Tervehdys kaikille!
Auttakaa minua, tunnen olevani umpikujassa naiseni kanssa!
Olemme olleet yhdessä 2,5 vuotta. Vuosi sitten maaliskuussa kumppanini tuli raskaaksi, hän halusi pitää lapsen, suostuin siihen. Heinäkuussa muutimme saman katon alle ja joulukuussa vauvamme sitten syntyi. Lapsi on meille molemmille ensimmäinen.
Sen jälkeen elämä onkin ollut enenevässä määrin mutkikasta. Päivästä toiseen avopuolisoni itkuisena paasaa minulle siitä kuinka en koskaan tee mitään, hän joutuu kaiken tekemään ja pyörittämään huushollia. Rahat eivät kuulemma riitä mihinkään ja ainoa sosiaalinen kontakti on kaupan kassa. Hän on mielestään joutunut luopumaan kaikesta. Minä en kannusta häntä kuulemma milloinkaan, en huomioi enkä välitä enkä kuuntele. Omaa aikaa hänellä ei omien sanojensa mukaan ole lainkaan koska joutuu raahaamaan puolimetristä huutavaa "ääliötä" ympäriinsä. Hän sanoo joutuvansa olemaan sidottu neljän seinän sisälle ja lapseen 24 h /vrk.
Itse käyn kolmivuorotyössä. Aiemmin minulla oli urheilu- ja muita harrastuksia neljänä-viitenäkin iltana viikossa. Lapsen syntymän myötä olen tiputtanut menoni kahteen iltaan viikossa jotta avopuolisoni saisi myös omaa aikaa. Tiskaan kotona tämän tästä, pyykkiäkin pesen, silitän ja siivoilen. Kauppalaskut olemme aina puolittaneet. Vuokrankin maksamme puoliksi. Aina kun pystyn ja kykenen, osallistun lapsemme hoitoon. Silloin jätän yösyötöt ja aamusyötöt avopuolisolleni jos menen aamuvuoroon tai yövuoroon töihin. Kyselen naiseltani kuulumisia tai yövuoron jälkeen että miten yö on mennyt jne, tällöin hän luulee minun vittuilevan hänelle. Samoin kun tarjoan apuani kotitöissä yms, hän vain toteaa hoitavansa kyllä asiat koska ne eivät muuten tule hoidetuiksi.
En ole mulkummasta päästä miehiä vaan siitä kiltimmästä. Perusluonteeseeni kuuluu aina ajatella kaveria ensin. Näin toimin myös parisuhteessa. Näköjään se ei kuitenkaan näytä riittävän sillä saan silmilleni kaiken aikaa. Tänään viimeksi naiseni murtui aivan täydellisesti, vähätteli itseään ja syyllisti minua sekä epäsuorasti myös lastamme.
AUTTAKAA!!! Mitä pitäisi tehdä? Olemme molemmat hoitoalalla eli kuitenkin varsin tietoisia asioista. Muutenkin hän on varsin kovaluontoinen nainen. Kerran vihjaisin hänelle synntysmasennuksesta ja hän suorastaan rupesi kirkumaan, ettei hänellä sellaista ole eikä tule. Pelkään hänen terveytensä ja jaksamisensa puolesta ja toisaalta myös lapseni fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin puolesta.
Auttakaa minua, tunnen olevani umpikujassa naiseni kanssa!
Olemme olleet yhdessä 2,5 vuotta. Vuosi sitten maaliskuussa kumppanini tuli raskaaksi, hän halusi pitää lapsen, suostuin siihen. Heinäkuussa muutimme saman katon alle ja joulukuussa vauvamme sitten syntyi. Lapsi on meille molemmille ensimmäinen.
