitten saa puhua mitään, ei niin voi sanoa lapselle.
Minä olen kova jännittämään uusia tilanteita ainakin alkuun ja en tykkää siitä, että kaikki silmäätekevät lappaa pirtissämme kaiken aikaa, joskus tekisi mieli sanoa, että tämä on yksityiskoti, enhän minäkään tule teille noin vain.
Vaikka onkin mukavaa jutella toisten kanssa, mutta se et kodistakin tulee julkinen paikka, on joskus liikaa.
Varmaan kaupunki maailmassa ei tälläinen ilmiö olekaan tuttu, mutta näin maalla.
Jos on kahdeksan lasta niin sitä pidetään jo "laitoksena" ei kotina.
Millaisia kokemuksia toisilla on?
Meillä ainakin on ravannut varmaan kaikki lähikuntien sossut tutustumassa sijaiskotiimme ja kunnan päättäviä ihmisiä, vaikka olemme tavallinen sijaiskoti.
Eikä siinä mitään pahaa, mutta joskus väsyy siihen, kun koskaan ei tiedä kuka tulee ja tietysti he usein soittavat, mutta kyllä maalla paljon tullaan tuosta vain kylään.
Joskus on hirmusen vaikea yhdistää ystävällisyys ja hienotunteisuus, kun kysytään lapsista, ei kaikki huomaa sitä, että me teemme työtä jossa on vaitiolovelvollisuus ja lapsilta nyt saa ainakin halutessa rehellisen vastauksen ja voiko heitä kieltää, ettei kerro kaikkea, koska on opetettu olemaan rehellinen ja puhumaan asiat suoraan, niin selitäppäs sitten, että tässä kulkee se ero, jossa ei sitten saa puhua mitään, ei niin voi sanoa lapselle.
Minä olen kova jännittämään uusia tilanteita ainakin alkuun ja en tykkää siitä, että kaikki silmäätekevät lappaa pirtissämme kaiken aikaa, joskus tekisi mieli sanoa, että tämä on yksityiskoti, enhän minäkään tule teille noin vain.
Vaikka onkin mukavaa jutella toisten kanssa, mutta se et kodistakin tulee julkinen paikka, on joskus liikaa.
Varmaan kaupunki maailmassa ei tälläinen ilmiö olekaan tuttu, mutta näin maalla.
Jos on kahdeksan lasta niin sitä pidetään jo "laitoksena" ei kotina.
Millaisia kokemuksia toisilla on?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ensin on todttava,että mekin asumme maalla...
Meillä ramppasi vielä viime vuonna paljon vieraita,siis sosiaalityöntekijöitä,tai vs.
Me asumme vanhaa erillaista kotia ja varm.senkin takia monia kiinnosti käydä.Olemme 8henk.perhe,jossa 3sij.lasta.Me väsyimme kuiteskin alituiseen "ramppaamiseen",vaikka kuinka tykätään että meillä käy porukkaa.Lapsetkin jo ihmetteli jos meillä ei ketään "ventovieraita"käynyt!Silloin sovimme mieheni kanssa että on rauhoitettava tilanne.
Sanoin jos minulle soitettiin,voiko tulla,että ei,ehkä joskus toiste..?Tämä vuosi on ollut rauhallista,ja taas tuntuu että meillä on KOTI!
Meille on sijoitettu vain kaksi sijaislasta, joten olemme ihan "normaali" perhe eikä ylimääräisistä vieraista ole haittaa. Oman asuinkunnan sossu on käynyt kerran, kun etsi kotia sijoitteville sisaruksille. Kaikki muut ns. viranomaiskäynnit ovat sovittuja eikä niitä ole edes joka vuosi. Me asumme myös maalla.
Meillä on monta sijoitettua, asumme lähellä asutuskeskusta, emme ihan maalla. Meille ei kyllä kävellä sisään kuin yleiseen käymälään, vaan tapaamisesta sovitaan tarkoin etukäteen. Emme edes suostuisi tuollaiseen höykytykseen. Kuulostaa kamalalta!
...niin kyllä siitä sitten aika meteli olisi tullut, pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa ja ei sitä voi mennä sanomaan, kiitos vaan, ei meille tulla!
Koska emme edes ole alkuperäisiä kuntalaisia, niin mielenkiinto kasvoi äyriään myöden, minun luonnolla ei muutenkaan kehdata sanoa, ehkä nyt pystyn olemaan rohkeampi ja kertomaan omiakin näkemyksiä, ei kaikki ole suustaan "sanovaisia" ja siitä sitten kärsii itse.
Aluksi tuntui, että mitään yksityisyyttä ei ole. Biovanhemmatkin ravasiat kodissamme miten sattuu, oma rauha pois. Vaan ei enää. Lapset toivoivat tapaamisia muualle, joten kielsimme biovanhemppien meillä käymisen ja tapaamiset siirrettiin muualle. Lisäksi rajoitimme sossujen ravia, kerran-kaksi vuodessa riittää. Silloinkaan ei tarvitse aina meidän kotiimme tulla, virastokin kelpaa.