Kylmä aurinko maalaa terävät varjot perintöpahvilaatikon kanteen / seinät ovat niin ohuet / kuulen ottamattomatkin askeleet kadulla / sorassa keskeneräisyyden / kahisevat ajan vaunut irrallaan / lasten hiekkaan pudottamat kevätesikot / irti revityt sanat / huutavat minulle ääneti ylitse hiljaisuuden metelin
Minä, olen. Ainakin toivoisin niin. En ole pessyt kuin tienpuoleisen ikkunan, jotta olisin enemmän, näkisin enemmän, kadulle, ja jotta minut nähtäisiin kadulta.
En haluaisi että he näkisivät minun ahdistuneita kasvojani, taidan olla hullu, koska minulle on sanottu niin. Hän sanoi niin, juuri ennen kuin hän jälleen astui taksiin sisään ja lensi lentokentälle ja Hong Kongiin. Minä jäin tähän lasteni kanssa seisomaan pestyn ikkunan äärelle, tuntematta pihalle laskeutuvan valon lämpöä varjossani.
Pienimmäinen nukkuu vaunuissa pihalla kuin enkeli.Ihana pieni nyytti ihmistä puettuna lämpimään vaatteeseen ja peittoon, vauvapussiin jossa on Bammin kuvia siellä täällä. Unihälytin on vaiti, kunnes naapurin lapset hakkaavat kepillä lyhtypylvääseen ja se napsahtaa päälle, piippaa. Vaunut eivät heilu, eikä enkelillä ole vielä nälkä. Enkelini ei herää.
Hänen siskonsa takki vilahtaa rumasti kiroilevassa lapsijoukossa. Minua inhottaa rääväsuiset lapset vittuineen ja saatanoineen. Katselen kynsiäni kuin naarastiikeri häkissään. Minun tekisi mieleni repiä inhottavat asiat palasiksi ja ripotella ne toimimattomaan takkaani. Jokin arkkitehdinnero keksi piirtää asuntoomme takan paikkaan jossa sitä ei voi käyttää. Keittiöni on ahdas kuin vastavalitun paavin mieli, mustanpuhuva ja peritty hirvitys jossa kummittelee.
Puristan lasia kädessäni ja katselen kynsiäni jotta puhelin soisi jälleen ja joku soittaisi minulle, joku ihminen jolla on aikuisen ääni ja aikuisen ajatukset. En tiedä miksi juon jo aamusta tätä sotkua.
Äitini kertoi olevansa valmis tulemaan vihdoinkin kylään. Hänellä on niin paha nivelreuma, että minä olen unissani katkonut häneltä kädet, jotten joutuisi jatkuvasti tekemään kaikkea sitä jota hän ei voi, tai halua tehdä. Isääni ikävöiden, minä kirosin äitiäni. Kirosin käppyräisiä sormia ja elämän persereikäisyyttä, vääntyneitä jäseniä ja muhkuraisia niveliä elämäni akselissa. Äitini ei taatusti tule tänään, eikä tule huomenna. Hän soittaa viikon kuluttua ja kertoo että tapasi jonkun todella hyvännäkpisen miehen ja paneskelee tätä nyt Napolissa ja Firenzessä, vuorotellen. Hän on aina saanut miehen kuin miehen, isänikin. Vaikka hän olisi vääntynyt mutkalle reumastaan, niin hän luultavasti saisi miehen kuin miehen päälleen ja alleen ja sivulleen.
Käsittämätön narttuhuora, vammainen lapsi, narsissi.
Mikä minä olen tässä heidänkaltaisiaan hoivaamaan, mikä? Kukaan muu ei ole tehnyt hänen hyväkseen yhtään mitään, patsi minä. Pyykännyt, kokannut ja siivonnut, kirjoittanut ja raapinut ja pukenut ja puunannut kaiken.
Mieheni ex hakee aamupostin laatikostaan kadun toiselta puolelta. Toivon ettei hän näe minua. Toivon että jokin rekka ajaisi hänen päälleen ja liiskaisi hänet katuun kuin torakan. Hän katsahtaa hetkeksi pihaani päin, enkä minä uskalla liikahtaakaan juuripestyn ikkunani takana.