Sen jälkeen elämä onkin ollut enenevässä määrin mutkikasta. Päivästä toiseen avopuolisoni itkuisena paasaa minulle siitä kuinka en koskaan tee mitään, hän joutuu kaiken tekemään ja pyörittämään huushollia. Rahat eivät kuulemma riitä mihinkään ja ainoa sosiaalinen kontakti on kaupan kassa. Hän on mielestään joutunut luopumaan kaikesta. Minä en kannusta häntä kuulemma milloinkaan, en huomioi enkä välitä enkä kuuntele. Omaa aikaa hänellä ei omien sanojensa mukaan ole lainkaan koska joutuu raahaamaan puolimetristä huutavaa "ääliötä" ympäriinsä. Hän sanoo joutuvansa olemaan sidottu neljän seinän sisälle ja lapseen 24 h /vrk.
Itse käyn kolmivuorotyössä. Aiemmin minulla oli urheilu- ja muita harrastuksia neljänä-viitenäkin iltana viikossa. Lapsen syntymän myötä olen tiputtanut menoni kahteen iltaan viikossa jotta avopuolisoni saisi myös omaa aikaa. Tiskaan kotona tämän tästä, pyykkiäkin pesen, silitän ja siivoilen. Kauppalaskut olemme aina puolittaneet. Vuokrankin maksamme puoliksi. Aina kun pystyn ja kykenen, osallistun lapsemme hoitoon. Silloin jätän yösyötöt ja aamusyötöt avopuolisolleni jos menen aamuvuoroon tai yövuoroon töihin. Kyselen naiseltani kuulumisia tai yövuoron jälkeen että miten yö on mennyt jne, tällöin hän luulee minun vittuilevan hänelle. Samoin kun tarjoan apuani kotitöissä yms, hän vain toteaa hoitavansa kyllä asiat koska ne eivät muuten tule hoidetuiksi.
En ole mulkummasta päästä miehiä vaan siitä kiltimmästä. Perusluonteeseeni kuuluu aina ajatella kaveria ensin. Näin toimin myös parisuhteessa. Näköjään se ei kuitenkaan näytä riittävän sillä saan silmilleni kaiken aikaa. Tänään viimeksi naiseni murtui aivan täydellisesti, vähätteli itseään ja syyllisti minua sekä epäsuorasti myös lastamme.
AUTTAKAA!!! Mitä pitäisi tehdä? Olemme molemmat hoitoalalla eli kuitenkin varsin tietoisia asioista. Muutenkin hän on varsin kovaluontoinen nainen. Kerran vihjaisin hänelle synntysmasennuksesta ja hän suorastaan rupesi kirkumaan, ettei hänellä sellaista ole eikä tule. Pelkään hänen terveytensä ja jaksamisensa puolesta ja toisaalta myös lapseni fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin puolesta.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Luin kahteen kertaan juttusi, kun kuullosti niin pahalta ja en meinannut saada kiinni näkökulmaa naisen kannalta. Oliko synnytys helppo? Oliko lapsesi äiti alussa onnensa kukkuloilla, vai onko hän ollut alusta asti tavallaan vastahankaan? Ja ikä ratkaisee jonkin verran suhtautumista. Suhde lapseen ei ole aina kuin paritanssia vaan äiti voi joutua opettelemaan lapsensa rakastamista ja hoivaamista alusta asti.
Tuo rahapuoli kanssa kolahti. Miten voi olla tiukka, kun teitä on kaksi ja toinen vielä kolmivuorotyössä? Tuo vuokran puolitus ym. varmasti saa vaimosi tuntemaan itsensä tavallaan osittain hyväksytyksi. Hän on koko kehollaan ja rahapussillaan mukana teidän liitossanne ja silti näitä puolitusjuttuja vielä. Minusta te kolme olette nyt perhe ja sen sisällä ei tulisi olla enää jakoja tämä on minun ja tuo on sinun... Tämä on minun mielipiteeni ja olen itsekin luonteeltani kaikki tai ei mitään tyyppi, miltä kuulostaa vaimosikin. Aikanaan lupasin miehelleni, että minä vaadin sitten kaiken rahat, henki, rakkaus, ja muutakin jos mieleen juolahtaa ja vastavuoroon osallistun itsekin 100%.
