Olen joskus aikoja sitten kirjoittanut tämän tuonne toisellekin palstalle, mutta nyt on hetki aikaa joten laitan sen tännekin..
Seinät kaikuvat ympärilläni, kun pakkaat viimeisiä tavaroitasi rikkinäiseen muovikassiin. Kädessäsi oleva levy on minun ostamani joululahja muutaman vuoden takaa. Tekisi mieli repiä se kädestäsi ja paiskata lattialle, niin että se rikkoutuisi pieniksi sirpaleiksi niikuin meidän parisuhteemme. Jos uskaltaisin, niin tarttuisin sinuun kiinni ja anelisin jäämään.Et katso minua enää silmiin, kävelet muka huolettomasti ohitseni, kyselet mikä on minun ja mikä sinun omaa. Ei meillä ennen ollut mitään omaa, kaikki oli yhteistä!
Pakenen ulos ääniä, joita en halua uskoa todeksi. Ottakoon vaikka kaiken, jos se tekee hänen olonsa paremmaksi. Yritän keskittyä siihen hetkeen, kun hän ajaa autolla pois pihasta. Näen jo mielessäni kuinka punaisen Toyotan takavalot hyvästelevät minut orapihlaja-aidan lomasta. Havahdun takaisin todellisuuteen, kun ulko-ovi aukeaa ja hän astuu portaille pidellen muuttolaatikkoa käsissään. Hän laskeutuu portaat alas kolhaisten minun pääni laatikonkulmaan ja on niinkuin ei huomaisikaan satuttaneensa minua. Satuta minua, jos haluat! Huuda minulle! Revi hiuksista ja kutsu huoraksi! Mutta hän ei sano sanaakaan. Yrittää kävellä selkä suorana auton takaluukulle ja ei edes vahingossakaan vilkaise taakseen. Hän on loukkaantunut mies. Kuin pieni lapsi, joka ei ikinä anna anteeksi vanhemmilleen tukkapöllyjä.
-Oliko siinä kaikki? kysyn häneltä.
-Oli, hän vastaa.
-Minä menen sisälle, on niin kylmä, teeskentelen oviaukossa.
-Soitanko illalla? hän kysyy vielä.
-Älä soita, henkäisen ja painan oven kiinni.
Painan selän ovea vasten ja hengitän kiivaasti. Auto starttaa. Renkaat rahisevat pihatien hiekkaa vasten ja se kuulostaa samalta kuin hän olisi juuri saapunut töistä. Mutta hän ei enää koskaan saavu töistä ajaen tähän pihaan. Ei koskaan. Joku polttaa silmissäni, mutta kyyneleet eivät suostu tulemaan. Minun kuuluisi itkeä! Sisältä olen aivan ontto, en tunne mitään.
Kun on tullut pimeää, istun sohvalla ja katselen minne kaikki tavarat ovat kadonneet. Seinillä on muutama hassu taulu ja kirjahyllyssä pari kirjaa. Nyt huomaan kuinka sivistymätön ihminen olen. En tunne taidetta, en lue kirjoja, en katsele edes elokuvia. Yleissivistykseni on surkea ja en osaisi nimetä edes viittä suomalaista presidenttiä.
Puhelin alkaa soida. Mietin hetken, että jos en vastaisikaan. Tartun luuriin ja kuulen tutun äänen kutsuvan nimeäni. Olen läkähtymäisilläni. Ääni kysyy, saako tulla käymään. Vastaan myöntävästi.
Nyt on se hetki, että haluan laittaa itseni kauniiksi. Voi olla, että nyt tapaamme viimeisen kerran. Sitten emme enää näe. Puen punaisen mekon päälleni, kiharran hiukset pörröiseksi pilveksi ja ehostan kasvoni, niin että joka ikinen pieni virhe peittyy. Katson peilistä itseäni ja olen tyytyväinen aikaansaannokseeni.
Sitten ovikello soi.
Rauhallisin askelin kävelen ovelle. Hengitän muutaman kerran syvään kuin hokien itselleni, että hyvin se menee. Avaan oven ja kädet tarttuvat minuun kuin suuret lonkerot. Antaudun ja painan huuliani tiiviimmin toisia huulia vasten. Minut työnnetään sohvan luo ja pian kädet ovat sujauttaneet mekkoni olkaimet olkapäitteni yli. Ahneat sormet seikkailevat ihollani ja päätyvät rintojeni ympärille. Joku painaa jalkojani erilleen ja tunkeutuu pian sisälleni himokkaasti, mutta samalla niin hellästi.
Nautin enemmän kuin vuosiin. Annan rytmin viedä minut mukanaan. Sohva narisee vanhuuttaan allani, mutta en välitä. Huulet huulillani ovat niin ahnaat, että välillä en saa henkeä. Heilautan päätäni sivulle ja jännityn kaarelle! Yhtäkkiä minut on vallannut tunne, että joku katselee meitä. Sitten huomaan, että hän seisoo olohuoneessa muutaman metrin päässä meistä. Silmissään inhoa ja vihaa. Kädessä vanha kulunut avain, jota hän ei muistanut palauttaa.
