Elämäni on siinä vaiheessa, että pitäisi alkaa luopumaan rakkaistaan. Vanhempani ovat jo iäkkäitä ja olen saanut pitää heitä luonani kauan, mutta nyt on tullut hetki, että heillä ei ole aikaa olla luonamme enää kauan. Tämä kaikki on luonnollista ja elämään kuuluvaa, mutta todella raskasta, koska olemme hyvin läheisiä. Lisäksi sisareni kamppailee vakavan sairauden kanssa, eikä hänelläkään ole paljon aikaa jälellä. Siksipä kirjoittelen, että mistä olette saaneet voimaa jatkaa eteenpäin vastaavissa tilanteissa?
kuinka kohtaatte
nainen55
171029
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
on kummitäti, ei paljon elämää jäljellä. Hän ja minä tiedämme, että elämä on takana, nyt vain on kuoleman odotus. Ei sitä aina sanota ääneen.
Minä ajattelen, mustelen niitä hyviä hetkiä, niitä onnen pisaroita, jotka hänen elämä on minun tielle antanut. Ajattelen niitä sanoja, joita hän nuorempana on lausunut, ajattelen sitä työtä, jonka hän on elämän aikana tehnyt ja ihailen sitä sitekyttä, jolla hän on elämän matkan tehnyt.
Minä tulen ajattelemaan häntä elävänä, en ikiä kuolleena. Hän liittyy pois lähteneiden läheisten joukkoon. Heistä kaikista säilytän kultaiset muistot, en vain karua todellisuutta, vai ne parhaat helmet.
Vaikea selittää, vaikea kohdata ajatuksissa se Sinun tilanne, kun itselle on sattunut monta kipeää lähtöä ja sopeutunut siihen, että mikään ei ole pysyvää, mutta kaiken voi muuttaa siihen muotoon mikä mielessä kestää muuttumatta.
Minulla oli ihanat kummivanhemmat,elivät aika vanhoiksi.Kun kummisetä oli viimeisinä aikoina sairaalassa tuli kummitätini kylään ja toi tullessaan hienon raamitetun valokuvan kummisedästäni,hänen mielestään minun ei ollut syytä mennä sairaalaan kummisetääni tapaamaan vaan hän halusi minun muistavan hänet sinä elinvoimaisena ja hauskana miehenä joka hän oli,hän ei olisi kuitenkaan edes tuntenut minua joten vierailu ei olisi ilahduttanut häntä mitenkään.Olen siitä tosi kiitollinen,hän oli tietenkin oikeassa
Kummitätini itse nukahti 93-vuotiaana asunnosaan ikuiseen uneen kolme päivää sen jälkeen kun olimme käyneet Suomenlinnassa kesäteatterissa,muistan aina häntä kunnioituksella,toinen äitini
tilannetta ei ole kohdalleni tullut, vaan monta äkkilähtöä,joihin ei ole osannut varautua mitenkään. Monta asiaa jäi kesken, monta sanaa sanomatta, yksi riita sopimatta. Ne vaivaavat mieltä jälkeenpäin.
Kun teillä on tilanne tiedossa, niin ehkä puhuminen asioista on hyväksi. Jos on jotain jäänyt vuosien varrelta selvittämättä, niin sellaiset kannatta käydä läpi rakkauden hengessä.
Kiittää poislähteviä heidän osuudestaan elämääsi, muistella hyviä hetkiä, olla läsnä niin paljon kuin pystyy. Iäkkään lähtö on toisaalta helpompi hyväksyä osaksi elämän kiertoa, ehkä sitä ei ymmärrä kuin jälkeenpäin, kun aikaa on kulunut.
tätini elämän viimeiset vuodet olivat raskasta seurattavaa, sillä vaikka hänen fyysinen kuntonsa oli niin huono, että hän ei pystynyt loppuaikoinaan kuin lepäilemään vuoteessa, mutta henkistä vireyttä hänellä oli.
Se juuri teki asiasta niin raskaan ja vaikean, kun hän monta kertaa kyyneleet silmissään sanoi, että miksi ei jo saa nukkua pois kun on niin väsynyt, mutta halua olisi kuitenkin tehdä niitä kaikkia asioita mitä voimiensa päivinä teki.
Kerran hän sanoi: "Voi kun saisin kerran vielä tanssia!"
Täti oli nuorena tunnettu hyvästä tanssitaidostaan.
