...että olen sairas, vaikka olen sanonut sen heille suoraan. He ihmettelevät negatiivisuuttani ja hermostuvat usein, kun yritän keskustella ongelmista. Yleensä minä pysyn näissä tilanteissa kylmän viileänä ja aikuismaisena, mutta menen pian nurkan taakse itkemään. Tuntuu, että läheisteni päähän ei vaan mahdu, että olen sairas, ja vajoamassa syvemmälle.
Läheiset eivät ymmärrä...
Matalamielinen
5474
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
alkuun, että läheisimpien on vaikeinta tajuta. Se johtuu suurelta osin rakkaudesta ja pelosta. Haluaa sulkea mielensä niin kamalalta vaihtoehdolta, että läheisellä on TODELLA paha olla ja vielä sairaus...Juttele muiden kanssa alkuun. Sellaisten jotka ei ole niin tärkeitä ja herkkiä sinun voinnistasi. Ajan kanssa läheisetkin kyllä ymmärtää. Minulla siskolta kului vuosi ennenkuin pystyi edes puhumaan kanssani.
Mulleki on raivottu aina kun valitan ja olen sellainen kuin olen, esim. herkkä loukkaantumaan jne. Todella tökerösti ovat usein suhtautuneet läheiset sairauteeni. Ovat vähätelleet ja välillä jopa kieltäneet, että mulla on ongelma. Vain hoitsut ja kohtalokamut on ottanu mut vakavasti.-Ja se on mannaa sielulle.
En enää edes halua puhua äidilleni ja siskolleni sairaudestani ja huonosta olosta, he luulevat, että voin itse valita mielialani ja ajatukseni. Kun on paha olla, ja haluaisin purkautua itsetuhoisista ajatuksista, ei heille kertomisesta ainakaan ole hyötyä... :(
...porukoille vielä. Oon asunu poikakaverin kanssa 9 kuukautta. Pelkään että porukkojen reaktio tähän asiaan olis et tää kaikki olis poikakaverin syytä ja pitäis muuttaa takaisin kotia. Sit kaikki kääntyis muka hyvin. Ite kyl tiedän ettei asia oo noin.
Tällä hetkellä hän on mun paras ja ainoa tuki. Vaikka itestä välillä tuntuu ettei millään ole väliä, ei minkäälaista merkitystä...niin hän jaksaa silti kuunnella ja jutella.
Ite oon yrittäny miettiä miten sen pystyis kertomaan niin että nekin ymmärtäis mitä käyn läpi.
Oon 20 ja opiskelut vielä kesken, joten tää sairaus on vaikuttanu pahasti arvosanoihin, läsnäoloihin ym. Siihenki porukat luulee et poikakaveri on syynä. Välillä tuntuu etten haluaisi mennä kouluun, mieluummin pysyä sängyssä peiton alla missä on turvallista ja odottaa että päivä olis taas ohi.
Katso vaikka pikkulapsia - katso, kuinka iloisia ne ovat! Mistä sellaisesta olet niin kiinni, että se estää sinua olemasta iloinen?
Olet valinnut negatiivisuuden ja hermostuneisuuden.
Ole sitten sitä kaikille. Näytä, kuinka paskaa sinulla olosi on... Mutta, hyödytkö tästä?
Mieti, miten voisit itse auttaa itsesi. Kaikki alkaa kuitenkin ASENTEESTAMME. Kuka estää sinua muuttumasta? Voit järjestää elämääsi omalla tavalla.
Paha olo on toisinaan juuri siksi, että potee "kiltteyssyndrooma". Hyvä muille - pahaa itsellesi. Tietenkin on paska olo, kun paskaa itsellesi teet.
Keskustele vaikka täällä palstalla jonkun kanssa, jos ei vanhemmat kuuntele. Vanhemmatkin ovat vain usein, sitä itse tietämättä - syyllisyyden perikuvia. Mutta - jos teet itsesi onnelliseksi - olet tehnyt vanhemmatkin siksi.
Olen hengessä mukana. Aloita matkanteko onnellisuuteen - pienin askelin. Mieti, mitä kaikkea sinulla on ja mitä kaikkea sinulla on muille annettava. Jos ei hetkellä muille - anna itsellesi.