Joo,oon nyt 22v nainen mut kaikki alko ku olin 16, mul tuli paniikkihäiriö,en uskaltanu mennä mihinkään tai käydä missään. sitä kun ei hoidettu niin tuli masennus ja ahdistuneisuus. alotin cipramilillä ja taistelin vuoden kunnes alko helpottaa,se jatkuva kuoleman pelko,pelko yleensä,tuskaisuus..
kuitenkin mulla on vieläkin delearisaatio(kirjotetaankohan noin) eli se että on niinkuin unessa koko ajan. en saa sitä oloa pois. en ole lääkkeitä syönyt enää vuoteen mutta viikko sitten aloitin e-pillerit ja kas vaan,sama ahdistus ja tuskaisuus ja masennus palasi ja oli pakko lopettaa ne pillerit.pääni ei tahdo "kestää" alkoholiakaan,seuraavana päivänä kauhee masis. huumeita jos kokeilisin niin se olis varma et sen jälkeen mut sais viedä suljetulle osastolle.oon pari vuotta sit käyny psykiatrilla about 10 kertaa mut en mä osaa asioistani puhua. en mielestäni ole kokenut mitään hirveitä menetyksiä,tietenkin elämä on ollu ehkä kovempaa kuin muilla yleensä mut olen mielestäni selvinny niistä ihan omin avuinkin. muistan lapsuudestani samoja tuntemuksia eli paniikkihäiriötä ja ahdistuneisuutta. mietin onko mulla joku piilevä psykoosi tai jotai. lisäks mulla on ihme pakkomielle esim numeroista:(nyt saa nauraa) esim.kännykän numero pitää olla joku tietty numerosarja.esim.en tykkää numeroista 1,3,5,7. mä en tiedä mistä se johtuu..se on ollu mulla about 4v ja samantyyppisiä muitakin. tuntuu että tätä kaikkea pitää yllä tuo epätodellinen olo. päivittäin melkeen mietin että miten tappasin itteni mut en kuitenkaan niin "tosissani", haluun leikkiä sillä ajatuksella ja mietin että ehkä kaikki alkais sit välittämään musta,haluan tai halusin aiemmin myös satuttaa itteeni,oon viillelly käsiäni jonku verran mut en ranteita,yleensä kuitenki kännissä..ois kiva jos jollaki jolla on samoja kokemuksia kertois niistä mulle,kiitti ku jaksoitte lukee.
kuitenkin mulla on vieläkin delearisaatio(kirjotetaankohan noin) eli se että on niinkuin unessa koko ajan. en saa sitä oloa pois. en ole lääkkeitä syönyt enää vuoteen mutta viikko sitten aloitin e-pillerit ja kas vaan,sama ahdistus ja tuskaisuus ja masennus palasi ja oli pakko lopettaa ne pillerit.pääni ei tahdo "kestää" alkoholiakaan,seuraavana päivänä kauhee masis. huumeita jos kokeilisin niin se olis varma et sen jälkeen mut sais viedä suljetulle osastolle.oon pari vuotta sit käyny psykiatrilla about 10 kertaa mut en mä osaa asioistani puhua. en mielestäni ole kokenut mitään hirveitä menetyksiä,tietenkin elämä on ollu ehkä kovempaa kuin muilla yleensä mut olen mielestäni selvinny niistä ihan omin avuinkin. muistan lapsuudestani samoja tuntemuksia eli paniikkihäiriötä ja ahdistuneisuutta. mietin onko mulla joku piilevä psykoosi tai jotai. lisäks mulla on ihme pakkomielle esim numeroista:(nyt saa nauraa) esim.kännykän numero pitää olla joku tietty numerosarja.esim.en tykkää numeroista 1,3,5,7. mä en tiedä mistä se johtuu..se on ollu mulla about 4v ja samantyyppisiä muitakin. tuntuu että tätä kaikkea pitää yllä tuo epätodellinen olo. päivittäin melkeen mietin että miten tappasin itteni mut en kuitenkaan niin "tosissani", haluun leikkiä sillä ajatuksella ja mietin että ehkä kaikki alkais sit välittämään musta,haluan tai halusin aiemmin myös satuttaa itteeni,oon viillelly käsiäni jonku verran mut en ranteita,yleensä kuitenki kännissä..ois kiva jos jollaki jolla on samoja kokemuksia kertois niistä mulle,kiitti ku jaksoitte lukee.