Sairaalassa vuoteessa maatessaan hän seurasi aikaansa ja otti kantaa maailman tapahtumiin, mutta oli fyysisesti niin heikko, ettei aina jaksanut omin avuin edes syödä.
Kuitenkin hänellä kävi säännöllisesti kampaaja ,sekä käsi ja jalkahoitaja, eikä hän koskaan jättänyt huomioimatta uutta pukuani ja kertoi mitkä värit hänen mielestään sopivat minulle.
Täti oli kaikesta tästä 'maailmallisuudestaan' huolimatta harras kristitty ja nukkui eräänä yönä tyynesti täältä ajasta ja hänen viimeiset sanansa meille veljen tyttärille olivat kuten aina erotessamme :" Hej så länge, jag hoppas at vi träffas snart!
on, nähdä miten toinen haluaisi luovuttaa, eikä mitään ole tehtävissä.Hänelle oli varmasti kuitenkin iloisia hetkiä käyntinne sekä nuo kampaajan ja muidenhoitojen antajien käynnit.
Kestikö näitä fyysisesti voimattomia vuosia minkä aikaa? Kun on tuollainen tilanne, niin millainen oli tunne kun tätisi pääsi pois, oliko siinä surun lisäksi mahdollisesti myös kiitollisuutta mukana siitä että hän pääsi viimeiseen lepoon?
Itselläni oli viime vuosi aika raskasta,olin mukana saattamassa hautaan neljä henkilöä, joista
kaksi menehtyi liikenneonnettomuudessa, yksi muussa tapaturmaissa ja yksi teki itsemurhan,kaikki nuoria henkilöitä lähipiiristä.
Äitini tilanne on juuri tuollainen, voimakkaasta lääkityksestä huolimatta ajatus on vielä selvä ja tässä maailmassa kiinni. Sairaudelle ei voi muuta kuin kipuja lievittää ja olla hänen tukenaan viimeisinä elinpäivinään.
tälläinen haikeiden muistojen ketju, mutta ihan hyvää vastapainoa huulenheitolle, mikä sekin on usein paikallaan. Minä vaan en ole oikein mikään vitsinikkari ja saankin usein kuulla tosikkomaisuudestani.
Läheisen ihmisen sairaus ja kuolema ei kyllä koskaan ole leikin asia. Vitsit on usein vähissä kun suree ja miettii kuinka voisi auttaa, eikä varmasti voi mitenkään muuten kuin, taikanaisen sanoin , olemalla lähellä loppuun asti, tukien ja tuoden lohtua.
Meidän tätimme sairasti leukemiaa, jonka eteneminen vanhemaalla iällä on hidas ja ihminen voi elää kauankin jos saa hoitoa.
Hän itse tiesi taudista kaikki, koska oli ammatiltaan lääkäri. Myöskin sen sairautensa kanssa sinuksi pääseminen oli ihailtavaa. Täti ei pelännyt kuolemaa, vaan jopa toivoi sitä, mutta sen ajan minkä hän eli, hän oli henkisesti elämässä mukana.Tänään veteraanipäivänä veimme tädinkin haudalle kynttilän. Hän oli ollut sodassa lääkintälottana.
ihan samassa elämänvaiheessa.
Vanhempani asuvat kaukana joten voin vain viikonloppuina käydä heidän luona, olen pyrkinyt pitämään kuukaudessa yhden viikonlopun itselläni.
Raskastahan tämä on ja varsinkin talvella, äitini oli 8kk sairaalassa ja jonkin aikaa jo poissa tästä maailmasta, mutta elämä vielä voitti ja nyt hän on kotona isän hoivattavana.
Ihana katsoa heidän onneaan nyt kun saavat olla yhdessä.
Kyllä me jaksetaan, onhan tämä ainutkertaista elämää, saamme olla nyt tukena vuorostamme omille vanhemmillemme.
Kun sunnuntaisin hyvästelen heidät, sisimpäni täyttää rakkaus ja hellyys heitä kohtaan.
voit olla lähtöä odottavan luona paljon, ihanaa teille molemmille.