Jos saisitte juteltua ja saisit kontaktin vaimoosi , se olisi alku. Ystävien tai ystävän hankkiminen paikalle vaimoa piristämään ei olisi huono idea. Sieltäkin kautta voisi alkaa aueta tämä teidän ongelmasumppunne.
Paljon onnea uudesta vauvasta!
Kuulostaaa siltä että masennusta voi olla. Tai sitten vain väsymystä. Mutta mielestäni tuon pienen lapsen haukkuminen "ääliöksi" on mielestäni aika hälyttävää varsinkin jos se on jatkuvaa...
Oletko nähnyt puolisolla ja vauvalla hyviä ja lämpimiä hetkiä? Onko koliikkia ja yö valvomisia?
Et vaikuta siltä että olisit idiootti vaan siltä että puolisosi asiat kiinnostavat sinua. Puheyhteys olisi aika ratkaisevassa asemessa.
Onko teillä ollut yhteistä aikaa? vaikka niin että vauva illaksi hoitoon teette jotain yhdessä esim.käytte syömässä tai elokuvissa tai jotain mistä hän pitää.. Siis niin että sinä hoidat asiat niin että hän voi lähteä. Sovit hoidot yms.
Jos yhtään lohduttaa niin tuo on yleensä ihan ohimenevää. Kun sain toisen lapsemme olin aivan varma etten halua olla enää missään tekemisissä mieheni kanssa, ettei meillä ollut mitään yhteistä .Olin hilkulla lähteä lasten kanssa kotoakin ja olinkin jonkin aikaa lasten kanssa pois kotoa. Onneksi tulin järkiini. Hyvä mieshän tuo on.
Ehkä puolisollesi oli sittenkin suuri yllätys se että miten kiinni siinä lapsessa sitten onkaan?
Itsekin ensimmäisen lapsen odotus aikana kuvittelin vielä ettei elämä miksikään muutu..=) huh! mitenkä olinkaan väärässä!
Eli aluksi ikämme, ne ovat hänellä 27 ja minulla 29 vuotta. Synnytys oli yllättävänkin helppo, joskin tietysti raskas kokemus äidille. Koliikkeja ei ole ollut ja pääsääntöisesti vauva on herännyt öisin tasan kerran. Muutamia öitä näiden kuukausien aikana on ollut jolloin vauva on huutanut parin tunnin välein, ja sen jälkeen tottakai ollaan väsyneitä.
Olen yrittänyt ehdottaa puolisolleni menoja niin siten, että hän menisi ja minä hoidan lasta ja toisaalta niin että me molemmat menisimme. Hän kuitenkin sanoo, ettei voi jättää lastaan. Olemme kyllä alkuaikoina olleet ulkona niin että lapsi on ollut hoidossa mutta enää sekään ei tunnu onnistuvan, koska "ei lasta voi kaiken aikaa hoitoon lykätä" ja "ei lasta voi tänne yksinkään jättää" vaikka minä olisinkin kotona.
Unohdin mainita tuosta rahapuolesta. Asiahan on niin että koska olen tällä hetkellä enemmän varoissani olen sanonut että kukkaroni on koko perheen käytössä luonnollisesti. Hän ei kuitenkaan halua kuulemma ottaa lainaa, kun "on rahat muutenkin hänellä tiukilla". Ja ostosmenojen puolitukset yms ovat hänen valintojaan kaupassa, joskin nyt sanoin hänelle että tästä eteenpäin se olen minä kun käyn kaupassa tai ainakin maksan ostokset.