Vastaukset 16
Vanhimmat
samoja kokemuksia.
unenomanen olo tulee välillä päälle, ärsyttää kun ei tajua opiskeluistakaa mitään sillon.
alkoholista tulee älytön syyllisyys ja masennus seuraavana päivänä, vaikkei olis juonu kauheesti eikä tehny mitään pahaa.
muuten noi kuullostas just niinku minulla noita numerojuttuja lukuunottamatta. viillelly itteäni en myöskään oo. itsemurha pyörii mielessä. mutta ei huomion takii vaan sen, että oon kadottanu käytännössä kaiken normaalin mielihyvän tunnon. enkä koe oikeen muuta kun pahaa oloa.
mutta, koita pärjäillä!
Itselläni on tiukimpina stressikausina ollut derealisaatiota. Päädiagnoosina vakava masennus kuitenkin. En huomannut katsoa käytätkö tällä hetkellä masennuslääkkeitä. Alkoholi näet ihan fysiologisestikin aiheuttaa "morkkikset". Näissä kyllä säännöllinen masennuslääkitys olisi hyvä mielestäni, sillä itselläni vaikkei enää varsinaisii morkkiksii tule niinkuin nuorempana, niin tuleepahan kuitenkin suht tiukka olo. Eli koska käytän säännöllisesti alkoholia ja vedän välillä pidempii tsettejä (viikko) niin lähinnä niiden jälkeinen olo pelottaa. Ei morkkisten, krapulan tai rahan menon takia, mut onpahan niin hassu olo,että henki meinaa lähteä oman käden kautta - paniikki kai.
Koska en ole vuosien aikana päässyt eroon pahasta olosta on siitä alettava nauttimaan pystyäkseen elämään. Tämä on henk.koht. valinta enkä suosittele. Helpolla sekä fyysiseen että psyykkiseen pahaan oloon ei totu saati siitä nauti.
Toki käytän paljon erilaisia päihteitä, saadakseni silloin tällöin lomaa. Kuten toisaalla kirjoitin kohtuudella.
en ole keksiny keinoa palauttaa mielihyvän tuntoja. mieli iskee takasin, jos yrittää jotain hyvää järjestää. tulee päähän ajatus: mitä hyvää tässäkin nyt on, oikeestaan mikään ei ole muuttunu, ja se laimentaa koko tunteen. ei ole tietosesti aiheutettu ajatusketju tuo.
kyllä käytin monta vuotta lääkityksiä, lopetin ne, kun totesin etteivät ne palauta vanhaa mieltä takasin.
alkuperäsen kirjottajan kommentteja ois myös hyvä kuulla.
Ajatusketjusi on hyvin tuttu, totuushan toki on se, että realistisesti useinkaan mikään ei ole muuttunut. Jotkut meistä on siunattu silmillä, jotka näkee tämän realismin ja raadollisuuden,. =)
Lääkkeet ei tosiaan toimi kaikilla esim noin 30% ei ollenkaan. Vanhaa ajatusmaailmaa ne ei palauta, mutta ehkä mielen palautumisessa auttaa. Käsittääkseni sinullakin taitaa olla kyse ajatuksellisen puolen masennuksesta? Vai onko esim kilpirauhasen toiminta tai aivojen kerroskuvat tsekattu?
Tehokkain tunnettu keino lienee sähköhoito tai amerikoissa käytetty "nukutushoito" eli koomaan viikoksi.
Välillä tulee nukuttua useita päiviä putkeen päihteiden ja lääkkeiden yhdistelmällä. Yleensä herätessä maailma on ehtinyt muuttua, ei aina parempaan mutta kuitenkin.
mielenkiintoinen piste ajankulussa tää keskustelu näköjään, kun taas tulen vastailemaan.
ei ole tsekattu tosiaan aivojen kerroskuvia, en ole kuullut ko. asiasta. kilpirauhasen toiminta on tarkistettu, toiminut on.
mulla on ollu joskus kausi, milloin oon ollut pelkästään kotona monta kuukautta jos ei pakollisia käyntejä ulkomaailmassa oteta huomioon.
en oikein tiedä mikä nykyinen diagnoosi sitten olis tästä tilasta, sillä psykiatreihin menetin uskon jo pari vuotta sitten, vaikka melko nuori olenkin.
