Haluaisin keskustella asiallisesti muiden ahmimishäiriöisten kanssa. Jos tänne tulee joku herjaaja, niin ei välitetä siitä.
Käyn siis itse terapiassa kaksi kertaa viikossa. Kun reilu vuosi sitten aloitin terapian, niin ensi neuvokseni sain lopettaa kaikenlaisen laihduttamisen. Idiksenä oli siis se, että mitä enemmän syömistä yrittää kontrolloida, sitä enemmän ruoka himottaa. Ekan kahdeksan kuukauden aikana painoni nousi kuutisen kiloa, sitten pysyi paikallaan ja nyt on hiljalleen lähtenyt alaspäin.
Olen saanut ahmimista kuriin tai sanottakoon, että en enää mieti ruokaa niin paljon kuin ennen, mistä on seurannut se, etten myöskään syö yhtä paljon kuin ennen.
Kertokaa muutkin kokemuksistanne ahmimisen hoidossa!
Käyn siis itse terapiassa kaksi kertaa viikossa. Kun reilu vuosi sitten aloitin terapian, niin ensi neuvokseni sain lopettaa kaikenlaisen laihduttamisen. Idiksenä oli siis se, että mitä enemmän syömistä yrittää kontrolloida, sitä enemmän ruoka himottaa. Ekan kahdeksan kuukauden aikana painoni nousi kuutisen kiloa, sitten pysyi paikallaan ja nyt on hiljalleen lähtenyt alaspäin.
Olen saanut ahmimista kuriin tai sanottakoon, että en enää mieti ruokaa niin paljon kuin ennen, mistä on seurannut se, etten myöskään syö yhtä paljon kuin ennen.
Kertokaa muutkin kokemuksistanne ahmimisen hoidossa!
Vastaukset 11
Vanhimmat
Anteeksi nyt vain Maggan, mutta luuletko että täällä joku osaa keskustella asiallisesti yhtään mistään, ja varsinkaan sellaisesta luulosairaudesta ja tekosyystä kuin ahmiminen? Pahoin pelkään että hyvällä tarkoituksella ja ihan asiasta aloittamaasi keskusteluun tulee mieletön määrä haukkumisia, itsekurikehotuksia yms. joilla ei ole mitään tekemistä itse asian kanssa. Yleistä sänkkäämistä vaan. Mukavaa kun nämä palstan besserwisserit kumoavat jopa ICD-10 luokitellun sairauden olemattomaksi... Kyllä nääs tuntee taas meikätyttö itsensä itsekkääksi, laiskaksi kakkiaiseksi joka hakemalla hakee syitä (teko-sellaisia) lihavuudelleen *huokaus*
Itse olen BEDstä kärsinyt jo vuosia, ja nyt olen vihdoinkin pyrkimässä hoitoon Syömishäiriöklinikalle. Toivottavasti vain lompakko kestää, on aika kallista touhua...
Tsemppiä meille, ja yritetään olla pahoittamatta mieltämme palstan kommenteista. Me tiedämme paremmin mikä vaivaa, eikös vain?
Itse haluaisin ahmimishäiriööni pelkän lääkehoidon ja ohjeet. Mielialalääkkeitä ilmeisesti? Olen sairastanut myös anoreksian -nyt olen toisessa ääripäässä. En ole valmis mihinkään ryhmään tms., vaan haluaisin selvitä omin neuvoin. Onko kenelläkään kokemuksia?
BED-"mörköä".
Kokemuksenani SSRI-lääkitys, korkealla annostuksella, rav.terapeutin luona käynnit (pari kertaa), sekä yksilöterapia, ryhmäterapiaan en ole halukas ollut koskaan menemään.
Käyn nykyisin kerran kuukaudessa psykiatrin vastaanotolla, ja tämä sama lääkäri on antanut minulle myöskin hypnoositerapiaa.
Viimeksi mainitusta olen saanut suurimman avun.
Sain apua helposti, olen sairastanut depression kymmenisen vuotta sitten ja onnekseni silloinen psykiatrini pystyi ottamaan minut vastaan tämän syömishäiriön puhjetessa.
