Häipyykö kyky rakastua

Kai sitä vanhempana ja kokeneempana osaa lukea toisia paremmin siten, että pääosin enää ihastuu sellaisiin, joilla oikeasti voisi olla jotain annettavaa. Ehkä.

Palaa se. Ei se ole minnekään kadonnut, mutta aikuisena on aika paljon juttuja, jotka vie ajatukset eikä yksinkertaisesti huomaa ketään siten. Joku päivä se iskee taas. Jos on jotain stressiä tai katkeruutta tai huolia koko ajan mielenpäällä niin ei ne kiva tunteet sieltä alta pääse esille.

Silloin kun joutuu elämässään kokemaan vuosien ajan kauheita asioita en pysty ihastumaan stressin takia. Liikkuminenkin jäi vähälle. Nyt kun olen alkanut liikkua enemmän hormonit ovat alkaneet hyrräämään monen vuoden jälkeen ja nyt olen ihastunut. En tiedä hänen ikäänsä, mutta luultavasti korkeintaan kymmenen vuotta nuorempi.

Epäilen , että ei palaa.
En alottaja.

Riippuu niin ihmisestä. Itselläni se kyky ei ole kadonnut mihinkään. Välillä se on ollut ns. jäähyllä, kun kaikki huonot jutut ovat olleet valloillaan. Vaan kun elämä on tasoittunut niin sieltä se tunne taas on löytänyt tiensä pintaan. Mä en tosin ikinä ole ollut helposti ihastuvaa sorttia. Ehkä en siksi koe tuon mitenkään vaikeutuneen.

Varmaan aika yksilöllistä tuo koko ihastumisherkkyys on, saati josko iän myötä muuttuu suuntaan jos toiseen. Elämänkokemukset tai elämäntilanne voi toki vaikuttaa, mutta jos ei edes nuorena ole ihastumisen kautta etsinyt jotain, mitä lie elämäänsä, niin tuskin niin alkaa toimia vanhempanakaan. Tai no ehkä elämä kuitenkin paaduttaa sellaisen sunnuntailapsenkin, jolle kaikki yleensäkin päivänpaistetta. Värit haaltuu ja asiat menettää niille annettuja merkityksiä. Näkee ne enemmän itsenään.

Mulla taas toisinpäin. Nuorena rakastuin . Vanhempana se on vain syvää kiintymystä toiseen. Näköjään. Mutta en odota että käyttäytymistäni hyväksyttäisiin miesten puolelta. Koska tämä sairaus ON semmonen että hankaloittaa jopa ihmissuhteita. On tiedossa tämä.