onko sulla koskaan ollut sellasta hurmosfiilistä, jossa itsetuho on päämääränä? sellasta, missä kaikki muu todellisuus ei enää tunnukkaan pahalta ja tietyt muistot vanhasta menetetystä hyvästä tuntuvat erityisen hyviltä. lopulta siinä tilassa on mielessä se itsetuho joka sitten vapauttas, se on sillähetkellä erityisen hieno päämäärä. kuullostanee mielettömältä.
syyllisyydentunto kolkuttaa myös sillon, jos miettii että menis hakemaan apua pahoina hetkinä. mieli puuttuu peliin ja sanoo jotain tällasta ilman sanoja:mitä h**vettiä sitä muille ongelmiaan tyrkyttää, kaikilla omansa.
ja joo, kenenkään ei nyt tarte sanoa, että miks tänne sitten kirjotat, en kirjota apua hakien. jaan kokemusta,jotain muuta voi vaikka auttaa aina on se mahis.
ja oleminen jatkuu tällähetkellä.
ehkä se on hyvä asia, että jos ei elä, niin ainakin on.
Hauskoja otsikoita päätin vaihtaa...
No hurmokseksi en sitä itse pysty kuvailemaan, puhun ennemminkin seesteisyydestä. Tällä tarkoitan sitä etten pelkää, sääli itseäni tai ole muuten epävarma itsetuhon tarkoituksesta, merkityksestä ja lopullisuudesta.
Tarkoitus: Päätän itse milloin olen saanut liikaa, milloin en pitkästymiseltäni enää jaksa, milloin en fyysisiltä sairauksilta enää jaksa, milloin en henkisesti tai fyysisesti jaksa. Tarkoitus pyhittää keinot.
merkitys: Vapautus olevasta, vapautus vastuista, elämä on suht helppoa, mutta en jaksa taistella vähästäkään mielestäni ei tarvitsekaan. kaikki liian vaivanloista vaikkei loppujen lopuksi edes vaikeaa tai mahdotonta. Elämä tylsää ja jopa extreme-kokemuksiin pitkästyy. Olen suunnaton riskinsuosija. En jaksa enää rakentaa ihmissuhteita (kait?) koettu mikä koettu. En ota valokuvia, mennyt ilo ei lämmitä pitää tulla lisää periaatteella.
lopullisuus: ymm´ärrän lopullisuuden, tiedän ettei kuoleman jälkeen ole mitään, ruumis mätänee, atomit jatkavat kiertoa. Atomitkaan eivät ole ikuisia.
Teen tehtävät loppuun, hyvästelen tarvittavat, hautaan vanhemmat, pakko tsemailla heidän takia vielä hetki. Olen funtsinut tosin heidän kannaltaan myös muita vaihtoehtoja.
Koska monet haluavat pitää minut hengissä kantakoot he myös osansa suruista. En tyrkytä, mutta he haluavat nähdä minut hengissä vaikkakin usein "tutkalla" kamoissa omassa nirvanassani. Hoidan työni, en hyvin mutta palkkani edestä. Opiskelen hitaasti mutta tieto kiinnostaa. Toki tiedolla ei ole merkitystä kuin yksilön kannalta, maailmassa on tuhansia ihmisiä, omilla alueillaan merkittävämpiä. Pisara meressä ei merkitse mitään.
Ammattiauttajien taitoihin luotan. Olen huomannut heidän sivistyksensä. Olen kuulemma jonkin sortin arvoitus, mutta eihän kahta masennusta ole samanlaista. Mielestäni en ole masentunut, haluan päästä helpommalla ja helpoin tapa on tappaa itsensä. Keskustelen mielelläni ammattilaisten kanssa, joukosta erottuvat ne joilla kokemukset ovat omakohtaisia.
Kokemuksen jakaminen on mielestäni hyvä asia. Lukiessaan ja ihmisiä arvioidessaan tai vaikka musiikkia kuunnellessaan huomaan kliseet ja korulauseet, aidon tekstin seasta. Ilman kärsimystä ei tule mitään kunnollista taidetta. Nykytaide on usein perin itsekästä esimerkiksi. Minä en ole koskaan halunnut tehdä mitään kunnollista, enkä siksi kaipaa kärsimystä. Olen hedonisti vaikka nykyinen oloni vaikuttaakin anhedonistiseltä.
Lopuksi sanotaan että 10 vuoden päästä olen 10 kertaa vahvempi selvittyäni kuin muut. Tiedän etten ole, en edes halua. En ole oppinut masennuksesta mitään, enkä saanut enkä saa siltä mitään positiivistä.
