Ahmija?

Minäkään en ole varma, voinko sanoa milloinkaan sairastaneeni anoreksiaa, en painonindeksien perusteella mennyt ikinä rajun alipainon puolelle.
Kuitenkin laihduin viime vuonna 2 kuukaudessa 10 kiloa, aloitin normaalipainoisena, ja laihduin olemalla lähestulkoon syömättä ja liikkumalla tuntikausia päivittäin.
Sitten alkoi ahmimiskierre, lihoin kilot takaisin hitaasti, mutta varmasti.
Nyt olen tänä keväänä laihduttanut, huonoin tuloksin, 2 kuukaudessa 5 kiloa, välillä lähti kahdeksankin, mutta olen sortunut viime aikoina taas ahmimaan mahdottomasti.
Minuun iskee valtava epätoivo ja tunne että "kaikki on mennyt pieleen, niinpä voin syödä saman tien miten paljon tahansa", kun lihon kuitenkin.
Oksennan myös lähes päivittäin, mikä on aika uusi piirre, mutta olen jäänyt siihen hyvin nopeasti koukkuun.
Silti lihon, koska syön niin mahdottomia määriä.
Kammottaa ajatus, että voisin sairastua vähitellen bulimiaan.
Tuntuu vain niin helpolta ajatella, että kun aloittaa syömään, niin voin syödä kuinka paljon tahansa, enkä liho, koska kaikki tulee poispäin.
Niin ei kuitenkaan ole, sellainen harha vain tulee.
Inhoan itseäni.
Ihmettelen, mistä se itsekuri viime kerralla löytyi ja miten jaksoin. Nykyisin jos olen pari päivää lähes syömättä, niin ei jaksa tehdä mitään.

ahmija kirjoitti:

Minäkään en ole varma, voinko sanoa milloinkaan sairastaneeni anoreksiaa, en painonindeksien perusteella mennyt ikinä rajun alipainon puolelle.
Kuitenkin laihduin viime vuonna 2 kuukaudessa 10 kiloa, aloitin normaalipainoisena, ja laihduin olemalla lähestulkoon syömättä ja liikkumalla tuntikausia päivittäin.
Sitten alkoi ahmimiskierre, lihoin kilot takaisin hitaasti, mutta varmasti.
Nyt olen tänä keväänä laihduttanut, huonoin tuloksin, 2 kuukaudessa 5 kiloa, välillä lähti kahdeksankin, mutta olen sortunut viime aikoina taas ahmimaan mahdottomasti.
Minuun iskee valtava epätoivo ja tunne että "kaikki on mennyt pieleen, niinpä voin syödä saman tien miten paljon tahansa", kun lihon kuitenkin.
Oksennan myös lähes päivittäin, mikä on aika uusi piirre, mutta olen jäänyt siihen hyvin nopeasti koukkuun.
Silti lihon, koska syön niin mahdottomia määriä.
Kammottaa ajatus, että voisin sairastua vähitellen bulimiaan.
Tuntuu vain niin helpolta ajatella, että kun aloittaa syömään, niin voin syödä kuinka paljon tahansa, enkä liho, koska kaikki tulee poispäin.
Niin ei kuitenkaan ole, sellainen harha vain tulee.
Inhoan itseäni.
Ihmettelen, mistä se itsekuri viime kerralla löytyi ja miten jaksoin. Nykyisin jos olen pari päivää lähes syömättä, niin ei jaksa tehdä mitään.