Hän on hyvin kaunis nainen. Pitkät tummat hiukset omien vaaleitteni rinnalla vaikuttavat minun mielialaani tyrmäävästi. Hänellä on hieno ryhti ja asento, kaunis vartalo villapuseron alla. Ja kivoissa farkuissa, jotka hän kuulemma osti lontoosta, hän käännähtää pihatiellä kotiinsa päin etsien nurmikolta kevään esimmäisiä kukkia. Toivottavasti hän on ne muistanut istuttaa. Muuten nurmikosta ei nouse kuin kananpaskanhaju.
En voi sietää ajatusta että tuo nainen on ollut mieheni kimpussa, roikkunut tämän kaulassa ja kikatellut hänen jutuilleen pikkupäissään baaritiskillä. Keittiöni on todella ahdas, raivostuttavan ahdas ja mustanpuhuva hirvitys.
Minun on puhuttava hänet ympäri, teetettävä keittiöremontti ja vaikka puretuttava koko talo helvettiin jotta saisin edes vähän elintilaa itelleni ennen kuin sekoa täydellisesti ja poltan koko roskan, tämän perintöpahvilaatikon.
Tämä oli anoppini talo. Hän teki itsemurhan hyppäämällä toisen kerroksen parvekkeelta olohuoneen lattialle. Halvaantui ja vääntyi sänkyyn kuolemaan ja kuihtumaan. Sieltä vuoteestaan hän määki lääkkeissään ja tuskissaan ja houreissaan kuukausia. Juuri ennen kuolemaansa, hän sitten näki minun tatuointini vahingossa.
Muisto on niin kammottava, että minä kaadan itselleni lisää ja menen alakertaan sohvalle mukanani tarinani Sandrasta, nuoresta tytöstä, joka raivoaa kaduilla vapaana ja villinä, myy itseään kameroille ja limaisille pornoelokuvien filmaajille, ottaa polttariporukoilta suihin räkälöiden vessoissa ja nauraa vasten naisten meikittömiä kasvoja. Sandran meikki on vahva kuin humalatila yössä, satojen käsien kouriessa hänen rintojaan ja farkkujen lämpimästä oluesta märiksi kaatuneita reisiä. Hänen naurunsa kaataa lasit ja viiltää elämän valtimot auki. Hänen silmissään palaa totuus ja valhe yhtä aikaa kuin majakka korkealla kalliolla.
Hänen lapselliset saparonsa ja nahkarotsinsa nojailusta kuluneet hihat heiluvat käsien tahdissa, kun Chopin soi minun olohuoneeni hiljaisuudessa etydeineen, kevyenä ja kauniina kuin perhoset vilkkuvat siivet kesäauringossa. Minä katselen sen lentoa lumoutuneena ja haltioissani, eläen elämää jossain toisaalla, kai muistoissani.
Olen kirjoittanut käsin vihkooni sanani. Minä vihaan tietokoneita ja fontteja, palkkeja ja pylväitä ja ikkunoita. Käteni, kynäni, imettävät rintani, juo lapseni minusta maitosi. Tule vahvaksi kuin haurain lause. Unelmoi todeksi elämäsi ja tulevaisuutesi. Minä olen sinun äitisi ja varjosi, valosi. Elä, minä olen maailmassa ainoa joka ei sinua käytä koskaan hyväkseen.
Minä rakennutan sinulle oman hiekkalaatikon takapihalle, ja istun sitten sinua katselemassa pihakiikussa. Punainen ämpäri ja keltainen lapio, kenties.
Minä, olen. Ainakin toivoisin niin. En ole pessyt kuin tienpuoleisen ikkunan, jotta olisin enemmän, näkisin enemmän, kadulle, ja jotta minut nähtäisiin kadulta.
En haluaisi että he näkisivät minun ahdistuneita kasvojani, taidan olla hullu, koska minulle on sanottu niin. Hän sanoi niin, juuri ennen kuin hän jälleen astui taksiin sisään ja lensi lentokentälle ja Hong Kongiin. Minä jäin tähän lasteni kanssa seisomaan pestyn ikkunan äärelle, tuntematta pihalle laskeutuvan valon lämpöä varjossani.