Tilanne hieman kiristyy syksyllä kun minulla alkavat opinnot, joita en voi venyttää pidemmälle vaikka haluaisinkin. Opiskeluni maksaa aikas paljon ja sitä varten olen joutunut ottamaan ison lainan. Olemme sopineet että siihen asti minä hoidan perheen elatuksen ja sen jälkeen hän alkaa tekemään keikkatyötä silloin tällöin ja hoitaa silloin perheen elatusta. Opiskeluni kestää kuitenkin vain puolisentoista vuotta ja tapahtuu pääkaupunkiseudulla, siis kotiseudullamme kuten lapsen molemmat isovanhemmatkin joten lapsen hoidon suhteenkaan ongelmia ei liene ilmene. Olemme keskustelleet asiasta useasti ja monesti olemme sumplineet asioita niin, että uskoisimme selviytyvämme ihan hyvin. Varsinkin kun ainakin omat vanhempani ovat kukkaro levällään joka hetki, jos tiukka paikka tulee (en nyt tietenkään siihen tuudittaudu että heiltä pätäkkää irtoaa, mutta hyvä tietää jos tiukka paikka todella tulee..). Tosin näinä raivoaikoina sitten asiat ja visiot onkin ihan toisin...
Hankalalta tilanteelta. Raskaus- ja imetysaikana naisella saattaa hormonitoimintakin aiheuttaa koviakin heilahteluja.
Toivon, että saatte puheyhteyden pelaamaan ja puolisosi kuuntelee sinua ja tunteitasi. Voisit yrittää kertoa miltä sinusta todella tuntuu. Ja hän saa kertoa omista tunteistaan. Jos muu ei auta niin parisuhde terapiaakin kannattaa varmasti kokeilla.
Kommentit "ei lasta aina voi hoitoonkaan viedä" ja muut tekemiseen liittyvä "jos en tee niin ei kukaan muukaan" kertovat (minun mielestä) ylisuorittavasta äidistä ...Perfektionisti pienellä marttyriasenteella? Onko ollut aikaisemmin taipumusta? JOs ei niin sitten on myös tuo masennus on hyvin mahdollinen.
Pompula ja sinä isukki olette oikeilla jäljillä. Edelleen kehottaisin sukua tai ystäviä käymään ja jos sitä kautta madaltuisi tuo asenne, ettei voi antaa toisten hoitaa vauvaa. Ja vauvan voi ottaa mukaan aika moneen paikkaan. Jaksamista!
voi miten kuullostaakaan tutulta!! meillä oli varmaan aikas samanlaista elämä silloin kun ensimmäisen lapseni sain..mies kolmivuorotyössä, minä yksin "ääliön" kanssa kotona...tosin minusta ainut meidän perheen ääliö oli mies... miehelle huusin ja kirosin ja nalkutin... olin paljon nuorempi mutta luultavasti vaimosikaan odotukset perhe-elämästä ei ihan kohtaa todellisuuden kanssa.. arki on joskus todella raskasta varsinkin pienten lasten kanssa... onko vaimollasi ystäviä? minulla ei ollut. onko ketään tuttua joka olisi myös pienen lapsen äiti? itse salailin ja häpesin kummia ajatuksiani ja yritin peittää masennustani kunnes toisen lapsen syntymän jälkeen olin niin piipussa että ,minulle suositeltiin sairaalahoitoa..olin kaksi vuotta terapiassa jalääkityksellä.... synnytyksen jälkeinen masennus on todella yleistä eikä siinä ole mitään salailtavaa tai hävettävää... eikä kukaan ollu esim mun lapsia multa pois viemässä vaikka niin pelkäsin kun k erroin lopulta etten voi esim ottaa leipäveitseä käteeni koska pelkään että siinä paloittuu muutakin kun leipä...olin vain niin väsynyt ja yksinäinen ja pettynytkin.... mutta siitäkin ollaan selvitty....ihmismieli on oikukas joskus mutta en halua tällä pelotella vaan rohkaista puhumaan ammatti-ihmisille ajoissa...mitä pikemmin saatte apua väsymykseen ja ahdistukseen johtuen sitten masennuksesta tai mistä vaan sen parempi... pelkkä väsymys ja riittämättömyyden tunne voi myös oireilla hyvin voimakkaasti... parempaa jatkoa ja voimia teille!!!