Samaa olen kokenut.
Syömishäiriö alkoi minulla 13 vuotiaana jolloin laiduin yhtenä kesänä melkein 10 kiloa. En ollut mikään sairaalloisen laiha milloinkaan.. painoin pahimmillani vain jotain 48-49, mutta anorektisia ajatuksia minulla oli koko pää täynnä. Jos vanhempani ja kouluterveydenhoitaja eivät olisi puuttuneet asiaan koulun alettua, olisin varmaan samaa tahtia ollut pian jo sairaalassa tiputuksessa.
Tuntuu hienolta sanoa nyt.. oikeasti, hienolta. Vaikka tiedän, ettei siinä ole mitään ylepeilemistä.. muutakuin samaa sairastaneiden seurassa. Ja silloinkin vain tietysti kilpailua ja vertailua varten.
Itse kuitenkin nyt vähän kaipaan tuota elämää takaisin. Ihmettelen mihin kaikki itsekurini on kadonnut nyt, kun oikeasti haluaisin käyttää sitä. Anoreksia kauden jälkeen aloin kiinnittää huomiota kaikkiin terveydellisiin juttuihin.. kiinostuin ihmisbiologiasta ja luin kaikenmaailman terveyskirjoja ja ruoansulatus opuksia. Ryhdyin kasvissyöjäksi ja söin vain jotain tiettyä ruokaa joka oli valmistettu vaan jotenkin tietyllä tavalla. Olen ollut hirveän masentunut koko viimeisen kouluvuoden.. olen lukion ekalla.loppusuoralla. Ja entistä enemmän muserruin, kun huomasin, että olen oikeasti lihonnut ylitsepääsemättömästi monta kiloa takaisin. Syön välillä tareysajatuksen valloittamana ja pakottamana itteni ihan ähkyyn ja voin tosi huonosti. En jaksa tehdä mitään ja yritän vaan saada pahan oloni jotenkin poistettua. Kilo tomaatteja ei kuitenkaan jälkeenpäin auta.. on vain entistä huonompi olo.
Jotenkin pelkään sitä anoreksian syömättömyyttä ja säännöstelyä, että koen sen uhkana.. kun koitan uhmata sitä anoreksia tunnetta, syön aivan liikaa vailla mitään rajoja. Ja nyt mun on niin vaikea löytää itselleni mitään rajoja. Mua ällöttää mun omat ajatukset!
Haluisin olla taas niin laiha.. mut missä mun sisu on siihen laihduttamiseen??
jotenkin mä koen, että ihmiset hyväksyis mut vasta sitten kun mä oon jotenkin laihempi. Sit kun kaikki huomaisi, että mulle on tapahtunut jotain.. Et oon tehnyt itselleni jotain.
Mitään sääliä en kaipaa. ja tiedän täysin, että nää ajatukset on ihan tyhmiä ja vääriä..mut uskon, etten oo ihan ainut joka näin miettii.
En välttämättä hae huomiota, mutta hyväksyntää ja ihmeksyntää kyllä.. tavallaan puhetta selän takana. niin et mut on huomattu.. niin et oon jotain.
kai.
Mut nyt toivon, et pääsen ainakin tästä ruoka-ahdistuksesta pois. Niin et pystyisin syömään välillä ihan normaalisti..ilman et täytyy aina miettii sitä terveellisyyttä ja ruoansulatusta.. miten se ruoka sulaa vatsassa ja mitä se nyt seuraavaks tarvii. Pää menee ihan sekasin, enkä pysty lopettamaan syömistä mitenkään järkevästi. Olon mukaan. Ajattelematta.

Syömishäiriö on kauhea sairaus. kunpa ei kellään olisi sitä! Se sekottaa koko maailman. Koko elämän. Elämästä tulee ruokakohtanen. vaikka siinä on paljon muutakin! Rakkautta. mm.

sitäsamaa kirjoitti:

Samaa olen kokenut.
Syömishäiriö alkoi minulla 13 vuotiaana jolloin laiduin yhtenä kesänä melkein 10 kiloa. En ollut mikään sairaalloisen laiha milloinkaan.. painoin pahimmillani vain jotain 48-49, mutta anorektisia ajatuksia minulla oli koko pää täynnä. Jos vanhempani ja kouluterveydenhoitaja eivät olisi puuttuneet asiaan koulun alettua, olisin varmaan samaa tahtia ollut pian jo sairaalassa tiputuksessa.
Tuntuu hienolta sanoa nyt.. oikeasti, hienolta. Vaikka tiedän, ettei siinä ole mitään ylepeilemistä.. muutakuin samaa sairastaneiden seurassa. Ja silloinkin vain tietysti kilpailua ja vertailua varten.
Itse kuitenkin nyt vähän kaipaan tuota elämää takaisin. Ihmettelen mihin kaikki itsekurini on kadonnut nyt, kun oikeasti haluaisin käyttää sitä. Anoreksia kauden jälkeen aloin kiinnittää huomiota kaikkiin terveydellisiin juttuihin.. kiinostuin ihmisbiologiasta ja luin kaikenmaailman terveyskirjoja ja ruoansulatus opuksia. Ryhdyin kasvissyöjäksi ja söin vain jotain tiettyä ruokaa joka oli valmistettu vaan jotenkin tietyllä tavalla. Olen ollut hirveän masentunut koko viimeisen kouluvuoden.. olen lukion ekalla.loppusuoralla. Ja entistä enemmän muserruin, kun huomasin, että olen oikeasti lihonnut ylitsepääsemättömästi monta kiloa takaisin. Syön välillä tareysajatuksen valloittamana ja pakottamana itteni ihan ähkyyn ja voin tosi huonosti. En jaksa tehdä mitään ja yritän vaan saada pahan oloni jotenkin poistettua. Kilo tomaatteja ei kuitenkaan jälkeenpäin auta.. on vain entistä huonompi olo.
Jotenkin pelkään sitä anoreksian syömättömyyttä ja säännöstelyä, että koen sen uhkana.. kun koitan uhmata sitä anoreksia tunnetta, syön aivan liikaa vailla mitään rajoja. Ja nyt mun on niin vaikea löytää itselleni mitään rajoja. Mua ällöttää mun omat ajatukset!
Haluisin olla taas niin laiha.. mut missä mun sisu on siihen laihduttamiseen??
jotenkin mä koen, että ihmiset hyväksyis mut vasta sitten kun mä oon jotenkin laihempi. Sit kun kaikki huomaisi, että mulle on tapahtunut jotain.. Et oon tehnyt itselleni jotain.
Mitään sääliä en kaipaa. ja tiedän täysin, että nää ajatukset on ihan tyhmiä ja vääriä..mut uskon, etten oo ihan ainut joka näin miettii.
En välttämättä hae huomiota, mutta hyväksyntää ja ihmeksyntää kyllä.. tavallaan puhetta selän takana. niin et mut on huomattu.. niin et oon jotain.
kai.
Mut nyt toivon, et pääsen ainakin tästä ruoka-ahdistuksesta pois. Niin et pystyisin syömään välillä ihan normaalisti..ilman et täytyy aina miettii sitä terveellisyyttä ja ruoansulatusta.. miten se ruoka sulaa vatsassa ja mitä se nyt seuraavaks tarvii. Pää menee ihan sekasin, enkä pysty lopettamaan syömistä mitenkään järkevästi. Olon mukaan. Ajattelematta.