Pienimmäinen nukkuu vaunuissa pihalla kuin enkeli.Ihana pieni nyytti ihmistä puettuna lämpimään vaatteeseen ja peittoon, vauvapussiin jossa on Bammin kuvia siellä täällä. Unihälytin on vaiti, kunnes naapurin lapset hakkaavat kepillä lyhtypylvääseen ja se napsahtaa päälle, piippaa. Vaunut eivät heilu, eikä enkelillä ole vielä nälkä. Enkelini ei herää.
Hänen siskonsa takki vilahtaa rumasti kiroilevassa lapsijoukossa. Minua inhottaa rääväsuiset lapset vittuineen ja saatanoineen. Katselen kynsiäni kuin naarastiikeri häkissään. Minun tekisi mieleni repiä inhottavat asiat palasiksi ja ripotella ne toimimattomaan takkaani. Jokin arkkitehdinnero keksi piirtää asuntoomme takan paikkaan jossa sitä ei voi käyttää. Keittiöni on ahdas kuin vastavalitun paavin mieli, mustanpuhuva ja peritty hirvitys jossa kummittelee.
Puristan lasia kädessäni ja katselen kynsiäni jotta puhelin soisi jälleen ja joku soittaisi minulle, joku ihminen jolla on aikuisen ääni ja aikuisen ajatukset. En tiedä miksi juon jo aamusta tätä sotkua.
Äitini kertoi olevansa valmis tulemaan vihdoinkin kylään. Hänellä on niin paha nivelreuma, että minä olen unissani katkonut häneltä kädet, jotten joutuisi jatkuvasti tekemään kaikkea sitä jota hän ei voi, tai halua tehdä. Isääni ikävöiden, minä kirosin äitiäni. Kirosin käppyräisiä sormia ja elämän persereikäisyyttä, vääntyneitä jäseniä ja muhkuraisia niveliä elämäni akselissa. Äitini ei taatusti tule tänään, eikä tule huomenna. Hän soittaa viikon kuluttua ja kertoo että tapasi jonkun todella hyvännäkpisen miehen ja paneskelee tätä nyt Napolissa ja Firenzessä, vuorotellen. Hän on aina saanut miehen kuin miehen, isänikin. Vaikka hän olisi vääntynyt mutkalle reumastaan, niin hän luultavasti saisi miehen kuin miehen päälleen ja alleen ja sivulleen.
Käsittämätön narttuhuora, vammainen lapsi, narsissi.
Mikä minä olen tässä heidänkaltaisiaan hoivaamaan, mikä? Kukaan muu ei ole tehnyt hänen hyväkseen yhtään mitään, patsi minä. Pyykännyt, kokannut ja siivonnut, kirjoittanut ja raapinut ja pukenut ja puunannut kaiken.
Mieheni ex hakee aamupostin laatikostaan kadun toiselta puolelta. Toivon ettei hän näe minua. Toivon että jokin rekka ajaisi hänen päälleen ja liiskaisi hänet katuun kuin torakan. Hän katsahtaa hetkeksi pihaani päin, enkä minä uskalla liikahtaakaan juuripestyn ikkunani takana.
Hän on hyvin kaunis nainen. Pitkät tummat hiukset omien vaaleitteni rinnalla vaikuttavat minun mielialaani tyrmäävästi. Hänellä on hieno ryhti ja asento, kaunis vartalo villapuseron alla. Ja kivoissa farkuissa, jotka hän kuulemma osti lontoosta, hän käännähtää pihatiellä kotiinsa päin etsien nurmikolta kevään esimmäisiä kukkia. Toivottavasti hän on ne muistanut istuttaa. Muuten nurmikosta ei nouse kuin kananpaskanhaju.
En voi sietää ajatusta että tuo nainen on ollut mieheni kimpussa, roikkunut tämän kaulassa ja kikatellut hänen jutuilleen pikkupäissään baaritiskillä. Keittiöni on todella ahdas, raivostuttavan ahdas ja mustanpuhuva hirvitys.
Minun on puhuttava hänet ympäri, teetettävä keittiöremontti ja vaikka puretuttava koko talo helvettiin jotta saisin edes vähän elintilaa itelleni ennen kuin sekoa täydellisesti ja poltan koko roskan, tämän perintöpahvilaatikon.
