Meidän ikäluokkamme tuntuu elävan aikaisempia ikäluokkia enemmän "sitku"-elämää.
Kun ollaan nuoria, niin haaveillaan hienosta koulutuksesta, työpaikasta, talosta, puolisosta ja lapsista.
Oman elämän päätöksiä ei kuitenkaan tehdä pohjustamaan näitä pyrkimyksiä. Kun valmistutaan lukiosta, haetaan yliopistolle lukemaan yleistä kirjallisuustiedettä, käydään välillä töissä, vietetään muutama vaihto-opiskeluvuosi, valmistutaan lopulta, haetaan assariksi yliopistolle ja eletään tutkimusapurahojen varassa jotka saadaan 4 kuukaudeksi kerrallaan. Sitten ollaan kolmekymppisiä ja huomataan että eletään yksin vuokrayksiössä ja yritetään saada rahat riittämään. On ajateltu jatkuvasti että "sitten kun" saan vakioduunin, "sitten kun" muutan isompaan kämppään, "sitten kun" sitä ja tätä.
Toinen esimerkki: Käydään lukio/ammattikoulu, ehkä opiskellaan vielä teku/kauppis/hoitsu/vastaava tutkinto päälle, saadaan vakkariduuni, hommataan omistusasunto ja löydetään puoliso, mutta silti "juuri nyt lapset eivät sovi elämäntilanteeseen". Sitten ensimmäinen lapsi syntyy kun ollaan jo reilusti yli kolmekymppisiä, ja hänelle tuskin tulee monta pikkusisarta tai -veljeä.
Minkä tähden suunnitelmat ja toteutus eivät kohtaa?
Meidän ikäluokkamme vanhemmat hankkivat ensimmäisen lapsensa tyypillisesti jo reilusti alle 25-vuotiaina. He elelivät ensimmäiset perhevuotensa yksiössä, vaikka kaikki ei ollut meidän mittamme mukaan valmista juuri nyt. Unelmien eteen tehtiin töitä.
Mikä on teidän mielestänne syynä meidän sukupolvemme jahkailuun ja saamattomuuteen? Huono elämänsuunnittelu koulutusta valittaessa? Liiallinen varovaisuus ja tulevaisuudenuskon puute? Jotkut ulkoiset tekijät kenties?
Kun ollaan nuoria, niin haaveillaan hienosta koulutuksesta, työpaikasta, talosta, puolisosta ja lapsista.
Oman elämän päätöksiä ei kuitenkaan tehdä pohjustamaan näitä pyrkimyksiä. Kun valmistutaan lukiosta, haetaan yliopistolle lukemaan yleistä kirjallisuustiedettä, käydään välillä töissä, vietetään muutama vaihto-opiskeluvuosi, valmistutaan lopulta, haetaan assariksi yliopistolle ja eletään tutkimusapurahojen varassa jotka saadaan 4 kuukaudeksi kerrallaan. Sitten ollaan kolmekymppisiä ja huomataan että eletään yksin vuokrayksiössä ja yritetään saada rahat riittämään. On ajateltu jatkuvasti että "sitten kun" saan vakioduunin, "sitten kun" muutan isompaan kämppään, "sitten kun" sitä ja tätä.
Toinen esimerkki: Käydään lukio/ammattikoulu, ehkä opiskellaan vielä teku/kauppis/hoitsu/vastaava tutkinto päälle, saadaan vakkariduuni, hommataan omistusasunto ja löydetään puoliso, mutta silti "juuri nyt lapset eivät sovi elämäntilanteeseen". Sitten ensimmäinen lapsi syntyy kun ollaan jo reilusti yli kolmekymppisiä, ja hänelle tuskin tulee monta pikkusisarta tai -veljeä.
Minkä tähden suunnitelmat ja toteutus eivät kohtaa?
Meidän ikäluokkamme vanhemmat hankkivat ensimmäisen lapsensa tyypillisesti jo reilusti alle 25-vuotiaina. He elelivät ensimmäiset perhevuotensa yksiössä, vaikka kaikki ei ollut meidän mittamme mukaan valmista juuri nyt. Unelmien eteen tehtiin töitä.
Mikä on teidän mielestänne syynä meidän sukupolvemme jahkailuun ja saamattomuuteen? Huono elämänsuunnittelu koulutusta valittaessa? Liiallinen varovaisuus ja tulevaisuudenuskon puute? Jotkut ulkoiset tekijät kenties?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ootko muuten ajatellu,miten pystytään vaikuttamaan ihmisluontoon niin,ettei sitä huomaa?