Toivon onnettomuutta vanhempieni takia, se olisi heille helpompaa. Kaikki tämä tilitys tulee pinnalta, ei syvältä, ei kyynelehtien. Objektiivisesti ja asiallisesti kuten tieteellinen teksti.
kuten sinäkin sanoit, että kirjotat 'pinnalta', niin haluisin sanoa, että taidan olla itekkin siinä vaiheessa, että olen niin tottunu tähän 'uuteen' mielen/olotilaan, että tuo pinnalta kirjoittaminen luonnistuu kuin terve kirjottaisi ihan normaalielämästä.
tohon vanhempien huomioimiseen haluisin tässä sanoa omia ajatuksia. vaikkei ne paljoa poikkea.
se on lähinnä suurin este itelläni myös. joskus mietin sellasta vaihtoehtoa että ilmoittais lähtevänsä ulkomaille töihin tai vastaavaa ja katoais jälkiä jättämättä sitten. silti ei voi olla varma ettei tulis ilmi. noh, ehkä parempi ettei suunnittele noin, ei se kuitenkaan oo niin järjestelmällinen asia, se tulee sillon kun on pahimmat ajat.
ammattiauttajista. onko ne auttaneet? millä lailla? mua eivät mitenkään. ehkä en ole kohdannut omia kokemuksia omaavaa henkilöä. puol vuotta hukkasin siihen ja nykysin on syyllisyydentunto siitä että kävin kertomassa. mun mieli on suunnilleen tätä mieltä: kävin siis jauhamassa paskaa siellä yms. no, minkä teet kun alitajunnasta tulee aina välillä tuutin täydeltä..
kerran soitin vielä sos-puhelimeen vai millä nimellä se nyt onkaan niin tosi töykeä henkilö siellä langan toisessa päässä, musersi viimesen uskon noihin.
onkohan tällasella koko tilanteella sitten joku tarkotus, vai onko se joku ihmeellinen ympäröivään maailmaan tyytymättömyyden summa?
mutta kuten sanoit, ei kahta samanlaista masennusta. kai se on sitten tapauksesta kiinni.
en mä kyllä oikeastaan tiedä oonko ite jatkuvasti edes masentunu, vai onko se jotain muuta. ehkä vois metaforallisesti väittää olevansa tiedemies, jolta loppui tutkittava.
en minä tiedä, taidan vaan jäädä kattomaan jatkuuko keskustelu.
Vuosien myötä oma todellisuus totuttaa, vaikka tiukkaa olisikin. Normaalia elämäähän tästä on itselle tullut.
Ammattiauttajista:
Ensiavuksihan ne ovat toimineet lähinnä. Säännöllisesti tosin käyn heitä tapaamassa, viikoittain. Pääsen aloittamaan ehkä psykoterapian syksyllä. Lääkkeet ovat minulle myös olleet hyvä ensiapu, rauhoittavat, unilääkkeet, nukahtamislääkkeet, piristävät ja ssri vanhemmat psyykenlääkkeet. Ilman niitä olisi homma jo y finalos. Tosin silti sen itse tietää että joku aamu herää ja silloin ei edes vanhempien rakkaus enää voita kuoleman kaipuuta. Kerran näin tapahtuikin ehdittiin elvyttää. harmi.
EN sitä aamua sen kummemmin odotellut, tiesin että joskus se tulee eteen. tuli noin puoli vuotta myöhemmin ku ajattelin.
Olen välinpitämätön, keino selvitä, mutta kun ei kyse ole tunteista tai ajatuksista. Pimeät hetket on vaan ja tulee ei niitä voi estää. Maailma on kovin erilainen silloin.
Metaforasi tiedemiehestä on osuva ja usein käytetty. Olet varmaan kuullut myös masennuskaivosta... kuitenkin ensimmäinen askel on suurin, päästä pois kaivosta.
Sanovat masennukseksi, mielestäni en ole masentunut. Haluan vain tappaa itseni. Asia on kypsynyt vuosien myötä ja olen yrittänyt koko ajan tarkastella asiaa objektiivisesti. EN ole kuitenkaan löytänyt parempaa tietä. Päätös pitää, vanhemmat hautaan jos vaan voimat riittää.
öitä, huomiseen.
