Olen pelännyt lähes koko elämäni että olen narsisti

Kaikki alkoi ylä - asteelta kun itseäni koulukiusattiin. Luin silloin sattumalta setäni psykiatrian kirjaa pskyopaateista ja narsisteista. Heti iski panikkikohtaus, että olen narsisti, enkä osaa sanoa mistä se johtui, varmaan että äiti vihasi isääni ja haukkui häntä narsistiksi. Myöhemmin miekaillessa veljeni kanssa löin häntä vahingossa korvaan. Siitä tuli hetken syyllisyys, mutta kun se lähti pois iski taas paniikkikohtaus, että jos en tunne syyllisyyttä olen paha ihminen. Aloin käymään terapiassa ja terapeutit vain sanoivat että jos olet joskus tuntenut syyllisyyttä et ole narsisti. Se ei paljon lohduttanut sillä mietin että jos päästän tästä syyllisyydestä kokonaan ja toimin niinkuin muut teinit olen juuri sellainen. Luin narsismista lisää enkä nähnyt siinä mitään väärää. Lopulta rupesin ajattelemaan, että mielessäni on oltava viikaa kun en näe siinä mitään väärä. Tunsin olevani Jumala mutta koska tunsin ahdistus iski sittenkin koska ajattelin että siinä ei ole mitään väärää. Samalla tunsin suurta empatiaa kouluampujia kohtaan, sillä itseäni oli kiusattu pikkukylään muutettua viisivuotta ilman yhtäkään kaveria. Aloin myös ajattelemaan että minun täytyy sitten olla narsismin totaattillnen vasta kohta. En saa ajatella itseäni ollenkaan, jos Jumaloin itseäni ja haluan menestyä olen se. Lopulta sekosin niin että ajatustenkin täytyy olla totta ja lopetin kaikki harrastukseni, koska kun tunsin olevani hyvä rupesi ahdistamaan ja vilkas mielikuvitukseni ja kirjailian haaveet tuhotuivat täysin. Eli jatkuvassa paniikkikohtauksessa. Nyt lukuisten lääkkeiden ja osasto käyntien myötä tilanne ei ole oikeastaan parantunut vaan ennemminkin pahentunut. Osastolla minusta tuli vain entistä paranoidisempi ja epävarmepi, koska aloin pelkäämään mieltäni yhä enemmän. Mielestäni diagnoosit ovat todella leimaavia ja satuttavat syvästi jo muutenkin helvetin epävarmaa ihmistä. Nykyyään en saa mielenrauhaa muuta kuin rauhoittavilla lääkkeillä elämä on yhtä helvettiä ja koulukiusaajilla menee hyvin eivätkä he tunne minkään laista katumusta teoistaan, miksi minunkaan pitäisi siis tuntea syyllisyyttä yhtään mistään. Ei ihminen ole mielestäni paha jos hän rakastaa itseään eikä tunne syyllisyyttä. On itsevarma, luottaa itseensä ja tahtoo menestyä harmi vaan, että olen jo 28 ja se Freudin paskiainen pilasi elämäni. Palakoot helvetissä, mutta en voi luottaa ajatuksiin en itseeni. Minusta tuli sitten tämmöinen antinarsisti joka vihaa itseään ja haluaisi vaan kuolla, eikä usko ansaitsevansa nauttia elmästä tai olla parempi muita missään. Aina kun on jotain pelejäkin tunne syyllisyyttä siitäkin että voitan. Voi kun voisi palata sinne ylä - asteelle ja sanoa itselleen että sinussa ei ole mitään vikaa. Toteuta unelmasi.