Minä väitän,että televisio ohjelmat hajottaa ihmisen sisästä päin. Sieltä tarjotaan niin joka suuntaan repivää juttua ja nopeatempoisesti,että se purkaa katsojan omat päätökset elämänsä suhteen ja vieläpä sitoo katsomaan ne kaikenmaailman paskajutut,joita katsoja ei edes ole tilannut.
Ottakoon joka ukko sen haulikon ja pätjäisköön keskelle taulua.
Väitän ,että rupeaa päätöksiä valmistumaan tulevaisuutta varten,ja ihmis-suhteet saavat uutta väriä pintaan.
Ensinnäkin nykyihminen on kolmissakymmenissä, sitku opinnot päättyvät. Vasta sen jälkeen voidaan ajatella perheen perustamista ja lapsentekoa. Edellyttäen tietenkin, että saa työpaikan.
Perhesuunnittelu on nykyisin mahdollista ehkäisypillereiden takia. Ne tulivat kyllä jo edellisen sukupolven aikana, mutta ennen niiden tuloa pakkoavioliitot olivat yleisiä.
20-vuotiaana ihminen on optimisti. Eletään niukkuudessa puolison ja lasten kanssa. Suunitellaan tulevaisuutta, isompaa asuntoa, auton ostoa j.n.e.
Kolmissakymmenissä on jo järki mukana. Mietityttää kannattaako perhettä perustaakaan. Niin kai se menee.
En tiedä teistä muista, mutta mua pelottaa (no, pelotti) ottaa se viimeinen ratkaiseva askel aikuisuuteen - tulla äidiksi. Olin valmistunut useita vuosia sitten, oli vakkari työpaikka, olin naimisissa... Mähän oon ihan tenava vielä itsekin! (33v., heko heko). Tai siltä tuntuu. Meidän vanhempien sukupolvi kasvoi aikuiseksi nopeammin sen takia, että ne sai lapset nuorempana koska se oli maailman tapa ja näin kuului tehdä. Ei niillä ollut aikaa miettiä ja angsteilla samalla tavalla kuin meillä...
Mielenkiintoisia kommentteja tähän asti.
Olen samaa mieltä siinä, että television välittämä kuva vaikuttaa ainakin jonkin verran. Ehkä se ei ole suoraa, vaan vaikuttaa mutkan kautta arvoihin ja asenteisiin.
Lapsen hankkiminen ajatellaan isona juttuna, mitä se tietysti onkin, ja rimakauhu saattaa vetkuttaa päätöstä.
Opiskelukin vie yhä useammalla aikaa ainakin 24-25 ikävuoteen saakka.
Vertailin mielessäni minkälaisessa tilanteessa ennen elettiin lasten kanssa siihen minkälaista se on nyt.
30-40 vuotta sitten suvun antama turvaverkko, vaikka olikin jo rapistumassa, oli paljon voimakkaampi kuin nykyisin. Kun nuori pariskunta hankki lapsen, he olivat kaikkea muuta kuin yksin. Sukulaiset tulivat auttamaan siivouksessa, ruuanlaitossa ja muissa kotiaskareissa. Samalla he myös antoivat vauvanhoitoon liittyviä vihjeitä. Silloin nuoret vanhemmat, joitain isiä lukuunottamatta, eivät edes kaivanneet mihinkään ulos terassille tai diskoon juopottelemaan. Alkoholi oli silloin alkoholistien juoma. Sosiaaliset kontaktit olivat sellaisia että äidit menivät lastensa kanssa tapaamaan sukulaisiaan ja tuttaviaan joilla oli lapsia. Miehet menivät muitten harrastusten pariin tapaamaan muita miehiä.
Nyt suvun muodostamaa turvaverkkoa ei enää ole. Nuoret vanhemmat joutuvat itse hoitamaan kotityöt vauvan lisksi. Äidit saavat opastuksensa vauvanhoitoon Vauva-lehdestä. Nuoret vanhemmat eristäytyvät muista ikätovereistaan, jotka käyvät ulkona viihteellä eivätkä halua häiritä nuoria vanhempia. Silloin tuntee olevansa todella yksin. Vanhemmuuden ainoa ilo on lapsi. Monet suorituskeskeiset vanhemmat eivät edes huoli apua, sillä he haluavat tehdä kaiken itse vaikka se olisi kuinka rankkaa. Eikä haluta että oma äiti tulee järjestelemään paikkoja. Kaikki ulkopuoliset paineet ovat omia eikä niitä haluta jakaa kenenkään kanssa vaan selvittää omassa yksinäisyydessä.