Maksaahan tuo terapia, mutta olen valmis panostamaan siihen, kunhan vain apua saan.
vaan sitä pidetään lihavien yhtenä tekosyynä laiskuuteen ja huonoon itsekuriin.
Myönnän, että olen laiska ja itsekuriton ihminen, vihaan itseäni sen takia.
Minulle syöminen ei ikinä ole ollut luonnollinen ja helppo asia.
Terveet ihmiset eivät helposti ymmärrä, miten vaikeaa on löytää tasapaino ja kohtuus itsensä kanssa.
Olen väsynyt tähän tilanteeseen.
Itsekuria löytyy kyllä, voin elää 200 kalorilla viikkokausia, ja liikkua hillittömästi, ne ovat hyviä aikoja, silloin olen tyytyväinen, onnellinen ja oloni on kevyt, laihdun nopeasti jopa 10-15 kiloa. Muistutan käytökseltäni kuin anorektikkoa.
Mutta kaiken pilaa lopulta sortuminen ahmimiskauteen.
Silloin lihon aina takaisin lähes kaikki kiloni.
Liikunta loppuu kuin seinään.
Tilannetta ei helpota, vaikka oksentaisi jokaisen ahmimisen jälkeen, syön niin valtavia määriä, ettei kaikkea saa tulemaan pois, ei millään.
En mahda itselleni mitään.
Ahmiessa koko tilanne ja taju sumenee, tunkee ruokaa suuhunsa, ajatellen, että kohta menen oksentamaan, vielä tämä keksi, tämä leivänpalanen, tämä karkki jne.
En ole itse niinä hetkinä edes kunnolla paikalla, vaan kuin sivustakatsojan roolissa.
Kukaan muu, kuin toinen samanlaisista ongelmista kärsivä ei varmasti tälläistä ymmärrä.
Minusta on aika loukkaavaa kun terveet, itsekurilla varustetut itseensä tyytyväiset tyypit tulevat haukkumaan, kuinka laiskoja BED:stä kärsivät ovat.
Kaikista ahmimista sairastavista sitä ei edes ulospäin huomaa, itsekin olen aina pysynyt alipainon ja normaalipainon puitteissa ahmimiskausista huolimatta.
Silti se on ongelma, joka on hyvin ahdistava, seuraa minua joka hetki.
Eniten harmittaa, ettei täällä juuri puhuta siitä perussyystä, mikä ahmimisen aiheuttaa.
Syytellään vain laiskaksi ja neuvotaan kehittämään itsekuria. Ei kai kukaan lihota itseään tarkoituksella, mutta niin voisi luulla eräistä kommenteista... "Lopeta vain syöminen", "ala liikkua" jne vaikka pitäisi puuttua siihen, MIKSI ihminen tuntee olonsa tilapäisesti paremmaksi ahmittuaan jääkaapin tyhjäksi.
Siinä haetaan korviketta jollekin tai niin kuin surullisenkuuluisa "Dr Phil" ohjelmassaan sanoo: Minäkuva on vääristynyt, ja sen takia ihminen palkitsee/rankaisee itseään syömisellä.
Ei kai nyt sentään tälle tasolle vajota. Ja ihan mielenkiinnosta kysyn, että kumpia lihavat nyt sitten ovat terveitä vai sairaita. Jos yleistetään terveeksi mutta itsekurittomaksi, niin yksi joukko älähtää. Jos taas sairaaksi niin on toiset äänessä valittamassa. Minun mielestäni molempia mahtuu joukkoon, mutta miksei kukaan muu ole samaa mieltä?
itse mussutin ikävääni, kunnes ryhdistäydyin. Tajusin etten ole ihan normaalissa tilassa niin tehdessäni, ja siksi hain elämääni muuta suuntaa. eipä tarvi mussutella. Olin jälkeenpäin ajateltuna omastakin mielestäni mukavuudenhaluinen ja laiska, passiivinen yksilö. Onneski se oli vain lyhyt kausi. Sairaana en itseäni pitänyt missään vaiheessa.
Niin, loppujen lopuksihan ahmijat rankaisevat itseään koko ajan, kun ajatellaan asiaa pitkällä tähtäimellä. Vaikka syöminen ahmimiskohtauksen aikana tuntuisi hyvältä, niin sen jälkeen on hirveä olo. Ja läskit lisääntyy, mistä aiheutuu itseinhoa, muiden haukkumista sun muuta ikävää.
