Orimattila ja väkivaltarikokset

Niin, Suomi on väkivaltainen maa perheitten suhteen.
Olisiko miehillä, eli meillä iseillä peiliin katsomisen paikka ja kysyä, että rakastanko puolisoani ja jos kyse on kielteinen, voi kysyä, että oppisinko minä rakastamaan.
Kun rakastaa - saa vastarakkautta.
Kohta 50- vuotta on rakastettu ja vielä muistisairautta sairastava - joka ei edes tunne enää, rakastan häntä. Käyn häntä päivittäin katsomassa, pidän kädestä, halaan, kerron kuka olen, vaikka ei enää jäsennä sitä. Mutta silti.
Hän on antanut rakkauttaan minulle, sydämen tasolla. Ei se häviä, vaikka olen jo vieras mies, joka käy häntä katsomassa.
Meillä ei ole ollut väkivaltaa, avioliitossa. Olemme jo liiton alussa päättäneet, että aikuiset ihmiset avioliitossakin osaa puhua ihmisen äänellä, neuvotella rauhassa, katsoa yhteisesti eteen, koska maailmassa on muutenkin vaikeeta.
Pakkoko sitä on tuoda kotiin.
Se on toiminut. Ja myös olen antanut hänelle vapauden liitossa harrastuksiin, en koskaan ole kahlinnut häntä neljänseinän sisälle, ja sitä, että häen pitäisi peittää verhoilla ikkunat, missä liikkuu. Mustasukkaisuus on ikävä seuralainen, eikä sille ole syytä antaa tilaa.
Hyvä liitto on tahto - se on molemminpuolinen ja itsehän me se liitto rakennetaan.
Eikä meillä ole liittosuhteessa tarvittu alkkoholia, kuin lääkkeeksi kovaan kipuun, että pääsee maate yöllä ja aamulla ylös. Apteekin tavarat ovat liian kovia, sekä huumaavia.

Kukahan tämän vanhemman rouvan tappoi?