Suomen kieli

Tarkoitatko Petteri Saarion luonto-ohjelmia, Makriina ? Katselen niitä aina hartaudella.
Petteri Saarion rakkaus luontoon on yhtä poikkeuksellista ja vahvaa kuin Pentti Linkolan oli. Paitsi, että Petteri puhuu luonnon tilasta surullisena ja hiljaa, ei tuskaisesti ja vimmaisesti, meitä tilille vaatien kuten Pentti LInkola teki.

Dokumentit ovat hänen käsialaansa: käsikirjoitus, ohjaus, kuvaus ja koko perhe on mukana tuotannossa.
Saario siteeraa usein kirjailijoita ja runoilijoita , mutta ottaa haastateltavakseen "tavallisia" ihmisiä, arjen sankareita, ikäänkuin muistuttamaan siitä, että meillä on mahdollisuus elää myös toisin: vähän kuluttaen, luontoa varjellen, sopusoinnussa sen kanssa.
Nyt kun en juuri luontoon pääse, nämä sarjat ovat korvanneet puuttuvia luontoelämyksiä...

Kyllä, samasta ohjelmasta puhumme. Niiden dokkareiden mukana pääsee luontoon ja ymmärtää sen rauhan. Kuten joku sanoikin, niin 10 min. metsässä jo alentaa verenpainetta ja rauhoittaa hermoja sellaisellakin, joka ei ole metsässä oloon tottunut.
Sielu lepää jo kotisoffalaisellakin.

Näiden Saarion luonto-ohjelmien musiikkikin on meditatiivista, kuin hengitystä luonnon rytmiin. Nykyinen dronekuvaus antaa uusia perspektiivejä, kameratekniikka ei kuitenkaan riitä, pitää olla kunnioitus ja rakkaus kuvattavaan. Pienikin lopullinen viimeistelty ja hiottu tuotos vaatii valtavasti materiaalia ja editointia.

Suomen soinnillinen, paljon vokaaleja ja pehmeitä konsonantteja sisältävä kieli on parhaimmillaan jo itsessään kuin musiikkia. Kaunissointiset sanat vastaavat kauniita asioita, kauniit luontosanat ovat myös suosittuja etunimiä. Katson elokuista uusmaalaista maisemaa aamun valossa: aurinko kultaa tuleentuneet viljavainiot. Katson merelle, aavalla kiimmeltää, tuuli tuo maininkeja ulapalta, kaislikko kuiskailee ja kahisee.

Köngäs on arvoisensa sana, jylhä ja mahtava, suvanto taas lepoa ja rauhaa. Heinä, kielo, lumme - aivan nimensä näköisiä, kuten kataja ja honka. Synnyinmaan laulussa on hauska riimipari pilven väikky ja lähteen läikky, vanha runokieli näitä viljeli. Sarkian runossa sanotaan :
Veet syvät päilyvät ikävää, puut häilyvät yllä syväin vetten.
Kielen ei tarvitse olla näin maalailevaa ollakseen esteellistä ja ilmaisuvoimaista, aika on vaikuttanut runonkin kieleen.

Suomalaisissa kansanlauluissa ilmenee usein luonnon ja ihmismielen vuorovaikutus. Taivas on sininen ja valkoinen , ja tähtösiä täynnä. Niin on nuori sydämeni ajatuksia täynnä. Pandemia tutustutti ja lähensi monia vieraantuneita luontoon, kansallispuistojen käyttöaste kohosi huimasti. Ainahan suomalainen on luonnosta elantonsa ja virkistyksensä löytänyt.

Veikko Haakana oli pohjoisen mies, opettaja, kirjoitti nuorten kirjoja, eräkirjoja, runoja, unien selityksiä , oli intohimoinen luonnonsuojelija.

Tässä vuoropuhelun muotoisessa "runossa" näyttäytyy ihminen pienuus luonnon keskellä.



Unessa uni

Nukuin metsään
rinteelle pienelle tasanteelle
tuskin louteeni mahtui.
Heräsin uneeni, unessa uni
ympärilläni suuri joukko
kaikenkarvaista väkeä, keskustelivat:

- Tämä on niitä. Ihminen.
- Näihin ei ole luottamista.
- Melkein kuuroja ovat.
- Sokeita.
- Pahoja ainakin.
- Tämä nyt ei ole tuhonnut teitämme, ei enää.
- Ei leiriydy mihin sattuu.
- Ottanut oppia kokemuksistaan.
- Halunnut nähdä ja kuulla. Pyytänyt.
- Minut kerran näki. Vilaukselta.
- Minut kuuli, kun olin hiljaa.
- Myös minut, minun hiljaisuuteni.
- Näitä ei enää monta ole...
- Mutta Rinteen Kivi ikävöi alas.
- Pitkästynyt oloonsa tässä.
- Kymmenentuhatta vuotta samalla paikalla.
- Eikä kukaan käy taputtamassa.
- Sen reitti käy tästä.
- Siinä päästäisiin yhdestä.
- Tai menetettäisiin yksi.
- Mitä sanoo Vanhin? Vanhempi kuin kivi...
- Tämän sanon: Vieriköön kivi vasta huomenna.
Sillä on aikaa enemmän kuin tällä.
Viekää kiiloja eteen, esteitä.
Otamme ne pois kun ihminen on lähtenyt.

Kun palasin sitä kautta
etsimään eilistä maisemaa
siirtolohkare siitä ylempää
viisi kuutiota tai kuusi
oli pyörinyt asentopaikkani yli.

Sen jälkeä seuraten
laskeuduin laaksoon sen luo
ja taputin sitä poskelle