Vaikka nykyään moni asia onkin helpompaa kuin ennen, nuorten lasten vanhemmat ovat henkisesti todella kovilla verrattuna aikaisempiin sukupolviin. Ennen kaikkea kontrasti on kasvanut; sinkkuillessa arki on helppoa eikä tarvitse kantaa vastuuta muista kuin itsestään. Vanhempana on yksin ja eristäytynyt. Mistään ei voi kuitenkaan valittaa, kun on oman valintansa tehnyt ja itse "syyllinen" omiin ongelmiinsa.
Yhteiskunta rulettaa.
Ei saa kunnon työtäkään.
Pitää elää sossun tukiloilla.
Ennen oli työmarkkinat ja
etenemismahdollisuudet hyvät,
siis näillä suurilla ikäluokilla.
Nythän perheille suunnataan yhteiskunnan taholta monenlaisia tukia, mutta se ei oikeastaan tarkoita sitä, että perheitten asema olisi parantunut. Oikeastaan on vain käynyt niin, että yhteiskunta on ottanut itselleen sukulaisten ja perheen muodostaman turvaverkon aseman.
Meidän vanhemmillemme opiskelu oli varma keino oman toimeentulon parantamiseksi. Puhuttiin "herrahissistä". Nykyään opiskelu ei ole takuuvarma tapa nostaa omaa elintasoa, vaan todellinen riskisijoitus. Ilmankos lainarahalla eläminen ei houkuttele, vaan yritetään kärvistellä mieluummin tukirahojen ja opintojen ohessa siivoamalla tai hampurilaisia paistamalla hankitun toimeentulon turvin. Vai onko niin että me olemme saaneet liian negatiivisen kuvan globalisaation ja Kiina-ilmiön riskeistä? Pelaammeko me liikaa varman päälle?
Nykyään elämässä on enemmän vaihtoehtoja kuin koskaan ennen. Voimme helposti hakea töihin ulkomaille, läpihuutojuttuna muihin EU-maihin. Voimme helposti hakea tietoa Internetistä ja vapaa-ajan vietolle löytyy monenlaisia mahdollisuuksia. Ammatteja ja toimenkuviakin on vaikka kuinka paljon. Elämänhallinta ei kuitenkaan onnistu, kun ulkopuolelta tuleva ohjaus on vähentynyt. Vanhemmat haluavat antaa lapsensa itse päättää elämästään, mikä on tietysti hyvä. Mutta nyt me olemme suurten mahdollisuuksien edessä ilman minkäänlaista apua tai ainakin se on vaikea löytää. Päätämme itse omasta elämästämme, mutta olemme heitteillä.
Ennen ammatit kulkivat isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle; metallimiehen pojasta tuli metallimies ja ompelijan tyttärestä ompelija. Ja vaikkei näin tapahtunutkaan, vanhempien puolelta peritty tieto, tuntemus ja suhteet mahdollistivat sen, että oli turvallista kokeilla siipiään. Jos ei onnistuisi, aina voisi saada työpaikan vanhempiensa kautta. Jotenkin tämä yhteys vanhempien työhön on päässyt katkeamaan meidän kohdallamme. Ehkä vanhempamme jopa hieman patistelivat meitä hakemaan jotain muuta eivätkä halunneet meidän jatkavan samassa työssä, ja jopa estäneet meitä perehtymästä omaan työhönsä.
Elämän päätöksiä tehdessään nykyinen kolmekymppinen on ollut kuin orpo piru Rovaniemen markkinoilla; pelästynyt valtavia mahdollisuuksia ja vetäytynyt kuoreensa. Koska ei luoteta omaan päätöksentekokykyyn ja kohtalokkaita virheitä pelätään, ratkaisevien päätösten siirtämisestä eteenpäin on tullut ikäänkuin koko elämän kestävä tapa.
Kommentoikaa.
Puhut paljon mutta ihan asiaa. Takerrun vain yhteen mitättömään seikkaan, joka tässäkin on tullut ilmi: lapsi hankitaan sitku. Kun omalla kohdallani elämä meni ohi niin sanotusti. Parisuhteeni 20-32 iässä oli hyvä. Mies ei halunnut lasta. Hyväksyin sen, olihan meillä muuta. Sitten erosimme. Elin yksin muutaman vuoden. En tavannut, enkä juuri halunnutkaan tavata miestä, jonka kanssa olisin halunnut yhteiselämän. Yksin en lasta hankkinut, se on periaatteeni, että lapsen teen korkeintaan vakaaseen parisuhteeseen.
Mutta sitten tietysti kaiken tahdon vastaisesti niin kävi. Elämäni mies, jos näin voidaan sanoa. Aikaisemmin en oikeastaan edes tuntenut itseäni äidilliseksi, mutta tämän miehen kanssa olisin niin mielelläni...