kaikki vastaukset viestiketjussa olivat todella hyviä ja neuvoa antavia. joten lisään vain pikkuisen edellä mainittuihin. todellakin naisen hormonit ovat aivan sekaisin synnytyksen jälkeen. tuntuu pahalta että saat kaiken paskan niskaasi (se kai on jonkin aikaa miehen rooli) vaikka tunnut olevan todella kunnon mies, ihan mies isolla M:llä. omalla kohdalla kohtelin lapseni isää samoin, tosin hän ei tehnyt mitään kodin eikä oikeastaan vauvankaan suhteen. kolmivuorotyösi on raskasta myös äidille. lapseni isä teki myös kolmivuorotyötä mutta vapaat käytti ryyppäämiseen. tästä ei sen enempää, olen yksinhuoltaja, viina oli tärkeämpi lapseni isälle kuin oma poika. onneksi sinulla ei ole tuota alko-ongelmaa. hormonimylläkän lisäksi kyllä kuullostaa (vaikka en lääkäri olekaan) masennukselta. samoin tuota ylisuorittamista on selvästi. se on hyvin tavallista äideillä, varsinkin ensimmäisen lapsen kohdalla. olet taitava kirjoittaja ja asiasi tulee hyvin esille. etkö voisi kirjoittaa vaimollesi mikä mieltä painaa jos puhuminen menee tässä vaiheessa vähän överiksi. näytä vaikka tämä viestiketju vaimollesi. ja jos vaimosi jaksaa vaikka vauvan nukahdettua surffata täällä suomi24 äidit ja isät-palstalla, niin täältä löytyy varmasti paljon vertaistukea hänelle. näitä lukemalla huomaa ettei ole yksin ja täältä löytyy varmasti apuakin. muilla on ihan samoja ongelmia ja kiukkua, tunnet varmasti välillä itsesi loukatuksikin vaimosi sanomisien jälkeen, mutta toivottavasti voitte vielä jonakin päivänä nauraa koko tunnekuohuille. niitä on kaikilla ja niitä tulee ja menee. itseni muuten yllätti myös tuo miten kiinni siinä lapsessa todella on. välillä ihan oikeasti en vessaan päässy tai siis huutava lapsi oli mukana kun istuin pissalla...silloin tuntui ettei elämä enää ole ihmisarvoista elämää. mutta kaikesta huolimatta kyllä se vain on =)
niin, ja tuokin pelottaa kun vaimosi huutaa vauvalle, tai siis kutsuu puolimetriseksi ääliöksi. tunnistan tuostakin kyllä itseni. todennäköisesti vaimosi ei ole oikeasti vihainen vauvalle vaan purkaa väsymystä huutamalla noin sinun kuullen että jotenkin reagoisit siihen. että todella nyt ymmärrät että hän on väsynyt. mutta onhan niitäkin äitejä jotka sitten kerran pimahtavat ja lyövät lasta. toivotaan että asiat järjestyvät. kaikkea hyvää teille ja nauttikaa pienestä ihmisestä =) se ei muuten ole kauaa pieni...
Luin kaikki vastaukset läpi ja olen ihan samaa mieltä edellisten kanssa. Tuli vain mieleen, että käykö äiti vauvan kanssa paikoissa, joissa tapaa muita äitejä ja vauvoja... On kaikenlaista leikkipuistotoimintaa ja kerhoja... vauvamuskareita, vauvajumppaa, yms. Riippuen tietysti asuinpaikasta. Itse koin ainakin ensimmäisen kanssa tosi tärkeäksi nähdä muitakin äitejä ja vauvoja.
Rankkaahan se on, varsinkin se ensimmäisen lapsen tulo voi olla todella kriisin paikka molemmille vanhemmille, ei vain äidille. Tuntuu että sitä yhtä ja samaa eikä hetken rauhaa. Näin minäkin ajattelin vaikka ensimmäiseni oli todella helppo vauva!
(Lohdutuksena voin sanoa että seuraavien saaminen on sitten paljon paljon helpompaa.)
