Seison kotipihassa ja tuijotan illan hämärää. Syksyn tihku putoilee kasvoilleni. Vedän syvään henkeä. Tuntuu, että on aivan liikaa hoitamattomia asioita. Liikaa odotuksia ja vaatimuksia. Katson hiipivää tummuutta. Kurkkua puristaa. Tuntuu, että en riitä.
Sisälle palattuani mies katsoo kohti, näkee väsymyksen ja riittämättömyyden tunteeni. Hän kietoo käsivarret ympärilleni. Siinä iltakiireiden keskellä hän kuuntelee tuntojani, lohduttaa tutuilla sanoilla. Katson puolisoni silmiä, rakkautta niissä. Mietin sitä, kuka lopulta oli ne suurimmat vaatimukset ja odotukset asettanut. Minä itsekö? Ja ihan turhaan. Eihän kenenkään tarvitse jaksaa yli voimien. Ja uusia asioitakin saa opetella yhden kerrallaan. Ummistan silmät ja kuuntelen hetkeä. On äkkiä niin rauhallinen olo, turvallinen.
Alkusyksy on ollut perheessämme muutosten aikaa. Olen pitkän tauon jälkeen palannut työelämään. Työarkeen totuttelu on vienyt voimia, kotityöt ovat välillä kasautuneet. Lapset ovat kaivanneet syliä ja kuuntelijaa. Oma riittämättömyyden tunne on välillä ollut hyvin vahva.
Toisaalta olen näinä päivinä kokenut myös syvää kiitollisuutta siitä ajasta, jonka sain viettää kotona lasten kanssa. Sain mahdollisuuden nähdä lasten kasvua aivan läheltä, elää mukana ensimmäisissä askelissa. En tiedä, onko sellainen enää koskaan meidän perheessä mahdollista, mutta olen onnellinen, että olen saanut sen kokea. Vaikka muistelen tuota aikaa lämmöllä, ei se aina ole ollut vaivatonta ja keveää. Kotiarjen keskellä on ollut myös niitä hetkiä, jolloin olisi kannattanut toimia toisin. Olla paljon viisaampi ja kärsivällisempi.
Yhtenä päivänä mietin omalle teini-ikäiselleni sitä, miten monet kerrat olen kokenut äitinä epäonnistumista. Tuo nuori sanoi lempeästi: ”Meille sinä olet ihan täydellinen äiti.” Nostin katseeni ja pudistin päätäni. Muistutin siitä, että liian usein olen hermostunut. Olen ollut väsyneenä kärsimätön ja sanonut kiukkuisesti, ollut huonona esimerkkinä. Nuoren katse ei väistänyt. Se oli täynnä rakkautta, kun hän sanoi: ”Ei, äiti. Kaikki on annettu anteeksi.” Ne sanat pysäyttivät. Siinä hetkessä eli täydellinen armo.
Olen usein miettinyt sitä, miten puhuttelevaa on lapsen usko. Eräänä päivänä yksi lapsistamme katseli taivaalle piirtyvää sateenkaarta ja jutteli isälleen: ”Olis oikeasti hienoa, kun sateenkaaren päässä olis aarre.” Sitten tyttö jäi miettimään sanomaansa ja iloitsi: ”Niin mutta... Onhan ihmisellä elämän päässä aarre. Jos on uskomassa.”
On ihanaa ajatella, että osa siitä aarteesta on uskon kautta meillä jo nyt. Se on anteeksiantamuksessa. Siinä Jumalan rakkaus hoitaa katuvasta syntisestä täydellisen puhtaan. Siinä valossa voi epäonnistunut vanhempi ja puolisokin tuntua ihan täydelliseltä.
Anne Lindfors
Sisälle palattuani mies katsoo kohti, näkee väsymyksen ja riittämättömyyden tunteeni. Hän kietoo käsivarret ympärilleni. Siinä iltakiireiden keskellä hän kuuntelee tuntojani, lohduttaa tutuilla sanoilla. Katson puolisoni silmiä, rakkautta niissä. Mietin sitä, kuka lopulta oli ne suurimmat vaatimukset ja odotukset asettanut. Minä itsekö? Ja ihan turhaan. Eihän kenenkään tarvitse jaksaa yli voimien. Ja uusia asioitakin saa opetella yhden kerrallaan. Ummistan silmät ja kuuntelen hetkeä. On äkkiä niin rauhallinen olo, turvallinen.
Alkusyksy on ollut perheessämme muutosten aikaa. Olen pitkän tauon jälkeen palannut työelämään. Työarkeen totuttelu on vienyt voimia, kotityöt ovat välillä kasautuneet. Lapset ovat kaivanneet syliä ja kuuntelijaa. Oma riittämättömyyden tunne on välillä ollut hyvin vahva.
Toisaalta olen näinä päivinä kokenut myös syvää kiitollisuutta siitä ajasta, jonka sain viettää kotona lasten kanssa. Sain mahdollisuuden nähdä lasten kasvua aivan läheltä, elää mukana ensimmäisissä askelissa. En tiedä, onko sellainen enää koskaan meidän perheessä mahdollista, mutta olen onnellinen, että olen saanut sen kokea. Vaikka muistelen tuota aikaa lämmöllä, ei se aina ole ollut vaivatonta ja keveää. Kotiarjen keskellä on ollut myös niitä hetkiä, jolloin olisi kannattanut toimia toisin. Olla paljon viisaampi ja kärsivällisempi.