Minulla se ongelma, että kummitäti satojen kilometrien pääsä ja minä niin työn raskaan taakan alla että en usein jaksa ajaa sinne, kun viikonloppu täytyy nukkua - tai sitten tulee viikonlopulle joku uuden modulin tai version tuotantoon otto tai hälytyksiä, kuten aamulla:
"Systemet har hängt sig"
"Unknown error, 2144 postings discarded"
aina ei voi tehdä niiinkuin tahtoisi, olosuhteet asettavat rajoituksia, pitkät matkat ja työ. Lämmin ajatuskin lohduttaa.
Ei kannata itseään syyllistää, vaikka ei pystyisikään usein tapaamaan.
...kestää. Molemmat vanhempani ovat kuolleet ja osa sisaristani. Minulla oli toistakymmentä tätiä ja setää/enoa, mutta enää jäljellä kaksi. Viikate niittää koko ajan.
Yhtenä vuotena kuoli kolme erittäin läheistä ihmistä ja pari sukulaista vähän kauempaa. Vaikea sairaus ja kamppailu elämästä oli osalla näistä läheisistä.
Nämä läheiset ja heidän vaikean sairauden seuraaminen oli erittäin raskasta. Välillä olin kuin unessa ja niin väsynytkin olin sairaalassa ravaamisesta ja yleisestä tilanteesta. Täydellinen black out oli kyllä lähellä. Ilman perhettä en kyllä olisi jaksanut.
Melkein kolme vuotta meni, ennen kuin suru hellitti. Muuten pyöri mielessä joka päivä, varsinkin herätessä ja nukkumaan mennessä. Kaipaus on edelleen kova.
Lämpimät kiitokset kaikille vastanneille.
kuolivat nopeasti peräperää samaan syöpään, ei siinä ehtinyt kauaa valmistautua vaikka olemuksesta näki jo hyvän aikaa ennen että kaikki ei ole kunnossa.
Se tuli mikä tuli ja sopeutuminen tapahtui tapahtuneeseen. Vaikuttaa sen verran vieläkin että käsitykseni lääkäreistä ei edelleenkään ole kaksinen. Äitini oli käynyt säännöllisesti heidän tutkittavanaan muusta syystä yli kahdenkymmenen vuoden ajan ja nämä löysivät taudin vasta pari kuukautta ennen kuolemaa. Isältä löysivät hänen tautinsa vasata ruumiinavauksessa, ja hänkin oli käynyt valittamassa oloaan jo vuotta aiemmin.
Joka kerta muistan kun nämä rahanahneet taas junailevat itselleen moninkertaisia palkankorotuksia lakkomarinoillaan ja yrittävät supistaa alan koulutuspaikkoja pitääkseen voimassa kysynnän ja tarjonnan mahdollisimman suurta epäsuhtaa. Tyhjän saa pyytämättäkin.
jäin miettimään kahta asiaa yopollo.
Luulen, että se aika jolloin havaitsit vanhempiesi kunnon rapistuvat... oli kuitenkin myös sitä aikaa, joka valmisti sinua, selviämään tulevasta menetyksestä.
Tuosta diagnosointiasiasta ajattelen taas niin, että se, loppujen lopuksi, olsi ollut aika merkityksetön asia siksi, että vanhuusiälle tyypilliset, hivuttavana etenevät syövät, ennen ensimmäistäkään oiretta, ovat yleensä jo niin edenneitä, että hoitolinjat ovat konservatiivisia. Tai jos leikkaamaan lähdetään tai käyttämään sytostaatteja jne.. on paranemismahdollisuuksien prosentti hyvin pieni,tai ainakin hoitoon kuolleisuus suuri ja hoito useasti muuttaa vain viimeiset elettävät vuodet helvetillisiksi.
Vanhuksilla on usein pelkästään erillisinä sairauksina sellaisia tauteja jotka toisinaan ovatkin itsenäisen taudin sijaan, oireita syövästä.
Koska sillä, lopullisella diagnoosilla ei ole vanhan ihmisen kohdalla, tuon edelläkuvaamani perusteella merkitystä, keskitytään aktiivisessa hoidossa, noitten oireiden ja diagnosoitujen sairauksien hoitamiseen.
Kyse ei siis välttämättä ole lääkärin huonoudesta jos tuollainen syöpä jää diagnosoimatta, vaan siitä, että lääkäri työssään on keskittynyt oleelliseen l. lyhyemmän tähtäimen hoitoon jonka tavoitteena on ylläpitää elettävänä olevan elämän arvoa ja laatua.