Luulen että naisesi vaatii itseltään liikaa, väsyy koko ajan vauvan kanssa olemiseen, muttei voi antaa toisten hoitoon, ei edes isälle liian pitkäksi aikaa koska sitten kokee syyllisyyttä siitä..? Muistan itse kun lähdin ensimmäisen kerran yksin vauvan ollessa ehkä kuukauden - kahden ikäinen käymään ostoksilla isän jäädessä hoitamaan. Metrossa matkalla ostoskeskukseen joku vauva itki, niin minä aloin pillittää kun tuntui niin kamalalta että olin lähtenyt ja jättänyt vauvan kotiin... vaikka olikin isänsä kanssa! Se symbioosi äidin ja vauvan välillä on ihan normaalia, mutta voi tuntua äidistä alussa tosi ahdistavaltakin ja mieltä rasittavalta; haluaisi vähän "hengähtää" ja päästä eroon, sitten on se valtava syyllisyys omista tunteista kun tuntee väsyvänsä ja kyllästyvänsä siihen "neljän seinän sisällä" -olotilaan. Itsellä ainakin siihen auttoi vain aika, pikkuhiljaa alkoi tajuta että ei se vauva kuole tai sille tapahdu mitään vaikka olenkin vähän itsekäs ja käyn vaikka kävelylenkillä isän hoitaessa vauvaa.
Onko naisellasi ystäviä/ystävää, jonka kanssa vaikka käydä leffassa tai syömässä?
Koita vaikka joskus illalla tarjota niska-hartiahieronta naisellesi ja samalla juttelet asiasta ja kehut ja kannustat häntä... kerrot miten tärkeä hän on vauvalle ja sinulle, mutta että elämä silti jatkuu ja elämässä on muutakin sen vauvansaannin jälkeen. Ja on täysin normaalia väsyä ja tuntea olonsa kiukkuiseksi, mutta että sinä pahoitat mielesi jos koet että kuitenin parhaasi yrität ja osallistut kodin töihin mutta saat vain haukut ja arvostelut päälle.
Kun nyt äitienpäivä lähestyy voisitko muista häntä jollain hemmottelulla, josta hän saisi nauttia yksin; kasvohoito tai kampaaja... onko sen luonteinen että ilahtuisi tälläisestä muistamisesta?
Ja muistan kyllä tuossa vauva-vaiheessa, että tuntui että aika mateli vaikka kaikki toitotti että on niin lyhyt aika mitä ne lapset on pieniä, mutta se on totta! Nyt tämä oma ensimmäinen "vauvani" on jo 7 v, enkä voi kuin ihmetellä että missä se aika on mennyt...
IHAN KUULOSTI KUIN OLISI MINUA ITSEÄÄN EKAN LAPSEN JÄLKEENLUKENUT ELI KYLLÄ IHAN MASENNUKSESTA ON KYSE...SITÄ SYYTTÄÄ TOISTA JA LASTA VAIKKA OIKEASTI PAHAOLO ON ITSELLÄ KAIKESTA UUDESTA VASTUUSTA,VÄSYMYKSESTÄ YM.MITÄ VAUVA TUO TULLESSAAN SITÄ VAAN EI JOTENKIN OLE VALMIS VAIKKA KUVITTELEE OLEVANSA JA SIT TULEE TUOLLAISTA..MÄ SAIN MASENNUSLÄÄKKEET JA OLO PIKKU HILJAA ALKOI TASOTTUA...SUN VAIMON VAAN PITÄS TUNNUSTAA OIREET JA MENNÄ LÄÄKÄRIIN NIIN OLO HELPOTTUU KYLLÄ!
Luin hämmästyksestä ymmyrkäisenä hätäviestisi.
Tuli omat "lapsivuodeajat" mieleen. Minulla on kolme lasta, nyt jo isoja.
Olen elänyt mieheni vanhempien kanssa samalla kotitilalla, samassa pihapiirissä, jossa myös navetat ym. eläinsuojat.
Anoppini oli sairas, hänen hoitonsa minun vastuullani myös silloin, kun tulin sairaalasta kotiin synnyttämästä.
