Hei,
Haluaisin teidän mielipiteenne asiasta, joka on alkanut vaivata minua. En tiedä, olenko alkanut kärsiä paniikkihäiriöstä.
Olen 27-vuotias, nuoruudessani olin tosi ujo ja olen aina ollut yliherkkä, reagoin tosi voimakaasti kaikkeen, mitä ympärilläni tapahtuu. Mitään oireita ei koskaan ole ollut.
Nykyään olen sekä opettaja (aikuisille) että opiskelija. Opintojani on aina häirinnyt ujous, josta muuten olen päässyt täydellisesti eroon. Olen muuten tosi puhelias ja itsevarma, mutta luennoilla ja tunneilla (vaikka tiedän olevani todella lahjakas) olen todella ujo, en uskalla puhua ääneen, esittää kysymyksiä tai vastata niihin, jutella oikein kenenkään kanssa. Sen sijaan kun itse annan tunteja, olen tosi reipas ja pidän tilanteen hyvin hallinnassa - paitsi joskus. Kuluneen vuoden aikana minua on aina välillä kesken tunnin alkanut huimata tai henkeäni ahdistaa, yleensä ei mitään sen kummempaa, vaikka kerran tunsin punastuvani ja luulin pyörtyväni siihen paikkaan (olin juuri selittämässä oppilaille jotain hankalaa asiaa).
Nyt äskettäin olin työpaikallani yksissä pienimuotoisissa juhlissa. Istuin katsomassa elokuvaa, jonka kaikki ensin katsoivat yhdessä, ja sydämeni alkoi hakata todella kovaa. Myöhemmin myös kädet alkoivat täristä. Juhlissa menin juttelemaan eräälle tuntemattomalle ihmiselle ja suutani kuivasi ja änkytin (minulle ei siis käy näin yleensä, vaan esiinnyn ihan luonnollisesti). Mitään kauhua en koskaan ole tuntenut, ehkä korkeintaan ohimenevää häpeää, kun ihmiset näkevät kun änkytän tai punastun (todella harvoin siis). Koskaan tämä asia ei ole minua pelottanut, ja vasta vähän aikaa sitten olen alkanut ajatella, että se on ehkä psyykkistä. Voiko tämä olla paniikkihäiriötä, mitä luulette? En todellakaan vaivu mihinkään vammauttavaan tilaan, vaan pystyn aina loppujen lopuksi kuitenkin hallitsemaan tilanteen. Pitäisikö tätä kuitenkin jotenkin hoitaa? Mitä pitäisi tehdä?
Kiva jos jaksoitte lukea näin pitkän tekstin, vielä kivampaa jos joku jaksaa vastata.
Haluaisin teidän mielipiteenne asiasta, joka on alkanut vaivata minua. En tiedä, olenko alkanut kärsiä paniikkihäiriöstä.
Olen 27-vuotias, nuoruudessani olin tosi ujo ja olen aina ollut yliherkkä, reagoin tosi voimakaasti kaikkeen, mitä ympärilläni tapahtuu. Mitään oireita ei koskaan ole ollut.
Nykyään olen sekä opettaja (aikuisille) että opiskelija. Opintojani on aina häirinnyt ujous, josta muuten olen päässyt täydellisesti eroon. Olen muuten tosi puhelias ja itsevarma, mutta luennoilla ja tunneilla (vaikka tiedän olevani todella lahjakas) olen todella ujo, en uskalla puhua ääneen, esittää kysymyksiä tai vastata niihin, jutella oikein kenenkään kanssa. Sen sijaan kun itse annan tunteja, olen tosi reipas ja pidän tilanteen hyvin hallinnassa - paitsi joskus. Kuluneen vuoden aikana minua on aina välillä kesken tunnin alkanut huimata tai henkeäni ahdistaa, yleensä ei mitään sen kummempaa, vaikka kerran tunsin punastuvani ja luulin pyörtyväni siihen paikkaan (olin juuri selittämässä oppilaille jotain hankalaa asiaa).
Nyt äskettäin olin työpaikallani yksissä pienimuotoisissa juhlissa. Istuin katsomassa elokuvaa, jonka kaikki ensin katsoivat yhdessä, ja sydämeni alkoi hakata todella kovaa. Myöhemmin myös kädet alkoivat täristä. Juhlissa menin juttelemaan eräälle tuntemattomalle ihmiselle ja suutani kuivasi ja änkytin (minulle ei siis käy näin yleensä, vaan esiinnyn ihan luonnollisesti). Mitään kauhua en koskaan ole tuntenut, ehkä korkeintaan ohimenevää häpeää, kun ihmiset näkevät kun änkytän tai punastun (todella harvoin siis). Koskaan tämä asia ei ole minua pelottanut, ja vasta vähän aikaa sitten olen alkanut ajatella, että se on ehkä psyykkistä. Voiko tämä olla paniikkihäiriötä, mitä luulette? En todellakaan vaivu mihinkään vammauttavaan tilaan, vaan pystyn aina loppujen lopuksi kuitenkin hallitsemaan tilanteen. Pitäisikö tätä kuitenkin jotenkin hoitaa? Mitä pitäisi tehdä?
Kiva jos jaksoitte lukea näin pitkän tekstin, vielä kivampaa jos joku jaksaa vastata.
Vastaukset 2
Vanhimmat
hei. ei kuulosta paniikkihäiriöltä eikä paniikkikohtaukselta! Enemmänkin vain sosiaalisen tilanteen jännittämiseltä. Se voi olla voimakasta jännittämistä, pelkoakin. Paniikkikohtaus vie sinulta niin ns.jalat alta, että sen tiedät että olet kohtauksen saanut ! Mutta ymmärrän, että koit tilanteen todella epämiellyttäväksi.
Tällaisiin tilanteisiin ei auta kuin opetella valmistautumaan,henkisesti, rentoutuksella, hengityksellä, tsemppaamisella. Lisäksi on kyllä lääkityksiä olemassa. Mutta en suosittele rauhoittavien ottoa, kuin siinä tilanteessa että ilman niitä ei todellakaan pärjää!
Jaksamisia sinulle.
Kiva kun jaksoit vastata, kiitos. Ei se itsestäkään ihan paniikkihäiriöltä tuntunut, mutta jotenkin ajattelin sitä siksi, etten mielestäni ole oikeastaan jännittänyt noissa tilanteissa, tuntuu vaan siltä, että keho reagoi ihan yksin johonkin, mistä en tiedä, mikä se on, ja sen on kummallista. En kyllä tästä erikoisemmin kärsi, toivotaan vaan ettei mene pahemmaksi.
Hyvää kevättä ja voimaa sinne!