Tämä oli anoppini talo. Hän teki itsemurhan hyppäämällä toisen kerroksen parvekkeelta olohuoneen lattialle. Halvaantui ja vääntyi sänkyyn kuolemaan ja kuihtumaan. Sieltä vuoteestaan hän määki lääkkeissään ja tuskissaan ja houreissaan kuukausia. Juuri ennen kuolemaansa, hän sitten näki minun tatuointini vahingossa.
Muisto on niin kammottava, että minä kaadan itselleni lisää ja menen alakertaan sohvalle mukanani tarinani Sandrasta, nuoresta tytöstä, joka raivoaa kaduilla vapaana ja villinä, myy itseään kameroille ja limaisille pornoelokuvien filmaajille, ottaa polttariporukoilta suihin räkälöiden vessoissa ja nauraa vasten naisten meikittömiä kasvoja. Sandran meikki on vahva kuin humalatila yössä, satojen käsien kouriessa hänen rintojaan ja farkkujen lämpimästä oluesta märiksi kaatuneita reisiä. Hänen naurunsa kaataa lasit ja viiltää elämän valtimot auki. Hänen silmissään palaa totuus ja valhe yhtä aikaa kuin majakka korkealla kalliolla.
Hänen lapselliset saparonsa ja nahkarotsinsa nojailusta kuluneet hihat heiluvat käsien tahdissa, kun Chopin soi minun olohuoneeni hiljaisuudessa etydeineen, kevyenä ja kauniina kuin perhoset vilkkuvat siivet kesäauringossa. Minä katselen sen lentoa lumoutuneena ja haltioissani, eläen elämää jossain toisaalla, kai muistoissani.
Olen kirjoittanut käsin vihkooni sanani. Minä vihaan tietokoneita ja fontteja, palkkeja ja pylväitä ja ikkunoita. Käteni, kynäni, imettävät rintani, juo lapseni minusta maitosi. Tule vahvaksi kuin haurain lause. Unelmoi todeksi elämäsi ja tulevaisuutesi. Minä olen sinun äitisi ja varjosi, valosi. Elä, minä olen maailmassa ainoa joka ei sinua käytä koskaan hyväkseen.
Minä rakennutan sinulle oman hiekkalaatikon takapihalle, ja istun sitten sinua katselemassa pihakiikussa. Punainen ämpäri ja keltainen lapio, kenties.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Maan pinnalle. Tämä teksti ei mulle pudonnut ollenkaan, enkä sitä jaksanut kokonaan lukea.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä / hiekkainen / 3
Upposipas :)
Ei näitä jaksa lukea. Suurin osa matkittuja ja huonosti kirjoitettuja.
En ymmärrä. Ketä olen matkinut?
No, minä tykkäsin tästä. Minusta tämä kuvasi ihan mallikkaasti yksilön ja yhteisön välistä vääntöä ja siihen liittyviä aggressioita, niitä sekalaisia tunteita, jotka syntyvät tarvitsemisesta ja tarvittuna olemisesta, omien halujen sovittamisesta johonkin väliin tässä haluamisen täyttämässä maailmassa. En tiedä ylitulkitsenko, enkä ehkä osaa oikein nyt pukea edes sanoiksi ajatuksiani.
Teksti oli mielestäni myös kirjoitettu hyvin, muutama pilkku jos vielä löytäisi paikkansa ja eräitä pikku hämäryyksiä hiottaisiin. Loppu on tosin vaarassa mennä minun makuuni turhan abstraktiksi 'isojen' sanojen luetteloksi (vahva, hauras, unelmoi, todeksi, elämä, tulevaisuus, äiti, varjo, valo, elä, maailma, ainoa, koskaan), mutta viimeinen kappale pelastaa paljon.
Makukysymyksiä.
Oli ilahduttavaa lukea arvostelusi. En ole koskaan ennen yrittänyt siirtyä sisään kohtalaisen siistillä omakotitaloalueella asuvan äidin- ja naisenmaailmaan.
Kommenttisi oli siis omalta kannaltani oikein henkisesti tuottelias. Itseasiassa luulin, että teksti oli aivan surkea ja kelvoton.
Luettuani uudelleen tuon tekstin, ja päästyäni tuohon mainitsemaasi kohtaan missä nainen laukoessaan suuria sanojaan menetti hetkeksi otteensa todellisuuteen - tajusin että hän hetkeksi menetti otteensa todellisuuteen.
T: mä