Kumpi lopulta, yopollo, olisi ollut sinusta parempi tapa hoitaa. Se miten nyt hoidettiin vaiko se, että vanhempiesi sijaan olisi hoidettu sitä syöpää pois päiviltä?
... Ehkäpä syöpä olisi voitettu, mutta olisiko hintana ollut vanhempiesi elämän viimeisten aikojen laatu, itsemäärämisoikeus, integriteetti ja arvostus?
tiedä häntä ..vaikea asia...
molemmat kuolivat kuusissakymmenissä.
eivät vain olleet a) rikkaita b) valittajatyyppejä.
...ja me kun osaamme, niin pitkään kieltää ja torjua ja vähätellä vaivojamme, itse kukin... Tai ainakin minä osaan. L. omakohtaisia kokemuksia, tuon tyyppisestä asennoitumisesta.
Kaipa sekin juontaa juurensa, elukkataustastamme yopollo... halu ja tarve kätkeä haurautensa tai haavansa. Pelko siitä, että joutuu paistiksi, on meissä sisäänkirjoitettuna.
Huomenna haudataan kuuskymppinen mies jonka kuolinvuoteen äärellä, yhdessä vaimon kanssa valvoin, neljä viimeistä yötä.
Sellainen seitsemän kuukauden pikasyöpä... *Töistä lääkäriin, pari viikkoa odotusta ja diagnoosi jossa todettiin, ettei mitään ole tehtävissä.*
Mies ei itse tajunnut kuolevansa. Puhui vain tulevasta kesästä, kunnes tajunnan taso laski ja vajosi koomaan.
Vaimokin tajusi, vasta viimeistä edellisenä yönä..
Siinä minä selitin, kasvojenpiirteiden terävöitymistä, lautumia, hengityksen muutoksia jne... Ja naine yritti rakentaa paloista ja sanoista siltoja, jotka muuttaisivat sitä, mitä varovasti yritin sanoa.
-Uskotteli itselleen, että mies vain nukkuu. Rakensi toivon, että aamulla mies sittenkin heräisi... Mutta ei herännyt.
Surun lisäksi kuolemaan, toisen ihmisen kuoleman seuraamiseen, liittyy myös se taakka tai etuoikeus (miten asian haluaakin nähdä), että oman elämän rajallisuus, taju siitä kirkastuu. Ja se lisää omaa vastuuntuntoa siitä, miten sen ajan, jonka elää, käyttää.
Rahan ja tavaran merkitys on aika vähäpätöistä verrattuna siihen henkiseen pääomaan, mitä sinäkin yopollo olet vanhemmiltasi saanut.
Juuri tämänkaltaiset kokemukset, ovat saaneet minut, milloin missäkin yhteydessä näillä keskustelupalstoilla hokemaan, tuota lauselmaani siitä, että kaikki muu katoaa ja vain kokemamme rakkaus jää jäljelle ja siirtyy voimavarana tuleville sukupolville.
Tuo ajattelu mahdollistaa myös sen, että 99%:lle arjen murheista voi naurahdella...ja eniten voi nauraa itselleen;)), omalle pienuudelleen ja elämän hupsuudelle.
Päätöntähän tämä on. Ainakaan kuolemisiin emme löydä minkään kaltaista logiikkaa;) ...eikä kyllä suureen osaan syntymistäkään sitä tunnu löytyvän *HYMY*
aiemmin, että : " Äitini oli käynyt säännöllisesti heidän tutkittavanaan muusta syystä yli kahdenkymmenen vuoden ajan."
Kyllä mielestäni kysymys tuollaisessa tapauksessa on lääkärin välinpitämättömyydestä, ellei peräti hoitovirheestä, edellyttäen tietenkin, että kyseessä oli nk. omalääkärisuhde.
Kaikkihan tiedämme nykyisen terveydenhuollon (sairaanhoidon) alasajon ja sikäli olisi ymmärrettävää, jos lääkärin vaihtuessa potilaan tila ja sen seuranta jäisi asiaankuuluvaa tarkkailua ja huomiota vaille.
Sen sijaan jos kyseessä on ollut pitkäaikainen lääkäri/potilassuhde ja oiriden pahentuessa lääkäri ei ole kiinnittänyt potilaansa tilan huonontumiseen riittävää, asiaankuuluvaa huomiota, kyseesä on jo hoitovirheeksi katsottava asia, josta potilaan omaiset olisivat olleet oikeutettuja vaatimaan jatkoselvitystä.