Vaan mikä on miehen tilanne? On hieman iäkkäämpi, pelkää että on liian vanha isäksi. Miehellä on lapsia aiemmasta liitosta eikä oikein jaksaisi niitä valvomisia ja sairasteluja. Miehen työ pitää miehen maailmalla, olisin silti yksin lapsen kanssa. Minunkaan mielestäni miehen ei sen takia kannata työtä vaihtaa. Hän nauttii työstään ja minusta se on hienoa.
Eli, jälkeenpäin on hyvä spekuloida miten eletyt vuodet olisi kannattanut käyttää, mutta kun elämää ei voi nähdä eteenpäin. Mitenkö olisi pitänyt tehdä? Edelleen olisin tehnyt samat valinnat. Edelliseen suhteeseen ei olisi lasta kannattanut, kun toinen ei halunnut. Yksin en tosiaankaan olisi jaksanut. Olisiko pitänyt nyt valita joku muu mies? Ei, se on asia johon ei voi vaikuttaa, tai en ainakaan minä, että valitsee miehen joka haluaa lapsen. Mitä siitäkin tulisi kun en voisi toiseen edes koskea.
Että tällaista. Ehkä huono esimerkki sitku-elämästä, mutta esimerkki siitä että elämän valinnoissa jostain aina jää paitsi. Paitsi Hannu Hanhet. Rahaa, Rakkautta ja terveyttä on, mutta perillistä ei. Silti olen onnellinen.
On hankala ennustaa kaksikymppisenä että miten katsoo elämäänsä taaksepäin silloin kun elää jo kolmenkympin ja kuoleman välillä. Eri elämäntilanteet ovat tulleet ainakin itselleni vähän yllätyksenä. On karvasta kokea, kun vasta jälkeenpäin huomaa menetetyt mahdollisuudet... Kaikki uskovat nuorisoon, paitsi nuoriso itse.
Itse näkisin asian niin että jos ei tekisi eletyssä elämässään mitään toisin, se osoittaa vain että ei ole oppinut virheistään. ;)
Olen huomannut että monien jotka eivät ole nuorina osallistuneet lastenhoitoon on vaikeampi kuvitella itseään vanhempina. Kyse ei ole välttämättä siitä että he vihaisivat lapsia vaan siitä että heillä on vain vaikeuksia kuvitella itseään vaihtamassa vaippoja ja kasvattamassa lapsiaan. Sitten he jälkeenpäin saavat enemmän itseluottamusta, alkavatkin nähdä asian toisin ja suunnitella lapsenhankintaa.
Totta kai olisit voinut elää elämäsi toisin ja olla silti onnellinen. Ei tähän mennessä elämäsi elämä ole se ainoa vaihtoehto, vaikka se olisikin ehkä helpottavaa ajatella niin. Silloin ajattelee elämäänsä kohtalonomaisesti ja vähättelee omaa osuuttaan. Et ole vain uskaltanut ajatella tarpeeksi avoimesti todellisia vaihtoehtoja, niinkuin en minäkään eikä moni muukaan.
Itse olen luonteeltani sellainen että varaudun aina pahimpaan mahdolliseen, enkä siis uskalla ottaa riskejä. Tällöin tietysti jää aina jotain saamatta ja olen ikuinen alisuoriutuja. Kadehdin niitä, jotka osaavat ottaa asian rennosti vaikka saavatkin välillä päihinsä. Joskus olen salaa toivonut että olisin menettänyt kaiken ja eläisin tilanteessa missä ei olisi kerrassaan mitään hävittävää - silloin ei olisi mitään mistä kantaa huolta eikä olisi mitään muuta kuin saavutettavaa.
Jos haluat lapsen miehesi kanssa, uskon, että saat hänet muuttamaan mielipidettään naisellisin konsteinesi. Ehkä kysymys onkin siitä että hän ei vain osaa kuvitella tilannetta että tulisi jälleen isäksi eikä rooliaan siinä. Ehkä sinä osaat luoda hänelle sellaisen kuvan, jossa hän näkisi itsensä yhteisen lapsenne isänä ja olisitte kaikki onnellisia.
Mies kuin mies tuntee itsensä todella ylpeäksi silloin kun huomaa tehneensä rakastamansa naisen onnelliseksi!
