ME RAKENNUSMESTARIT CHIANG MAISSA.

Taas on kaikki menneet sekaisin katetrikeijon muistelmissa. Laita vaikka excel- taulukkoon ne tiedot niin ei tarvisi aina oikaista.

Sinun Hua Hinin miehesi jolle työskentelet sihteerinä on sanonut olevansa 192 senttiä pitkä. Sitä ennen hän kopioi minun pituuteni 188 ja sitä ennen postitti kuvan jossa seisoo vanhan pickupin vieressä pullakätinen nainen, joka on noin 156cm pitkä.

Minä olen jo kutistunut. Taitaa 185 olla lähimpänä totuutta. Saapumiseni seuraamaan vuorijuoksua ei ole sinusta millään tavalla riippuvainen ja sinä olet silloinkin päälle 8000 kilometrin päässä palvelutalossa kuolaamassa kaukaloon.

T 2010

Kultainen Kissanpentu

Kirjoittanut Päivi Alasalmi

Kuvittanut Riikka Jäntti

Olipa kerran hirmuinen yksinvaltias Einari, joka ei millään olisi antanut lastensa Aadan ja Tommin ottaa kissanpentua. Ei millään, vaikka lapset sanoivat, että he hoitaisivat ja hellisivät kissaa väsymättä, eivätkä antaisi mitään pahaa tapahtua sille. Hirmuvaltias, joka ei tahtonut, että hänen etunimeään käytettiin lainkaan, väitti, että kissa pissaisi pitkin linnan lattioita. Ne olivat juuri veistetty uusista tammilankuista. Kohta tammilattia näyttäisi samalta kuin lahopuut lehdossa, kun metsänkorkuinen kissinpissiaalto tulisi ja tulvisi yli linnan.

Perheessä oli myös kuningataräiti, joka joogasi päivät läpeensä pysyäkseen tyynenä höykytyksessä, jota myös kuninkaalliseksi perheeksi kutsuttiin.

– Mutta isi kiltti, Tommi sanoi. – Me kyllä siivoaisimme aina kaikki sen lätäköt ja kurajäljet.

– Sallikaa minun nauraa, Hirmuvaltias mylvi ja alkoi hohottaa niin, että uusi tammilattia tärisi. – Antakaapa, kun minä kerron, kuinka siinä oikeasti kävisi.

Hirmuvaltias alkoi elävästi kuvailla, kuinka he kaikki alkaisivat pikkuhiljaa haista kissinpissille. Ensin vain vähän, niin, että heidän kaverinsa haistaisivat vain häivähdyksen, mutta kun he itse turtuisivat siihen hajuun eivätkä muistaisi kiikuttaa kolttujaan, paitojaan ja housujaan tarpeeksi usein pestäviksi, haju voimistuisi. Lopulta kaikki ohikävelevät ihmiset nyrpistäisivät nokkaansa ja huiskuttaisivat kättään nenänsä alla heidän selkiensä takana ja loisivat merkitseviä katseita heihin.

Hirmuvaltiaan hampaat alkoivat kalista ja puntit tutista jo pelkästä ajatuksestakin.

– Siinä menisi maine, kunnia, arvovalta ja suvun nimi, ja lopputuloksena olisi koko perheelle mieron tie!

– No mutta Einari, kuningataräiti sanoi. – Oli kai sinullakin lapsena lemmikki?

– Älä käytä sitä nimeä! Hirmuvaltias äsähti.

Hirmuvaltiaan kuvailema tulevaisuudenkuva oli aika painava peruste olla hankkimatta kissaa – sen yhden päivän ajan. Sitten lapset jatkoivat samaa kerjäysvirttään.

– Me pyytäisimme kamaripalvelijaamme pesemään vaatteemme hyvin ja me kuljettaisimme kissaa ulkona talutushihnassa, Aada lupasi. – Harjaisimme sen turkkia ja puhdistaisimme huolella sen tassut.

– Voisimme hankkia sille sellaisen oman pienen vadin, jossa olisi puutarhan hiekkaa, Tommi suunnitteli.

– Haju valtaisi silti koko linnan, eikä tänne ilkeäisi tulla enää yksikään rahaministeri eikä kuningas valtiovierailulle.

– Päinvastoin, lapset tulkuttivat. – Hekin ihastuisivat kissaan ikihyviksi ja tahtoisivat tulla silittelemään sitä kaikilla mahdollisilla tekosyillä!

– Kissat elävät helposti kaksikymmentä vuotta, eikä niitä saa ikinä hylätä metsään eikä potkaista pellolle. Te saisitte hoitaa sitä vielä sittenkin, kun teillä olisi omia lapsia.

Tommi ja Aada alkoivat loikkia toistensa selkään.

– No sen me tekisimme tietysti!

Hirmuvaltias painoi päänsä käsiinsä ja mietti, keneltä hänen lapsensa oikein olivat perineet tuon hirveän taipumattomuuden ja periksi antamattomuuden. Hänen silmänsä osuivat kuningataräitiin, joka istui hievahtamatta lootusasennossa jo kolmatta tiimaa.

– Ei! Kun ei, niin ei! Ei, kun ei! Ei-Ei! hän karjaisi, ja lapset kipittivät kiireesti kammareihinsa. Hirmuvaltias jäi linnansaliin yksin repimään harmaantuvia haiveniaan.

– Isi on tuhma! lapset kuiskivat toisilleen ja nyökyttelivät päätään salaseuralaisten varmuudella.

Kului kuukausi ja kaksi, ja Hirmuvaltias uskoi, että lapset olivat jo unohtaneet koko kissanpentuajatuksen. He näyttivät aina isänsä nähdessään apeata naamaa, vetivät suupielensä alas ja työnsivät alahuulen törrölleen. Kun Hirmuvaltias kysyi, miten päivä oli mennyt, he vastasivat välttelevästi.

– Siinähän tuo… Vähän tylsää, kun ei ole leikkikavereita… Eikä edes lemmikkiä…

jatkuu...