murkun paha mieli

Samanlaista höpinää tulee meidänkin 13-vuotiaalta. Vihaa äitiä, isää, siskoja, kotia jne. Muuttaa kotoa pois heti kun täyttää 18 vuotta. Toisinaan taas on sama vanha ilonen tyttö kuin ennenkin. Taitaa kuulua murkkuikään nämä vihan purkaukset ja synkkyys. Yritetään vaan jaksaa!

Kyllähän tuo ihan "normaalilta" kuulostaa. Muista kuitenkin sanoa tytöllesi, että rakastat häntä vaikka murkkuikäisen kanssa on joskus vaikeaa. Jos ei suostu edes kuuntelemaan, niin laita illalla lappu tytön pöydälle josta sen aamulla löytää. Meidän tyttö on muistellut näitä minun kirjoittamia lappusia vielä myöhemminkin, vaikkei murkkuikä vielä ole edes ohi mennyt. Toi kuulemma hymyn huulille sekunniksi kun löysi lapun jossa luki "rakastan sinua, hyvää koulupäivää! T:äiti"

no vihdoin löysin sivun ja luin :( no joo olen epätoivoinen.. mulla 15v poika vihaa äitiä ja siskoaan yli kaiken ei kuuntele mitä sanon ei usko mitä sanon on rikkonut jopa koulun sääntöjä monasti :( olen ollut ymmärtäväinen että se kuuluu tähän ikään... ei meillä menee pahemmaksi :( ja nyt sit vuosi on kulunut kun kaikki alkoi... ok myönnän ólin itsekkin töistä väsynyt ja korotin ääneni kun tuntui että mikään järkipuhe ei mene.. niin lopputulos on vihaa minua ja haluaa jonnekkin sijaisperheeseen :( en oikeesti omasta mielestä ole tehnyt mitään pahaa, muuta kun yrittänyt opastaa ja neuvoa :( mutta.... nyt kysyn miten jaksaa tästä eteenpäin.. minusta tuntuu pahalta että lapsi sanoo vihaavansa äitiä tai yleesä vanhempiaan..

niin palaappa asiaan ja kysy rauhalisesti, että mitä on tapahtunut?

jotenkin tuo kuulosti siltä, että joku on sanonut jotain, joka on pahoittanut tyttösi mielen tosi rankasti. joku on arvostellut tytön elämäntyyliä, kasvatusta ja elämää. joku, jonka mielipide on juuri nyt tytöllesi tärkeä.

sillä vaikka murkun kuuluukin kyseenalaistaa meidät vanhempansa ja vaikka murrosikäisen kuuluukin hakea rajojaan, niin masentua ei murkun kuulu.

Jotain on varmasti tapahtunut ja tyttö ei voi sulle puhua. Anna tytölle mahdollisuus saada apua. Itse en saanut sitä...

Jaksa olla kiinnostunut lapsesi mahdollisesta masennuksesta äläkä epäröi hakea apua! Mielummin apua turhaan kuin liian myöhään.
Kaikenlaistahan me vanhemmat saamme kuulla armailta lapsilta ja pitäisi jaksaa olla vahva aikuinen.

Yritä vaan jutella lapsen kanssa ja saada selville pahan mielen syy. Aina se ei ole helppoa, lapsetkin osaavat joskus peittää pahan olonsa sanomalla, että kaikki on hyvin.

Tsemppiä sinulle :)

Tyttö ollut tuon oudon päivän jälkeen oikein loistavalla tuulella. Yritin asiasta jutella mutta ei siitä tullut mitään, vältteli aihetta. On kyllä ollut paljon hellyydenkipeämpi, että liekö huono omatunto vaivannut. Otin yhteyttä koulupsykologiin je meillä aika sinne toukokuussa. Tytölle on kyllä tapahtunut tämän vuoden aikana aika monta merkittävää tapahtumaa, aika ikäviäkin, että voi hyvinkin olla että nuoren päähän liikaa tullut asioita. Katsotaan nyt miten etenee. Kiitos teille kannustavista kommenteistanne! Mielellään puhuisin enemmänkin aiheesta, että kirjotelkaahan muutkin jolla kokemusta vaikeasta murrosiästä

Olen näitä viestejä lukenut kun jo vuosia siitä kun tämän suon olen läpi taivaltanut oman ainokaisen tyttäreni kanssa. Meillä alkoi niin mahdoton karuselli tyttäreni täyttäessä 14 vuotta että joskus mietin että kestääkö sitä edes tämä oma järkeni... Minäkään en koskaano ollut mitään oikein tehnyt ja kuinka minua vihattiin, olin kaiken pahan alku ja juuri. Käsittämätöntä, loppujen lopuksi tyttäreni oli kunnalla avohuollon tukitoimella ja leikistä sitten lopulta luovuin ja kirjoitin nimet paperiin... Kaksi vuotta sen jälkeen meni siinä että pahimmasta selvisin, töissä pystyin kyllä käymään mutta monet kerrat itketiin sielläkin, nukkumisesta ei tullut mitään... muutamaan tuntiin jäi aina yöunet ja olin niin uskomattoman väsynyt että aivan mahdotonta ajatella jälkikäteen mitä se on ollut...

