Tämä tunne. Sitä ei voi sanoin kuvailla. Jos vain voisi, olisi tuhatkertaisesti helpompi olla ja elää.
Uskoisin, etten voi jatkaa enää kauaa. Tästä ei tule mitään. Joka päivä tuntuu pahemmalta kuin eilinen. Puheet tuntuvat samantekeviltä ja teot turhilta. Millään ei enää tunnu olevan väliä. Näin on ollut jo pitkään. Kukaan ei tiedä miltä se tuntuu. Kukaan ei näe tuskaani ja niitä tuhansia itkemättä jääneitä itkuja. Kun voisi edes itkeä. Purkaa pahan olonsa haudaten päänsä tyynyyn ja itkeä vain.
Mutta ei. Ei onnistu vaikka kuinka yrittäisi. Pakottamalla ei kukaan saa itseään itkemään.
Jos vain voisin sen viimeisen kerran nähdä kaikki ja hyvästellä. Tai jättää hyvästelemättä. Tuskin kukaan kauaa jäisi miettimään motiiveita, tai aiheuttajia. Syitä lopulliseen antautumiseen.
Olo on suorastaan saastainen. Kaikki ihmiset saavat olon tuntumaan jopa entistä pahemmalta.
Omaa käytöstä en edes kunnolla hallitse. Tuntuu kuin jokin polttaisi sisällä ja repisi kaikki vanhat haavat auki. Ne haavat, jotka eivät koskaan päässeet edes umpeutumaan kunnolla. Joku on niitä yrittänyt paikata ja auttaa elämässä eteenpäin, mutta joka kerta laihoin tuloksin. En osaa pyytää apua, enkä edes halua. Kuka voisi minua auttaa? Kuka haluaisi edes? Tällaista avutonta huonoa ihmistä. Tuskin kukaan aidosti. Hyväksyn sen turhia mutisematta. En ole avun arvoinen. Sylkekää päälleni ja haukkukaa. Sama se. Kaikki se on jo niin tuttua, etten muusta edes tiedä.
Olen likainen. Saastainen veri kulkee suonissani. Saastainen veri pumppaa päässäni ja humisee korvissani. Kukaan ei voi siihen auttaa. Kukaan ei voi sitä ottaa pois, paitsi minä itse. Siispä tartun terään. Tuohon terään, joka voisi jo olla osa minua. Niin monta kertaa se on hauraaseen ja heikkoon lihaani uponnut. Vuodattanut likaista vertani lattioille, peitoille ja pyyhkeille.
Katso nyt itseäsi, mietin. Seison alasti peilin edessä, noiden satojen arpien koristessa käsivarsiani ja muuta ruumistani. Kaikki se huutamaton tuska ja vuodatettu veri. Mitään on tuskin tehtävissä.
Tämä vuosien taistelu itseni kanssa saa minut vain syvemmälle päivä päivältä. Syvemmälle siihen kuoppaan johon olen pudonnut, tietäen ettei tietä pois enää löytyisi. Luovuttanut olen jo ikuisuuksia sitten. Annan mennä.
Ei sillä ole niin väliä. Millä olisi..?
Uskoisin, etten voi jatkaa enää kauaa. Tästä ei tule mitään. Joka päivä tuntuu pahemmalta kuin eilinen. Puheet tuntuvat samantekeviltä ja teot turhilta. Millään ei enää tunnu olevan väliä. Näin on ollut jo pitkään. Kukaan ei tiedä miltä se tuntuu. Kukaan ei näe tuskaani ja niitä tuhansia itkemättä jääneitä itkuja. Kun voisi edes itkeä. Purkaa pahan olonsa haudaten päänsä tyynyyn ja itkeä vain.
Mutta ei. Ei onnistu vaikka kuinka yrittäisi. Pakottamalla ei kukaan saa itseään itkemään.
Jos vain voisin sen viimeisen kerran nähdä kaikki ja hyvästellä. Tai jättää hyvästelemättä. Tuskin kukaan kauaa jäisi miettimään motiiveita, tai aiheuttajia. Syitä lopulliseen antautumiseen.
Olo on suorastaan saastainen. Kaikki ihmiset saavat olon tuntumaan jopa entistä pahemmalta.
Omaa käytöstä en edes kunnolla hallitse. Tuntuu kuin jokin polttaisi sisällä ja repisi kaikki vanhat haavat auki. Ne haavat, jotka eivät koskaan päässeet edes umpeutumaan kunnolla. Joku on niitä yrittänyt paikata ja auttaa elämässä eteenpäin, mutta joka kerta laihoin tuloksin. En osaa pyytää apua, enkä edes halua. Kuka voisi minua auttaa? Kuka haluaisi edes? Tällaista avutonta huonoa ihmistä. Tuskin kukaan aidosti. Hyväksyn sen turhia mutisematta. En ole avun arvoinen. Sylkekää päälleni ja haukkukaa. Sama se. Kaikki se on jo niin tuttua, etten muusta edes tiedä.
Olen likainen. Saastainen veri kulkee suonissani. Saastainen veri pumppaa päässäni ja humisee korvissani. Kukaan ei voi siihen auttaa. Kukaan ei voi sitä ottaa pois, paitsi minä itse. Siispä tartun terään. Tuohon terään, joka voisi jo olla osa minua. Niin monta kertaa se on hauraaseen ja heikkoon lihaani uponnut. Vuodattanut likaista vertani lattioille, peitoille ja pyyhkeille.
Katso nyt itseäsi, mietin. Seison alasti peilin edessä, noiden satojen arpien koristessa käsivarsiani ja muuta ruumistani. Kaikki se huutamaton tuska ja vuodatettu veri. Mitään on tuskin tehtävissä.
Tämä vuosien taistelu itseni kanssa saa minut vain syvemmälle päivä päivältä. Syvemmälle siihen kuoppaan johon olen pudonnut, tietäen ettei tietä pois enää löytyisi. Luovuttanut olen jo ikuisuuksia sitten. Annan mennä.
Ei sillä ole niin väliä. Millä olisi..?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei!
En tiedä taustoja pahalle olollesi, mutta yritän auttaa..Sinä olet tärkeä sellaisenaan kuin olet. Varmastikkin joku rakastaa sinua, vaikka tällähetkellä tuntuukin pahalta. Onko sinulla ketään ystävää tai läheistä, jolle voisit purkaa pahaa oloasi ja jolta saisit tukea arjen jaksamiseen? Oletko ottanut yhteyttä ammattiauttajiin? He varmaankin pystyisivät auttamaan sinua parhaiten.Elämä ei aina ole helppoa kenelläkään,kaikesta kumminkin selviää. Aina on olemassa ulospääsy vaikeissakin tilanteissa ,mutta joskus siihen tarvitaan toisen ihmisen läheisyyttä ja apua.
Toivon kaikkea hyvää sinulle sekä jaksamista. Haleja ja pusuja myöskin..
KYLLÄ VAAN ON VÄLIÄ.
JAKSA TAAS AAMUUN, HUOMINEN ON UUSI TAISTELU!!!
TÄLLÄ SYSTEEMILLÄ ITSE TÄTÄ KOKEILEN TALLUSTAA
siis mulla on ihan samat tunteet kun sulla.. mut mä oon alkanu käydä psykologilla joka ei kyl oo auttanu vielä yhtään.. kantsis sunki käydä.. ja kaikella on väliä voin sen sanoa vaikka ei itestä siltä tunnu..
äläkä kuluta meidän kallisarvoista aikaa täällä