Alkoholismin geeniperäisyys?

Kyllä se valmennuksellakin onnistuu useimmilla.
Tosin geeneilläkin on osuutta asiaan. Ei ole kuitenkaan olemassa mitään alkoholisti-geeniä, vaan ylipäänsä riippuvuuteen viittaava.

Riippuvuudet kohdistuvat sitten kenellä mihinkin, osalla alkoholiin.
Usein käy niin, kun pääsee jostain riippuvuudesta eroon, voi tulla herkästi joku toinen riippuvuus tilalle.

Alkoholistiksi tuleminen ei vaadi sitä, että syntyisi jo sellaiseksi.

Minä polttelen edelleen tupakkaa, ja alkoa menee silloin tällöin.
Omalla kohdallani tiedän, että on helpompi olla ilman alkoa kuin tupakkaa.

Tupakasta jos yritän vieroittua, tulee kamalat vieroitusoireet.
Vuosia sitten olin alkoholin suurkuluttaja, eikä siitäkään irrottautuminen ihan helppoa ollut, mutta yllättävän nopeasti ne vieroitusoireet menivät ohi.

Alkoholin käytön lopettaminen on helppoa, mutta eläminen ilman alkoholia vaatii harjoittelua.

Alkoholistiksi on monia teitä. Toiset ovat valmiita heti ensimmäisestä taskulämpimästä kossuhuikasta, toisilla se kestää jopa vuosikymmeniä. Mutta ennemmin tai myöhemmin alko ottaa niskalenkin ja automaattiohjaus kytkeytyy päälle. Se on menoa sitten.

Olisi muuten mielenkiintoista tietää mikä tuo sinut kirjoittamaan "Alkoholismi"-palstalle vaikka - kuten sanottu - hallitset tilanteet ja olet ajajan paikalla.

Oma kokemus on alkoholistiksi tullaan vain juomalla viinaa.Itse sain yliherkät geenit ja kasvuympäristö oli turvaton.Tässä lähtökohdat sairauteen.Olen ollut raittiina 47v.Elämäni on mielekästä ilman päihteitä.

Minusta se on omaa taustaani vilkuillen vahvasti perinnöllistä, ja myös geenien eikä vain kasvuympäristön osalta. Uskon silti, että harjoittelemallakin lähes kuka tahansa kehittää lopulta aineeseen riippuvuuden.

Itse kokeilin alkoholia kavereiden puolen vuoden painostuksen jälkeen. Ei edelleenkään kiinnostanut yhtään kokeilla. Kokeilin, että se jankutus siitä, että "Kokeile sinäkin! on hauskaa!" loppuisi. Jälkikäteen, kun muistelen, tajuan tulleeni riippuvaiseksi heti. Olin ahdistunut teini ja lääkitsin sitä ahdistusta.

Mutta tajusin vasta 22 tai 23-vuotiaana, että minulla on alkoholiongelma. Se alkoi räjähtää kunnolla käsiin ja aloin etsiä apua... Vaihtelevalla menestyksellä oon sitä saanu. Alussa huonommin, kun en oikein itekkään tienny, minkälainen apu vois auttaa. Tai ei ehkä alkuun tajuttu ongelmani vakavuutta, kun vaikutin niin nuorelta, fiksulta, reippaalta, mitä lie..? Eihän tuommosella pikkulikalla voi kovin vakavaa ongelmaa olla... Nykyään kaikki muu paitsi asiallinen katkaisuhoito alkaa olla hankalaa, koska minun on niin vaikea luottaa ihmisiin. Sairaus kun on tämä, mikä on, niin sitä huonoakin kohtelua saa niiltä, joilta oli oottanu apua.

Nyt oon 35-vuotias puliakka ja ihmettelen suuresti, että ilmeisesti oon yhä hengissä. Tai sitten on muistikatkos ollu päällä kuollessani ja siksi en tajua olevanikin Helvetissä. Siltä tämä elämä välillä tuntuu.

Viimevuosina oon saanu kuulla paljon tarinoita alkoholismista suvussani. Kaikki 5 enoani on alkoholisteja, yksi vielä hengissä. Isän sisarussarjassa on kans joitakin alkoholisteja. En tiedä kaikkien elämästä niin tarkkaan. Yksi setä raitistui, ennen kuin synnyin, joten en tiennyt, ennenkuin minulle kerrottiin jo itse alkoholisoiduttuani, että hänellä on ollut nuorena antabuskapseli ihon alla. Pappa ei juurikaan juonut, mutta kun hän olisi 50 vuotta täyttäessään ostanut itselleen kojakkipullon, niin alkon kassana työskennellyt siskonsa ei ollut suostunut hänelle sitä myymään. Kait, ettei tulisi samanlaista juoppoa kuin muista veljeksistä.

Kyllä itteni kohalla siis epäilisin vahvaa geeniperimää... Jopa yksi päihdelääkäri vitsaili minulle siitä, ettei minua sillä perusteella, miltä paikkakunnalta sukuni on, hyväjä hoitaa. On kuulemma niin vahvat geenit, että alan heti juoda uudelleen... Niinkuin on jo pitkään käynyt.

En tajua itseäni, miksi en pysy kuivilla, vaikka juominen aiheuttaa suurta kärsimystä. Kyllä se kehdenkymmenen vuoden harjoittelukin tietenkin luulis tekevän jotain aivoille...

-Puliakka86