Olen 26-v nainen ja tällä hetkellä sairaalahoidossa avo-osastolla vaikean masennuksen vuoksi. Lievempänä masennus on ollut jo useamman vuoden. Tällä hetkellä on vaan niin surullinen ja toivoton olo elämän jatkon suhteen. Pahinta kaikessa on se, kun tuntuu, että on niin yksin. En seurustele ja ihmiset, joilta saan tukea sairaalan ulkopuolella ovat aika vähissä, no on niitä kaksi,ja sitäkin pitäisi pystyä arvostamaan, isäni ja yksi ystävä, jonka pelkään kuitenkin menettäväni. Pelkään, että hän ei kestä seuraani kun itsellä ei ole oikein mitään annettavaa tällä hetkellä ystävyydellemme, olen niin masentunut. Mulla on sen verran hylätyksi tulemisen kokemusta elämäni varrella ollut, niin ehkä sen takia on niin vaikea olla oma itsensä toisten seurassa.
Olis tosi mukava kuulla, jos jollain on samantyyppisiä kokemuksia tai on selvinnyt vaikeasta masennuksesta. Miten selvisit vaikeasta masennuksesta, minkälaista apua/tukea sait, mikä auttoi jaksamaan aina uuteen päivään, vaikka olisi tuntunut kuinka toivottomalta?
Voishan sitä sähköpostiakin vaihtaa, jos jotain kiinnostaa, itse pääsen koneelle vaan tällä hetkellä lähinnä näin viikonloppuisin, kun olen sairaalasta lomilla, sairaalassa ei pääse oikein nettiin.
Olis tosi mukava kuulla, jos jollain on samantyyppisiä kokemuksia tai on selvinnyt vaikeasta masennuksesta. Miten selvisit vaikeasta masennuksesta, minkälaista apua/tukea sait, mikä auttoi jaksamaan aina uuteen päivään, vaikka olisi tuntunut kuinka toivottomalta?
Voishan sitä sähköpostiakin vaihtaa, jos jotain kiinnostaa, itse pääsen koneelle vaan tällä hetkellä lähinnä näin viikonloppuisin, kun olen sairaalasta lomilla, sairaalassa ei pääse oikein nettiin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Heis. Vaikeaa masennusta takana täälläkin, luojan kiitos voin sanoa jo suht rehellisesti "takana". Kokonaan pelkoni putoamisesta takaisin helvettiin ei ole kadonnut, mutta olen lakannut tarkkailemasta mielialan muutoksiani, tapahtuivat ne sitten huonompaan suuntaan tai ei. Yhä olen rikkinäinen, vaikka vahvuuteni ja itsetuntoni ovat paremmat kuin ehkä ikinä. Eivät siltikään hääppöiset jos vertaat normi-ihmiseen. Olen edelleen lääkityksellä, joka nykyisin suht "kevyt" verrattuna siihen nappimäärään jota olen vaikeina kausina kiskonut sisuksiini. Ehkä kuitenkin tarvitsin sen turtuneisuuden aikanaan. Minut on nostanut siitä kuopasta äitini, joka on aina ollut tukena (tai no sen jälkeen kun tajusi toimineensa lapsuudessani väärin). Hän on osannut asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin, pitää kiinni kun elämisen tuska vyöryy yli, pysyä rinnallani ja uskoa siihen että varjot väistyvät. Niinäkin hetkinä kun minä en enää muistanut mitä valo on. Hän tuli katsomaan minua teholle, nyt ajattelet että tietenkin tuli, mutta siinä vaiheessa pelkäsin satuttaneeni häntä niin pahasti tempauksellani että hän hylkäisi minut... äiti tuli joka päivä (hitto nyt alkaa olla vaikea kirjoittaa) katsomaan minua psykiatriselle... ja sen jälkeen, pohjalla käydessäni (olin luullut olleeni pohjalla koko ajan mutta tiedät kun itket hylätyksitulemisen pelkoa yksin letkuissa sairaalansängyssä, ja silti saat uuden tilaisuuden... väkisinkin alat miettiä) tajusin, etten halua palata sinne, niin alas. Siitä alkoi toipumiseni, ihan siitä havainnosta, etten enää koskaan halua teholle itkemään säälittävyyttäni, yksinäisyyttäni, epäonnistumistani... ja kuuntelemaan lääkärin v****ilua. Vei aikaa toipua; kuulostaa ihan liian helpolta ja naurettavalta sanoa että aloin ajatella erilailla, keskityin ajatukseen että minä olen hyvä. pakotin itseni sanomaan sen ääneen, kirjoitin sen paperille... Eräs ystäväni sanoi joskus aikoja sitten, että "masennuksesta pääsee aika pitkälle sillä että päättää olla olematta masentunut" herranjumala kuinka kauan pidin sitä ihmistä naiivina ja ymmärtämättömänä. Mutta itsehän ihmisen on asiat oivallettava. Masennus on tila joka ruokkii itseään, siihen vaipuu joka päivä syvemmälle. Minä vahvistin sairaalloisen pahaa oloani joka päivä epäilemällä itseäni ja rakastettavuuttani, siedettävyyttäni, kelvollisuuttani. Oikeuttani olla olemassa. Kehä pitää katkaista, itsensä haukkumiselle pitää saada raja. Aloin kehua itseäni hyvistä asioista, yritin olla ylpeä tekemisistäni, hitaasta, hitaasta etenemisestäni. Luoja miten se kuvotti ja tuntui luonnottomalta, edes yrittää olla ylpeä MINUSTA itsestäni, kun on monta vuotta opetettu vihaamaan ja halveksimaan. Nykyisin pystyn puolustamaan itseäni omaa halveksuntaani vastaan, pystyn hymyilemään peilikuvalleni. ja matka jatkuu eteen päin. Projekti self-love etenee. Enkä tarkoita itserakkautta, vaan itsensä rakastamista ja hyväksymistä. Siis positiivisesti. Minäkin pelkään ihmisten ylenkatsetta, minäkin pelkään jääväni yksin. Tähän kuuluisi sanoa että jos hyväksyt itsesi, muutkin hyväksyvät. Mutta eihän se niin mene. Yritän ajatella että minulla on itseni, ja ainakin toistaiseksi äitini. Ja psykiatritäti. :) Tämä ei liittynyt juurikaan tuohon hylkäämisenpelkoon, olisin halunnut kirjoittaa siitäkin mutta hävettää jos kirjoitan liian pitkästi. (ihan kuin ei jo olisi :P) Voit pitää minua naurettavana naiivina höpsistinä joka vain kuvitteli olevansa masentunut, kun kerran selvisikin "helpolla". ei se mitn. kaikilla on totuutensa, tämä oli minun. Halusin vain kertoa osan tarinastani, kertoa että ylöspäin pääsee. Rakkautta ja huolenpitoa elämääsi. Ja paljon voimia.
Tiedän todella monta ystävää jotka saivat avun omaan masennukseen. Nykyään on luonnon omia tuotteita josta ollaan saatu apua myöskin masennukseen. Suomessa on todella paljon synteettisiä lääke aineita jotka pistää ihmisen melkein zombieksi. Suosittelen et ottaisit selvää luonnon omista emmeistä tulevat valmisteet jotka on oikealla tavalla valmistettu. Muummuassa masennus lääkkeiden joukossa on mäkikuisma joka on luonnon oma tuote.
Yliopiston kehittämät uudet valmistus menetelmät ja luonnon aineet yhdessä on todella toimiva valmiste. Jotka auttoivat ystäväni ja tuttuni läpi rankan masennuksen. Kiitos siitä tuotteille!!!