Yhtenä päivänä mietin omalle teini-ikäiselleni sitä, miten monet kerrat olen kokenut äitinä epäonnistumista. Tuo nuori sanoi lempeästi: ”Meille sinä olet ihan täydellinen äiti.” Nostin katseeni ja pudistin päätäni. Muistutin siitä, että liian usein olen hermostunut. Olen ollut väsyneenä kärsimätön ja sanonut kiukkuisesti, ollut huonona esimerkkinä. Nuoren katse ei väistänyt. Se oli täynnä rakkautta, kun hän sanoi: ”Ei, äiti. Kaikki on annettu anteeksi.” Ne sanat pysäyttivät. Siinä hetkessä eli täydellinen armo.
Olen usein miettinyt sitä, miten puhuttelevaa on lapsen usko. Eräänä päivänä yksi lapsistamme katseli taivaalle piirtyvää sateenkaarta ja jutteli isälleen: ”Olis oikeasti hienoa, kun sateenkaaren päässä olis aarre.” Sitten tyttö jäi miettimään sanomaansa ja iloitsi: ”Niin mutta... Onhan ihmisellä elämän päässä aarre. Jos on uskomassa.”
On ihanaa ajatella, että osa siitä aarteesta on uskon kautta meillä jo nyt. Se on anteeksiantamuksessa. Siinä Jumalan rakkaus hoitaa katuvasta syntisestä täydellisen puhtaan. Siinä valossa voi epäonnistunut vanhempi ja puolisokin tuntua ihan täydelliseltä.
Anne Lindfors
Vastaukset 5
Vanhimmat
Aamen !!
Niin totta, mitä vanhemmaksi tulee, äitikin, sitä kirkkaammin tuon kaiken "näkee" !
Sitten se vasta on ihanaa, kun on mummi ja ukki, se ensimmäinen lapsenlapsi !
Voi sitä ihanuutta ! Omat lapset on tietenkin rakkaita lapsia, mutta lapsenlapset ovat lapsukaisia ! Kaikki niitä omia, siinä unohtuu isovanhemmilta pienet ja joskut isommatkin kolotukset !! Nautitaan lapsista ja jätetään "joutavat" asiat vähemmälle !
Jaksamista, nuoremmat vanhemmat !! Me vanhukset vain päivä kerrallaan.. ....
Ihan kaunis teksti, mutta usko näkyy armottomana. Häpeän kokemus näkyy. Eihän kenenkään ihmisen tarvitse olla lähtökohtaisesti syntinen. Mun mielestä armollista on se, että kukaan ei ole syntinen, jos hän ei tee pahaa muille. Perisyntiä ei mun mielestä ole olemassakaan, sen varmaan hyväksyy ja kauppaa ne, joissa itsessään on taipumusta ilkeään tai johonkin väkivaltaan. Kaikissa ei vain ole. Joissain kyllä on.
Olet oikeassa, ei perisyntiä ole, jokainen vastaa omista tekemisistään itse Jeesukselle.
Meillä on perimänä vain taipumus syntiin.
Kyllä oli kaunis kirjoitus. Mutta kun en itse ole ( onneksi) enää uskomassa, voin hyvin samaistua kirjoittajan tuskaan. Tuttua on. Mutta nyt tästä katsoen nuo asiat näyttäytyvät toisenlaisina. Vajavuuden ja riittämättömyyden tunteet tulevat suurimmaksi osaksi syyllistävästä opetuksesta. Lisäksi suurperhe aiheuttaa uskomattoman työtaakan. Ja sitten, lapsihan toistaa mitä hänelle opetetaan. Oltuani joitakin vuosia pois "uskosta", sisareni n. 5 vuotias tytär yllättäen iloisena ilmoitti, että joudun kadotukseen. Mitä oli siis opetettu?
Mutta yhteenvetona voi sanoa, että paljolti tuo yhteisö ja sen vaatimukset tuovat taakkaa. Ja niin kauan on hyvin kun jaksat uskoa, ja niellä ne epäkohdatkin, Etkä epäile tai kyseenalaista, vaikka joskus mieleen hiipii ajatus, että onko se seurakunta tai sen johto sittenkään erehtymätön. Ja mitä itse Jumala siitä ajattelee. Ja onko tämä oikeasti ainoa oikea usko. Ja jos on, millä perusteella? Siksikö, että niin opetetaan?
Näin itse aloin miettimään ja epäilemään, vaikka epäilemistä pidetään syntinä. No siihenkin on selkeä syy tottakai. Sitten aloin näkemään eksytyksen. Oikeastaan se isosti liittyi suhtautumiseen lapsiin kohdistuneiden hyväksikäyttötapauksiin ja niiden peittelyyn ja asiaa ajavien henkilöiden kohteluun. Se selittely oli aivan todellisen selvästi linnan muurien rakentamista SRK:n ympärille. Muistui mieleen sairaat hoitokokousajat. Mikään ei ollut muuttunut. Ymmärsin, että emme ole oikeassa uskossa, vaan ihan samanlaisessa harhauttajien joukossa missä muualla tahansa. Sielunvihollisen orjina.
Rouva on eksynyt syntymänsä jälkeen harmaalle alueelle.