Syömishäiriö on kauhea sairaus. kunpa ei kellään olisi sitä! Se sekottaa koko maailman. Koko elämän. Elämästä tulee ruokakohtanen. vaikka siinä on paljon muutakin! Rakkautta. mm.

Olin ennen alipainoinen.Oli myös kaikenlaisia syömishäiriöitä. Pää oli ihan sekaisin. Vuosi sitten aloin parantua ja vuodessa paino on noussut jo 10kg. Nyt riesana ovat ahmimiskohtaukset. Esim. äsken söin(kello on 23.10) ½litraa jäätelöä, levyn suklaata ja paketin dominoja. Kamala olo. Joka aamu ajattelen, että nyt alkaa uusi elämä, mutta ei. Miksei koskaan ole hyvin..

Juuli kirjoitti:

Olin ennen alipainoinen.Oli myös kaikenlaisia syömishäiriöitä. Pää oli ihan sekaisin. Vuosi sitten aloin parantua ja vuodessa paino on noussut jo 10kg. Nyt riesana ovat ahmimiskohtaukset. Esim. äsken söin(kello on 23.10) ½litraa jäätelöä, levyn suklaata ja paketin dominoja. Kamala olo. Joka aamu ajattelen, että nyt alkaa uusi elämä, mutta ei. Miksei koskaan ole hyvin..

Mulla tulee noita kanssa. Syön oikeastaan ihan mitä tahansa, vaikkei olisi edes nälkä. Syön ensin vähän, otan lisää, otan lisää ja lopulta sullon ruokaa raivoisasti suuhuni. Kohtausten jälkeen on aina huono omatunto ja paha olo. En pysty oksentelemaan (aina kun yritän, silmistäni ja kasvoistani hajoaa verisuonia...) joten paha olo kestää aina seuraavaan päivään asti.. :(
Ei mitään tai kaikki.. Parempi lause kun kääntää noin päin ;)

ahmija kirjoitti:

Minäkään en ole varma, voinko sanoa milloinkaan sairastaneeni anoreksiaa, en painonindeksien perusteella mennyt ikinä rajun alipainon puolelle.
Kuitenkin laihduin viime vuonna 2 kuukaudessa 10 kiloa, aloitin normaalipainoisena, ja laihduin olemalla lähestulkoon syömättä ja liikkumalla tuntikausia päivittäin.
Sitten alkoi ahmimiskierre, lihoin kilot takaisin hitaasti, mutta varmasti.
Nyt olen tänä keväänä laihduttanut, huonoin tuloksin, 2 kuukaudessa 5 kiloa, välillä lähti kahdeksankin, mutta olen sortunut viime aikoina taas ahmimaan mahdottomasti.
Minuun iskee valtava epätoivo ja tunne että "kaikki on mennyt pieleen, niinpä voin syödä saman tien miten paljon tahansa", kun lihon kuitenkin.
Oksennan myös lähes päivittäin, mikä on aika uusi piirre, mutta olen jäänyt siihen hyvin nopeasti koukkuun.
Silti lihon, koska syön niin mahdottomia määriä.
Kammottaa ajatus, että voisin sairastua vähitellen bulimiaan.
Tuntuu vain niin helpolta ajatella, että kun aloittaa syömään, niin voin syödä kuinka paljon tahansa, enkä liho, koska kaikki tulee poispäin.
Niin ei kuitenkaan ole, sellainen harha vain tulee.
Inhoan itseäni.
Ihmettelen, mistä se itsekuri viime kerralla löytyi ja miten jaksoin. Nykyisin jos olen pari päivää lähes syömättä, niin ei jaksa tehdä mitään.

Jos kerran oksennat päivittäin, sairastat bulimiaa!