Seinät kaikuvat ympärilläni, kun pakkaat viimeisiä tavaroitasi rikkinäiseen muovikassiin. Kädessäsi oleva levy on minun ostamani joululahja muutaman vuoden takaa. Tekisi mieli repiä se kädestäsi ja paiskata lattialle, niin että se rikkoutuisi pieniksi sirpaleiksi niikuin meidän parisuhteemme. Jos uskaltaisin, niin tarttuisin sinuun kiinni ja anelisin jäämään.Et katso minua enää silmiin, kävelet muka huolettomasti ohitseni, kyselet mikä on minun ja mikä sinun omaa. Ei meillä ennen ollut mitään omaa, kaikki oli yhteistä!
Pakenen ulos ääniä, joita en halua uskoa todeksi. Ottakoon vaikka kaiken, jos se tekee hänen olonsa paremmaksi. Yritän keskittyä siihen hetkeen, kun hän ajaa autolla pois pihasta. Näen jo mielessäni kuinka punaisen Toyotan takavalot hyvästelevät minut orapihlaja-aidan lomasta. Havahdun takaisin todellisuuteen, kun ulko-ovi aukeaa ja hän astuu portaille pidellen muuttolaatikkoa käsissään. Hän laskeutuu portaat alas kolhaisten minun pääni laatikonkulmaan ja on niinkuin ei huomaisikaan satuttaneensa minua. Satuta minua, jos haluat! Huuda minulle! Revi hiuksista ja kutsu huoraksi! Mutta hän ei sano sanaakaan. Yrittää kävellä selkä suorana auton takaluukulle ja ei edes vahingossakaan vilkaise taakseen. Hän on loukkaantunut mies. Kuin pieni lapsi, joka ei ikinä anna anteeksi vanhemmilleen tukkapöllyjä.
-Oliko siinä kaikki? kysyn häneltä.
-Oli, hän vastaa.
-Minä menen sisälle, on niin kylmä, teeskentelen oviaukossa.
-Soitanko illalla? hän kysyy vielä.
-Älä soita, henkäisen ja painan oven kiinni.
Painan selän ovea vasten ja hengitän kiivaasti. Auto starttaa. Renkaat rahisevat pihatien hiekkaa vasten ja se kuulostaa samalta kuin hän olisi juuri saapunut töistä. Mutta hän ei enää koskaan saavu töistä ajaen tähän pihaan. Ei koskaan. Joku polttaa silmissäni, mutta kyyneleet eivät suostu tulemaan. Minun kuuluisi itkeä! Sisältä olen aivan ontto, en tunne mitään.
Kun on tullut pimeää, istun sohvalla ja katselen minne kaikki tavarat ovat kadonneet. Seinillä on muutama hassu taulu ja kirjahyllyssä pari kirjaa. Nyt huomaan kuinka sivistymätön ihminen olen. En tunne taidetta, en lue kirjoja, en katsele edes elokuvia. Yleissivistykseni on surkea ja en osaisi nimetä edes viittä suomalaista presidenttiä.
Puhelin alkaa soida. Mietin hetken, että jos en vastaisikaan. Tartun luuriin ja kuulen tutun äänen kutsuvan nimeäni. Olen läkähtymäisilläni. Ääni kysyy, saako tulla käymään. Vastaan myöntävästi.
Nyt on se hetki, että haluan laittaa itseni kauniiksi. Voi olla, että nyt tapaamme viimeisen kerran. Sitten emme enää näe. Puen punaisen mekon päälleni, kiharran hiukset pörröiseksi pilveksi ja ehostan kasvoni, niin että joka ikinen pieni virhe peittyy. Katson peilistä itseäni ja olen tyytyväinen aikaansaannokseeni.
Sitten ovikello soi.
Rauhallisin askelin kävelen ovelle. Hengitän muutaman kerran syvään kuin hokien itselleni, että hyvin se menee. Avaan oven ja kädet tarttuvat minuun kuin suuret lonkerot. Antaudun ja painan huuliani tiiviimmin toisia huulia vasten. Minut työnnetään sohvan luo ja pian kädet ovat sujauttaneet mekkoni olkaimet olkapäitteni yli. Ahneat sormet seikkailevat ihollani ja päätyvät rintojeni ympärille. Joku painaa jalkojani erilleen ja tunkeutuu pian sisälleni himokkaasti, mutta samalla niin hellästi.
Nautin enemmän kuin vuosiin. Annan rytmin viedä minut mukanaan. Sohva narisee vanhuuttaan allani, mutta en välitä. Huulet huulillani ovat niin ahnaat, että välillä en saa henkeä. Heilautan päätäni sivulle ja jännityn kaarelle! Yhtäkkiä minut on vallannut tunne, että joku katselee meitä. Sitten huomaan, että hän seisoo olohuoneessa muutaman metrin päässä meistä. Silmissään inhoa ja vihaa. Kädessä vanha kulunut avain, jota hän ei muistanut palauttaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hyvä tarina ja hyvin kerrottu, varsinkin aktion osa. Sohva taitaa vaan natista ei narista? Makuasia taitaa olla.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä natiseva 7½
Perhana olenko jotenkin liian lepsulla tuulella tänään, vai onko tämän viikon tarinat parempia?
T. Sherlokki
Tänks.
Mitä olet koulussa tehnyt, kun kirjoituksesi taso on noin huono?
Torvi. Höpö höpö.