Itse olen 23v jätkä ja hyvin paljon saman tyyppisistä vaivoista olen kärsinyt 16v lähtien.. ja kärsin edelleen
Jeps,tosta itsarista nyt ensiksi..mulla on monesti niin että tulee hirmunen masennus,sit makaan vaan sängyssä paikallani enkä tunne mitään. en iloa,en surua..olen niinku joku haamu, robotti..välillä pääsee itku ja ajatus itsarista..siitä miten sit ei enää tarvis kärsiä, jotenkin niin väsynyt että kuolessaan vois sitten levätä.mulla on myös otettu kaikkia kilpirauhastestejä sun muita ja kaikki on normaalit.mun tekis mieli vetää monta viikkoa kaikkia aineita niin että menis pää kunnolla sekasin,ajatuksena ehkä taas itteni "kiduttaminen" tai oikeestaan elimistöni. oon kehittäny sellasen naamion jota pidän päivät, eli hymyilen läheisille ettei ne huomaa mitään. se näytteleminen on aika rankkaa.kun pääsen yksin omiin oloihini "riisun" sen naamion. päivä kerrallaan sitä on elettävä mut oon ainaki aatellu niin että jos en tästä "parane" niin en kyllä jaksa..tälläsenä seuraavaa 50:ttä vuotta. tämän epätodellisen olon kanssa on jotenkin oppinut elään mut kaikki muu on jo liikaa. Onko teillä joskus niin että tulee muistikatkoksia? esim.ajan autolla jonkun matkan enkä muista siitä mitään.Oon yrittäny ajatella positiivisesti. pohjalla on käyty,eikai siitä voi kuin ylöspäin mennä..?...
ei itsari ole mikään ratkaisu. Silloin se kärsimys vasta alkaa ja ei lopukkaan.
Sanoit taikasanat kertoessasi että pelkäät viettäväsi seuraavat 50 vuotta näin. Samoin itse. Pidän sitä pahempana rangaistuksena kuin mitään muuta. Osittain tästä syystä olen vihainen vanhemmilleni, joutuessani odottamaan ja hautaamaan heidät ensin. Joskus niin vihainen ja raivoissani, että ajatus heidän lahtaamisesta on kirkkaana mielessä.
Pidän myös itsaria yhtenä ratkaisuna, sen jälkeen ei ole kärsimystä, ei mitään. Tämä toki vain henkilökohtainen valinta.
jr ja tyhjä.minkä ikäsiä te ootte? onko teillä kenties vielä pitkäkin elämä edessä. nyt näin aamusta tuntuu taas et ihan hyvä päivä tulossa..teillä ei sit vissiin niitä muistikatkoksia ole ollu..ois kiva vaihtaa ajatuksia muutenkin kuin tällä palstalla.jos teitä vaikka helpottas..?..ja sä joka kirjotit että itsari ei oo oikee ratkasu.ootko ikinä ollu pahassa jamassa?tiedätkö millasta helvettiä se on?itsari ei taatusti oo oikee ratkasu mut sillä hetkellä se tuntuu oikealta ja ainoolta vaihtoehdolta.eikai kukaan "terve" itsarii aattelekkaan.
Kyllä olen itse erittäin kiinnostunut vaihtamaan ajatuksia kaikkien kiinnostuneiden kanssa. Laita spostisi, itse en ole avannu esim hotmailia (anonyymiä) vaan spostistani tunnistaa henkilötietoni, enkä niitä viitsi ihan kaikille jakaa.
Olen 25 täytän 26 eli oishan noita vuosia edessä.
Muistikatkoista sen verran, että on niitä ollut, mutta luulen niiden johtuvan kovasta lääkekuormasta. On turha yrittää enää kommunikointia ennen niin sujuvilla englannilla ja ruotsilla esimerkiksi
Itsariini kanta on salliva. Pidän erittäin itsekkäänä ajatuksena pitää itsaria itsekkäänä. Ei siihen ratkaisuun päädy kukaan ilman maanpäällistä helvettiä. Se on genetiikkaan ohjelmoitu tietyt hengissä selviämisen taidot ja halukkuus.
minä oon vasta 21. niistä pari kolme vuotta lääkkeillä, sitä ennen pari ilman tätä samaa eri muodoissa.joten historiaa riittää tässä jutussa nuoresta iästä huolimatta.
jos on elämä edessä, niin sitten toivottavasti pitkä. nyt on pelkkää olemista.
kyllä mulle passais toi ajatustenvaihto teidän kummankin kanssa,ehdotuksia?
Tässä mun maili: [email protected]
Jos pystytte niin mailatkaa niin saan osotteenne.
ps:oon se sama mikä alotti tän keskustelun jos se ei viel selvinny