Kirjoitukseni tarkoitus ei ollut osoittaa, etten olisi ollut elämässäni onnellinen, tai että olisin katunut tekemiäni ratkaisuja. Päinvastoin. Olen aina elänyt siltä pohjalta, että silloin kun on joutunut tekemään valintoja tai ajautunut tilanteesta toiseen, niitä ei kannata jälkeenpäin murehtia. Kukaan ei voi tietää olisiko joku muu valinta johtanut "parempaan", eikä sellaisia kannata edes miettiä. Ja jokainen polku jonka on valinnut on aina tuonut lisää rikkautta (en tarkoita rahaa). Elämä on kuin puu, joka kasvaa ylöspäin haarautuen aina uusiksi oksiksi ja vaihtoehdoiksi. Kaikki oksat pääsevät osallisiksi auringon valosta jossain vaiheessa, ja jossain vaiheessa kaikki oksat ovat pimeydessä. On sitten makuasia millä puolen puuta haluaa kasvaa, ja jos ei voi valita on parempi tyytyä siihen mitä saa kuin valittaisi siitä mitä ei saa.
Johan oli filosofista heti aamusta?! ;)
Missään elämän vaiheessa en ole kokenut jääneeni jostain paitsi. Uskon jopa nähneeni elämää enemmän lapsettomana kuin jos olisin parikymppisenä sitoutunut lapseen. En ole erityisen hoivaviettinen - kaikki naiset eivät yksinkertaisesti ole - ja olisin luultavasti menettänyt hermoni jos elämää olisi pyörittänyt joku paapero. Siitäkin huolimatta, että sen kanssa elämä olisi ollut oma kokemuksensa. Koskaan en ole ollut kateellinen ystävilleni ja sisaruksilleni, jotka ovat valittaneet, etteivät "koskaan pääse mihinkään". No, kaikki eivät tosiasiassa edes halua nähdä maailmaa kotipiiriä kauempaa, vaikka sen perään itkevätkin. Liekkö joku periaate että kaikkien pitää matkustaa?
En ole koskaan tuntenut olevani "kypsä" äidiksi, ja olen ajatellut että ehkä jonain päivänä olen, ja tunnen sen kyllä sitten. Ja tämän miehen seurassa olen vasta kokenut kasvaneeni aikuiseksi. Sen lisäksi olen menettänyt perhettäni. Ehkä nämä asiat yhdessä ovat saaneet ajattelemaan, että olisi jälkeläisiä. Sukua toki jatkavat muutkin, mutta minua ei kukaan. Voisi olla antoisaa opettaa maailmaa pienelle lapselle, joka olisi omaa lihaa ja verta. Jättää perinnöksi se, mitä itse olen saanut. Vielä kun voi. Tässä nimittäin alkaa olla itsekin jo siinä iässä, ettei lapsen teko pitkään ole edes mahdollista ;)
Missään tapauksessa en houkuttelisi miestä lapsen hankintaan. Meillä on avoimet ja reilut välit, olen ottanut vakavasti hänen epäröintinsä. Eikä hän ole ainoa joka epäröi, myös minulla on ura siinä vaiheessa että voin nauttia tuloksista ja tehdä työtä jota rakastan. Lapsen kanssa se ei olisi mahdollista, ellei olisi varaa palkata lapselle hoitaja. Siitäkin varmasti löytyy moralisointia, että miksi hankkia lapsi jos ei itse hoida. Moralistit olkoon omassa arvossaan. Minun lapsuudessani meillä oli nuoremmilla muutaman vuoden osapäiväinen lapsenhoitaja ja se oli meistä vain hauskaa. Välit vanhempiin eivät ole kärsineet lainkaan. Mielummin niin ,kuin että vanhemmat olisivat olleet pinna kireällä kun ei rahat riitä jos toinen on kotona lasten kanssa. Siihen aikaan sosiaaliturva ei ollut ihan tätä luokkaa, nimittäin.
No mutta tämän pidemmittä (voisko tätä vielä pidentääkin?!) puheitta voinemme todeta että maailmaan mahtuu kaikenlaista ja toivottavaa olisi että ihmiset suvaitsisivat toisiaan ja toisten tekemiä valintoja. Ennen kaikkea, hyväksyisivät omat tekemänsä valinnat, eivätkä jäisi mankumaan että olisi pitänyt jne. Rohkeudesta tuskin on niinkään kyse kuin tunteesta, siitä tunteesta että tekee omantuntonsa mukaan.
1. Siksi, että elämää ei voi suunnitella liikaa.Koskaan et tiedä, mitä huominen tuo tullessaan.
2. Olemme ehkä liikaa nähneet avioeroja, epäonnistuneita liittoja, alkoholismia ym, mitä me monet kolmekymppiset olemme kokeneet lapsina tavalla tai toisella. Pelko.