Tekstiäsi lukiessasi ajattelin, kuinka erilaiset voivat ympäristön vaatimukset ja olosuhteet olla!
Mielestäni vaimosi käytös on heijastusta jostain isommasta kasvamiseen liittyvästä ongelmasta.
En laittaisi tätä masennuksen piikkiin.
Hän sanoo: "Olen joutunut luopumaan kaikesta!"
Se viesti on otettava vakavasti. Sen sisältö kertoo kaiken hänestä itsestään, sinusta ja vauvasta.
Sen mukaan sinun ja vauvan on elettävä ja toimittava.
Sinun on korvattava hänelle tuo kaikesta hyvästä luopuminen palvelemalla häntä.
Oman kodin hoito, lapsen syntymä ja hoito eivät anna hänelle tyydytystä.
Hän on ajautunut elämäntilanteeseen, johon ei ole ollut kypsä.
Tarvitset tukihenkilön jaksaaksesi. Olet ottanut liikaa vastuuta kantaakseesi. Se ei ole viisasta. Lapsen saaminen ei vapauta naista kantamasta omaa korttaan kekoon, ei vapauta naista käyttäytymään murrosikäisen lailla.
Jonkin epämääräisen syyllisyyden tunteen luin tekstistäsi rivien välistä? Luinko oikein?
Kun olette molemmat hoitoalalla, tiedätte myös, ettei omaa tilannettaan voi/osaa hoitaa. Joten ottakaa yhteys esim. kuntanne sosiaalityöhön tai vaikkapa ensikotiin.
Äiti kuulostaa kyllä minun mielestäni masentuneelta/kykenemättömältä sopeutumaan tilanteeseen. Molemmat ongelmat ovat autettavissa.Häntä varmaan myös pelottaa tuleva opiskelusi.
Vauva on nyt oleellisin asia. Miten vaimollasi hänen kanssaan sujuu? Tuossa tilanteessa vauva saattaa kärsiä kun vuorovaikutus ei suju jos äidillä on noin paha olla.
Hakekaa apua !
Moi!
En ihan noita kaikkia muiden vastauksia jaksanut lukea läpi,Joten samaa tekstiä saattaa tulla.
Minulle tuli niin selvästi oma aika ensimmäisen lapsen kanssa mieleen. Silloin olin muodostanut kuvan täydellisestä äitiydestä, ja halusin tehdä sen juuri niin kuin kaikki vauva lehdet ja kirjojen ohjeet käskevät olemaan hyvä äiti.
Halusin olla vain lapseni ja perheeni kanssa, en mennyt mihinkään ilman vauvaa ja tuntin epäonnnistuvani jos jouduin pyytää apua.Itkin väsymystäni ja yksinäisyyttäni.
Nyt 5 vuotta myöhmmin ja kahdenlapsen äitinä tajusin...Minä olen sosiaalinen ihminen, tarvitsen ystäviä ympärilleni, eli sosiaalinen piiri hävis vauvan saannin jälkeen ihan yht äkkiä, ei työkavereita ja päivät yksin kotona vauvan kanssa.
No mikä sulle neuvoksi, mitä jos vaan sanoisit avokillesi että nyt sinä lähdet vauvan kanssa vaikka mummolaan, päätät hänen puolesta, sanot että lapsi on myös sinun ja haluat olla lapsen kanssa.
Yhteinen aika, ilman vauvaa on myös tärkeää.
Entä avosi ystävät? voisitko ottaa heihin yhteyttä ja pyytää heitä viemään tyttöjen iltaa viettämään tai vaikka muuten vaan ulos.
Masennuksesta voi tietenkin myös olla kyse, ja silloin sinun varmastikkin kannattaa kysyä ammattilaiselta neuvoa, mene vaikka vauvan seuraavalle neuvolakäynnille mukaan, tai soita neuvolaan ihan vaan aika että voit käydä puhumanssa.
