en uskonut et mitään kriisiä on olemassakaan,kunnes kolahti. en elänyt silloin kun olisi pitänyt. muutin suoraan kotonta nykyisen mieheni luokse ja meillä on nyt kaksi lasta. iskee usein halu olla yksin,tai halu olla ilman perhettä. bilettää niin sanotusti. viihdyn vähän liiankin hyvin alle kakskymppisen ystäväni seurassa. olen itse kolkyt.
kolmenkympin kriisi
meri
74775
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
kun olen toipunut 30-v juhlistani....ei ole helppoo mut ei ollut elvikselläkään
En mäkään koskaan uskonut että ihmisten elämässä asiat menee noitten ikäjuttujen mukaan useimmilla jotenkin samaa rataa. Aattelin, ettei oo olemassa sellasia ikäkriisejä ja murrosikiä, vaan jokainen elää täysin oman "kaavansa" mukaan. No joo, murrosikää mulla ei ollu sillon yläasteen aikoihin, vaan se alkoi vasta 28na ;) Kai se sit on se paljon puhuttu 30-kriisi, ja koko elämä menee uusiks!! Oikeesti nyt vasta tunnen eläväni ja olevani MINÄ, ei tarvetta miellyttää muita, vaan löytää itsensä ja hyväksyy itsensä. Tästä kriisistä en päivääkään antais pois!!
Itse olin kolmekymppisenä samassa tilanteessa kuin sinäkin, murrosikä jäi elämättä, opiskelut olivat kaksikymppisenä vaihtuneet kotiäitiyteen ym.
29 -vuotiaana sain kotona nyhjöttämisestä tarpeekseni. Lähdin opiskelemaan, kävin bailaamassa opiskelukavereiden kanssa, rakastuin ekan kerran elämässäni, muutin pukeutumistyyliä, hiustyyliä ja muutenkin aloin aina vain enemmän tehdä sellaisia asioita, joista itse pidin.
Mies seurasi sivusta meikän touhuja, jaksoi hoitaa aina vain enemmän kotia, lapsia ym. Avioeron partaalla käytiin, mutta päätimme kuitenkin jatkaa yhdessä. Aikani kipuiltuani rauhoittui elämämme, mutta uudenlaisena. Itsenäisyydestäni en luovu, työpaikasta, harrastuksista ja omasta elämästä.
Nyt päälle neljäkymppisenä huomaan kai keski-iän kriisin kolkuttelevan, saa nähdä mitä tästä seuraa..
Tuttua tuttua. Aikaisemmin tein kuten piti tehdä. Eli töitä, opiskelua jne. Nyt olen alkanut panostamaan yhä enemmän siihen mitä minä haluan tehdä, enkä välitä muista. Työnarkomania ajoi välillä burnoutin partaalle. Nyt olen lähtenyt siitä että teen töitä sen verran kun tuntuu oikeasti hyvältä ja loput jää tekemättä. Samoin muutenkin pyrin tekemään niitä asioita jotka palkitsee ja on mukavia. Unohdan muut asiat. Sekä varaan aikaa puhtaasti löhöilyyn enkä siihen että on minuuttiaikataulu ja tavoitteet listattuan päivän jokaiselle tunnille.
Aivan kun mun elämästäni tuo sun kirjoitukses!Sama tunne mulla, en jaksaisi olla lasten kanssa, kova "menohalu" on joka paikkaan ja muutenkin sellanen levoton fiilis koko ajn päällä.Vähän yli vuoden oon jo tätä potenut, saas nähä miten pitkään jatkuu??
tuossa sun jutussa ei ainakaan täältä katsoen ole mitään uutta. kun täytin 31 niin erosin 10 vuoden suhteesta ja sen jälkeen on meno ollu aikas villiä.
ainoo ongelma tässä menemisessä on ettei saman "henkistä" nais seuraa tahdo löytyä mistään, kaikilla on perhettä tai ovat muuten vaan niin "vastuuntuntoisia" ettei moinen hauskan pito sovi mitenkään.
onko oikeesti niin että kaikki 30v naiset on jo onnensa löytäneet ja en löydä mistään naista jonka kanssa vois kiertää mualimoo yms yms.
Toi on niin tyypillisen normaalia...(ainakin mun ex lifessa) ei hätää.
Mieti vaan tarkkaan mitä teet ja kerro miehellesi tuntemuksistasi. Vältyt turhilta ongelmilta. Tulet huomaamaan että siellä biletyspaikoissa on miljoona kusipäätä mitkä pönkittää omaa egoaan ja rikkoo kokemattomien naisten hyväksyntää hakevia sydämiä mennen tullen.. ja jos et ole ihan naivi huomaat miten fucking lapsellista se pintaporukka on.. tosin sinä voit olla piristävä poikkeus ja pärjäät omana itsenäsi. Katso omaa miestäsi ja lapsiasi ja mieti mikä on tärkeää. Älä syyttele muita elämän menettämisestä ainakaan vielä.. haloo! sulla on 30 - jotakin vuotta aikaa rellestää ja nähdä maailmaa. On synkkää että joku luulee olevansa liian vanha johonkin kolmekymppisenä.. Elä täysillä vaan ja tee sovituissa rajoissa mitä huvittaa ja ole yksin jos siltä tuntuu!!! Ja se sun kakskymppinen kaverisi joutuu saman tilanteen eteen joskus. Turha sitä on kadehtia. Kriisit on piristäviä juttuja mutta pahimmillaan kuten mun tapauksessa ne päättyy eroon ihan turhaan. Tsemiä ja ryhtiä. Jos ukkosi on ollut rajoittava voimahahmo tähän asti.. kokeile sinä välillä samaa. Kumpikaan ei jää kylmäksi=)