Oma terapeuttuni kysyi ihan alkajaisiksi, että miksi minä en voi sallia itselleni hyvää. Että miksi haluan tuhota itseäni syömällä? Ja kyllähän niitä syitä löytyikin. Terve ihminen huolehtii itsestään kuin rakastava äiti lapsestaan, mutta syömishäiriöiset tuntuvat vihaavan itseään. Minulla ei ole lapsia, mutta jos olisi, niin en juurikaan kantaisi niille kotiin sipsejä, pizzaa ja muuta moskaa. Sen sijaan näitä myrkkyjä olen valmis tunkemaan ITSEENI tonnitolkulla.
Syöminen on minulle samanlainen defenssi kuin toisille juominen, huumeet tai seksiaddiktio. Kun sisään jääneet turvattoman lapsen tunteet nostavat päätään, ne pitää tukahduttaa ahmimalla, koska niitä ei uskalla tuntea. Olenkin nyt harjoitellut sellaista, että kun tekee mieli ahmia, istun hetkeksi alas ja yritän tunnistaa, miltä minusta tuntuu juuri sillä hetkellä. Usein tunnistankin tunteen ja jätän ahmimatta. Usein käy myös niin, että tunnistan tunteen, mutta silti ahmin.
Toipuminen on pitkä tie, mutta se on mahdolista. Meille kaikille!
Ja lisäksi: Minusta lihavuudesta paranisi nopeasti, ilman terapiaa, vain syömällä kaikki kielteiset tunteet turruttavia lääkkeitä.
Osalla lihavista varmasti on kysymys sairaudesta, mutta ahmimishäiriö on täysin lanttumaakarin, eikä terveyskeskuslääkärin hoidettava. En luokittelisi sitä sairaudeksi, koska siinä ihminen kuitenkin tekee - myöntääpä tai ei - tietoisen päätöksen ahmia, vaikka tietääkin seuraukset.
Se ei ole minusta mikään psyykkinen sairaus, vaikka läheltä liippaakin.
Lääkkeet ovat silti ainoastaan tilapäinen ratkaisu, joten enpä suosittele.
Siis AHMIMISHÄIRIÖSTÄ paranisi nopeasti lääkkeillä...
Itsellä ei ole BEDiä, yhdellä ystävällä sen sijaan on vaihtelevasti anoreksia ja BED. Hän on ainakin toistaiseksi normaalipainoinen, mitä nyt paino heittelee 50-75kg välillä. Sairautta? En tiedä, epäterve suhde ruokaan ainakin. Tunnen ylipainoisia ihmisiä. Osa heistä ahmii, osa puolestaan vain yksinkertaisesti syö liikaa (yleensä näitä hieman pyöreitä tapauksia) eikä liiku juuri lainkaan. Osalla on esim. vaativa työ jolta ei jää aikaa liikkua vaikka työhön kuuluukin viikoittain edustuslounaita ja -illallisia viineineen kaikkineen. Osa on siis sairaita - ainakin jossain määrin, osa taas ei. Mutta tekeekö sairaus ihmisestä jotenkin huonon? Ruoka on kuitenkin aika pieni osa-alue elämästä.
Mutta jos joku tekee koko ajan, toistuvasti vuosien ajan saman tietoisen päätöksen joka vielä vahingoittaa häntä itseään, eikö se ole jo mielestäsi sairautta? Eivätkö alkoholismi tai narkomania mielestäsi ole sairauksia? Miksi joku toinen sitten pystyy krapula-aamuna olemaan juomatta, toinen ei? Miksi toinen jää huumeisiin koukkuun, toinen ei? Ja totta, onhan kaikissa edellämainituissa kyse tietoisesta päätöksestä, mutta miten se sitten voi olla niin hankalaa, että sitä saattaa joutua opettelemaan vuosien ajan eikä ehkä silloinkaan onnistu? Ei millään pahalla, ajattelin vain antaa ajateltavaa. Itselläni on kokemusta addiktiosta jos toisestakin, pahoistakin, mutta kaikkein hankalin, noin lopettamisen kannalta, on ahmiminen.