Tere,
Tiedän miltä sinusta tuntuu. Itse kokenut samaa, onneksi vasta toisen lapsen jälkeen. Kohtalontovereita sinulla on todella paljon, otappa juttukaveriksi niitä joilla 2 lasta.
Kaikki juontaa juurensa naisten tasaarvoon. Ne ihan oikeasti kuvittelevat hoitavansa lasta 24h vuorokaudessa. Laskettiin vaimon kanssa todellinen hoitoaika ekan kanssa ja päädyttiin realistiseen 2-3h työhön, ja 7h varallaoloon.
Itse tein tuolloin 12-16h työpäiviä. vaimo meni nukkumaan 8-9 aikaan ja minä nukutin/pesin/syötin ja aamulla lapsi nukkui 7-9 asti, eli vaimo sai 'hyvät' yöunet, niin tietty laskin, mutta ongelma onkin tuo biologia, hänhän ei nukukkaan, vaan kuuntelee yöllä lapsen hengitystä,pieruja jne. eli ongelma ratkennee parhaiten siten, että lapsi nukkuu eri huoneessa, vaimolle korvatulpat niinä öinä kun sinä huolehdit jne. Ei ongelma katoa ennen kouluikää. Ja sitten ne ihmettelee miksi mies masentuu, seuraavaksi (ellei jo alkanutkin) sinulla on tiedossa 1-2 vuoden selibaattijaksoja, vaimon kun ei tee mieli. En osaa auttaa asiassa, mutta realistisesti ajatellen, mene 4 * viikossa, keskity itseesi, jossain vaiheessa hän joko antaa periksi tai antaa eron. ikävä vain että mahdollisuus on 50/50, jos haluat pitää vaimosi.
Itselläni on myös 4 kuukauden ikäinen vauveli ja mieheni ei ihan oikeesti tee kotona yhtään mitään! Kun mies viettää vapaa päiväänsä kotona sohvalla löhöten(koska rankka työviikko takana) niin minä imuroin vauva rintarepussa... Kun kävin lääkärissä, niin jouduin viedä lapsen naapuriin hoitoon koska mies oli ylitöissä. Me emme tosiaankaan ole niin raha pulassa että miehen tarvitsisi kokoajan olla töissä, ei vain halua olla kotona koska vauva huutaa. Onneksi lapseni on niin suloinen että jaksan hänen takiaan. Toivoisin että mieheni olisi samanlainen kuin sinä, jos edes voisi vähän kotona auttaa... Teidän tilanne kuulostaa juuri siltä että tyttöystäväsi ei vain ollut vielä valmis äidiksi, ja kostaa sinulle sen että ei pääse käymään missään... Tavallaan ymmärtäähän sen, onhan lastenhoito rankkaa työtä, mutta tee sille naiselles selväksi että hän tarvitsee sinua paljon enemmän kuin sinä häntä... Hän saisi olla onnellinen kun on löytänyt tuollaisen miehen ;)
Saman suuntaista meidän perheessä. Teen kotitöitä ja hoidan vauvaa minkä vuorotöiltäni ehdin. Harrastukset olen jättänyt. Olen tosissani huolissani lapsen äidin jaksamisesta. Joku ehdotti lapsen vientiä "kerhotoimintaan". Mutta jos lapsi huutaa puolet valveillaolo ajastaan niin ei sen kanssa voi lähteä esim. kyläilemään. Hoitopaikkoja ei näin pienelle ole.
ottakaapa yhteyttä neuvolaan ja kertokaa tilanne: lapsi ei turhanpäiten huutele ja asialle on monesti tehtävissäkin jotain... paljon apua väsyneille vanhemmille tarjoaa myös mannerheimin lasten suojeluliitto ja ensi ja turvakodit.... ei tarvitse olla lastensuojelun piirissä!!
Ensi- ja turvakodit jne on ennaltaehkäisevää lastensuojelua, niihin on saatava lastensuojelun maksusitoumus. Mutta lastensuojelu ei todellakaan tarkoita huostaanottoa tai huonoksi vanhemmaksi leimaamista!