Syy minkä vuoksi näitä olen lueskellut löytyy eilisestä... Näin yhtä tuttavaani jota en ole tavannut moneen vuoteen, syy siihen on seuraavanlainen; kun tilanne on pahinta laatua oman tyttäreni kohdalla lähti hän kerran viisastelemaan kuinka olen tehnyt virheitä kun olen vain ollut työelämässä vaikka olisi pitänyt olla kotona hoitamassa lastani ym. Hän kasvatti lapset yksinhuoltajan kotona ja minä taas yksinhuoltajana käyden koko ajan töissä... No, eilen hän tuli vastaan ja itkua niellen pyyteli anteeksi näitä sanojaan, kertoi että hän ei tajunnut miten pahassa tilanteessa minä olin tuon lapseni asian vuoksi. Syykin itkuisuuteen selvisi, hänelle oli samanlainen juttu käynyt omansa kohdalla viime syksynä ja ihminen oli ihan luhistumaisillaan. Siinä sitten juttelimme puiston penkillä ja lähdimme meille sitten vielä kahville, pari vuotta (ainakin) hän varmasti suree hyvin voimakkaasti... sama aika meni minullakin. Mutta ei koskaan, EI KOSKAAN... saa puuttua perheen ja lasten asioihin koska silloin ulkopuolisena rikot jotain todella pyhää... Ja minäkin vaikka todella säälin vanhan ystäväni tilaa niin toisaalta vastaavanlaista helvettiä toivon vain niille jotka kärkevästi sotkeentuvat vastaavanlaisiin tilanteisiin toisten perheiden osalta. Ne ovat niin tiukkoja paikkoja, ja tämän tietää nyt vanha 'hyvä kasvattaja' ystäväni. Rumasti sanottuna pilkka kohdistui vuosien päästä omaan nilkkaan.

Älkääkä miettikö mitä teette oikein/väärin, koska vastausta siihen ei ole, kasvattajat kasvattavat lapset niin kuin parhaiten taitavat eikä kukaan tee väärin joka ei lasten kanssa lakia riko... Ja jokainen kohdallaan tietää milloin sitä rikkoo, aika yksiselitteistä...

Hattua nostan niille taistelijoille jotka jaksavat varsinkin pahojen murrosikäisten tytärten kanssa (huom! varsinkin yksinhuoltajat), rämmitte sellaisessa suossa missä ei valoa näy ehkäpä moniin vuosiin, ainoa ajatus mikä ajaa eteenpäin on suunnaton huoli ja rakkaus sitä lastenne kohtaan...

Sosiaalipuolen työntekijät ovat pahimmassa tapauksessa vihoviimeisiä suoranaisia idiootteja ja osaavat kyllä tuon pelin. Minulta ei lasta saatu väkisinkään mutta loppujen lopuksi halusin jo itsekin rauhan ja aikaa lähteä parantelemaan omia haavojani jotka olivat silloin todella pahoja. Koko sukuni kärsi hirvittävästi tästä asiasta ja tätä ei mielellään enää muistele vuosienkaan päästä.

Tästä tuli nyt vähän sekava viesti enkä tiedä miksi tämän laitoin... MUTTA LASTENNE KASVATTAJAT, ÄLKÄÄ MENETTÄKÖ TOIVOANNE VAIKKA SE SUO TUNTUU OLEVAN SELLAINEN ETTÄ SINNE HUKKUU...

Minullakin palasi nämä vanhat asiat ja tuntemukset mieleeni eilen kun näin tätä vuosien takaista tuttavaani, kuuntelin hänen suruaan ja jotenkin tuli mieleeni oma itseni vuosia sitten... Ajattelin eilisiltana tätä omaa kokemaani vuosia takaperin eikä minulle löytynyt auttajaa, sitä vain suri omaa tuskaansa ulos ja pari vuotta meni että pahemmasta pääsi. Rakastan lastani kuitenkin yli kaiken ja kiitän jokaista päivää mitä hän elää ja hengittää... Edelleen lapseni on kohtaani aika agressiivinen mutta tiedän/kuulin että hän kärsi helvetillisiä henkisiä tuskia silloin kun ajatteli minun hänet hylänneen kun pakko oli ottaa aikaa kaiken jälkeen itselleni pelkkään toipumiseen... Haavat olivat valtavat ja siihen meni kaksi vuotta että pahimmasta toivuin, katkeruudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta mitä silloin tunsin... Mutta mikä jäi jäljelle kaiken jälkeen ja minkä löysin kaiken alta; sen rakkauden mitä olen aina tuntenut ja mitä aina tunnen lastani kohtaan!

SE AJAA TEITÄKIN HUOLISSANNE TÄTÄ SAMAA SUOTA RÄMPIESSÄNNE, ÄLKÄÄ KOSKAAN ANTAKO PERIKSI, ÄLKÄÄ SYYTTÄKÖ ITSEÄNNE... JAKSAKAA, JAKSAKAA KOSKA TE OLETTE OIKEASSA... TEITÄ AJAA SE OIKEA RAKKAUS LASTANNE KOHTAAN!