Muistan edelleen hyvin sen, kun kohtasin sut. Vaikka siitä muutama vuosi onkin...
Se tuntuu edelleen sellaiselta outojen sattumusten sarjalta. Se oli kai samana päivänä kun naapurissani asunut tyttö kysyi että haluunko lähteä niiden kanssa sinne, sen isä ajaa ne mutta ne menee jonkun niiden kaverin luo mihin en itse halunnut. Äiti lupasi tulla hakemaan yöllä pois, joten lähdin. Muistan hyvin, että ne kaverini istui maassa ja otin muutaman askeleen aikeissa istui niiden viereen ja samalla hetkellä kuulin jostain kauempaa jonkun kappaleen jonka olin kuullut jonkun lehden mukana tulleella kokoelmalevyllä, johon liittyy jotain muuta synkronisiteettia. En tiedä ollenkaan miksi, mutta vaihdoin täysin lennosta sen kavereiden viereen istumisen kävelemiseksi, tai puolittaiseksi juoksemiseksi jonnekin. Jokin sisäinen pakko, jonka takia en edes sanonut niille kavereille mitään.
Sitten näin sut ja se todella pysäytti. Niin kuin jotain oman käsityskyvyn ylittävää vyöryisi ylitse. Muistan hyvin miltä näytit ja miltä se paikka näytti. Sulla ei ollut paitaa. En vieläkään osaa sanoa juuta enkä jaata siitä tunteesta joka vyöryi yli. Luulen, että se oli sellainen hetkestä iskeytyvä tunteiden ja ajatusten ylikuormitus, jota oma keho ei kyennyt prosessoimaan edes. Pidin susta todella paljon ihan ensi sekunnista asti, mutta muistan todella hyvin sen tunteen että se kaikki oli liikaa, en ymmärtänyt mitä itselleni tapahtuu ja kaikki tunteet vyöryi yli enkä pysty käsittelemään niitä. Oli sisäinen pakko päästä äkkiä pois. Käännyin ympäri ja ne kaverini seisoivat takanani vähän kysymysmerkin näköisinä. En saanut sanotuksi niillekään yhtään mitään koska oli vaan pakko päästä pois. Juoksin jonnekin toiselle puolelle kunnes tajusin pysäyttää itseni, että mihin oikeen oon menossa. Olin lähdössä pois koko paikasta. En voi lähteä pois. En muista ainoatakaan sen jälkeen tapahtunutta asiaa. Muistan vasta yöllä kun istuin autossa ja katselin puita, jotka tuntui muuttuvan eri muodoiksi ja ajattelin outoa maailmaa. Olin kirjoittanut sen jälkeen päiväkirjaani "näytti surulliselta".
Se oli sellainen tajuntaani iskeytyminen, että et sä sieltä mihinkään lähde. Siellä olet ja pysyt. Olen iloinen, että olet.
Se tuntuu edelleen sellaiselta outojen sattumusten sarjalta. Se oli kai samana päivänä kun naapurissani asunut tyttö kysyi että haluunko lähteä niiden kanssa sinne, sen isä ajaa ne mutta ne menee jonkun niiden kaverin luo mihin en itse halunnut. Äiti lupasi tulla hakemaan yöllä pois, joten lähdin. Muistan hyvin, että ne kaverini istui maassa ja otin muutaman askeleen aikeissa istui niiden viereen ja samalla hetkellä kuulin jostain kauempaa jonkun kappaleen jonka olin kuullut jonkun lehden mukana tulleella kokoelmalevyllä, johon liittyy jotain muuta synkronisiteettia. En tiedä ollenkaan miksi, mutta vaihdoin täysin lennosta sen kavereiden viereen istumisen kävelemiseksi, tai puolittaiseksi juoksemiseksi jonnekin. Jokin sisäinen pakko, jonka takia en edes sanonut niille kavereille mitään.
Sitten näin sut ja se todella pysäytti. Niin kuin jotain oman käsityskyvyn ylittävää vyöryisi ylitse. Muistan hyvin miltä näytit ja miltä se paikka näytti. Sulla ei ollut paitaa. En vieläkään osaa sanoa juuta enkä jaata siitä tunteesta joka vyöryi yli. Luulen, että se oli sellainen hetkestä iskeytyvä tunteiden ja ajatusten ylikuormitus, jota oma keho ei kyennyt prosessoimaan edes. Pidin susta todella paljon ihan ensi sekunnista asti, mutta muistan todella hyvin sen tunteen että se kaikki oli liikaa, en ymmärtänyt mitä itselleni tapahtuu ja kaikki tunteet vyöryi yli enkä pysty käsittelemään niitä. Oli sisäinen pakko päästä äkkiä pois. Käännyin ympäri ja ne kaverini seisoivat takanani vähän kysymysmerkin näköisinä. En saanut sanotuksi niillekään yhtään mitään koska oli vaan pakko päästä pois. Juoksin jonnekin toiselle puolelle kunnes tajusin pysäyttää itseni, että mihin oikeen oon menossa. Olin lähdössä pois koko paikasta. En voi lähteä pois. En muista ainoatakaan sen jälkeen tapahtunutta asiaa. Muistan vasta yöllä kun istuin autossa ja katselin puita, jotka tuntui muuttuvan eri muodoiksi ja ajattelin outoa maailmaa. Olin kirjoittanut sen jälkeen päiväkirjaani "näytti surulliselta".
Se oli sellainen tajuntaani iskeytyminen, että et sä sieltä mihinkään lähde. Siellä olet ja pysyt. Olen iloinen, että olet.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Nähtävästi miehelle.