En enää tiedä mitä tehdä. Oon juuri alkanu pääseen PITKÄSTÄ anoreksia/bulimia helvetistä irti monien terapiasessioiden ja sairaalahoitojen jälkeen. Kaikki luuli että oon jo niin terve kun ihminen, joka on syömishäiriöitä joskus sairastanu voi vaan olla. Niin mäkin luulin. En missään nimessä halua takas sinne mistä oon tulossa, mutta yht´äkkiä huomaan palaavani. Lasken kaloreita, syön ruuat tietyssä vanhassa järjestyksessä. Tänään kaikki on kaatunu täysin niskaan. Riitelin äitini kanssa (mikä ei todellakaan ole mitään erityistä) ja kaikki levis käsiin. Aloin syömään ja syömään ajattelematta edes mitä olin tekemässä. Hetken päästä sitä oltiinkin taas pää pöntössä. Tiedän, että kaikki on taas alkanu uudestaan. Mulle on hoettu, että yks kerta ei vielä merkkaa välttämättä mitään, mutta tiedän että merkkaa... Tiedän että huomenna en syö mitään tai istun yksin kämpässäni ja mässytän, kunnes siivoon taas naama turvoksissa vessan seiniä.
Pointtini on, että mitä tehdä kun ei yksinkertaisesti enää jaksa? Kun tuntuu, että kaikki se työ minkä on tehny onkin ollu turhaan. Mitä jos en vaan yksinkertasesti ikinä pysty syömään normaalisti. Miten kaikki voi vaan livetä mun käsistä näin? Ja kun mä vielä tiedän miten kaikki toimii. Tiedän, kun oon koko elämäni eläny ruoan ympärillä. Ehkä se just on syy.
Pointtini on, että mitä tehdä kun ei yksinkertaisesti enää jaksa? Kun tuntuu, että kaikki se työ minkä on tehny onkin ollu turhaan. Mitä jos en vaan yksinkertasesti ikinä pysty syömään normaalisti. Miten kaikki voi vaan livetä mun käsistä näin? Ja kun mä vielä tiedän miten kaikki toimii. Tiedän, kun oon koko elämäni eläny ruoan ympärillä. Ehkä se just on syy.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mulla on aikalailla sama ongelma, en tiedä mitä tehdä kun tietää, mutta jostain syystä se vaan ei onnistu ja palaa aina pahempana. Tää ei varmaan oo mikään vaihtoehto mutta mä luovutin jo, en enää tappele. Revin itseni väkisin töihin ja sen pienen palkan minkä saan niin sillä rahalla ostan ruokaa jolla tapan itseäni. Kaikki luulevat että minulla menee paremmin, mutta odotan vain sitä sydäriä niin läheisten ei tarvihe surra syytä itsemurhaan.
Suututtaa kun ihmiset pettyy niin kamalasti jos "epäonnistuu" hoidossa. Tuntuu että sekin on jotain suorittamista. Itse olen hyväksynyt tylysti että en tule ehkä koskaan olemaan normaali, ainakaan en jaksa enää taistella siitä. Joko kuolen tähän tai sitten se menee itsestään pois ja jatkan elämää.
Niin. Normaaliksi en ruuan suhteen tule koskaan. Se on ollut selvää jo pitkään. Mutta halusin niin uskoo, että kaikesta huolimatta ruoka ei kuitenkaan enää hallitsis muuta elämää niin paljon. Silloin kun kirjotin ton, olin repsahtanu kunnolla ekan kerran. Nyt oon jääny sille tielle. Joka päivä tuun koulusta kotiin ja syön koko loppu päivän. Syön, oksennan. Syön,syön,syön. Oksennan. Illat siivoon vessaani:) Ruoka ei vaan sovi mulle. Laitoshoito on siitä ihanaa, että siellä kaikki on niin järjestelmällistä. Mitään pahaa ei voi tapahtua. Kotona on vaan minä ja ruoka. Ikuinen kaksintaistelu:)
Koti on mullekin kaikkein pelottavin paikka. En tiedä miks aina kun tuun kotiin, ruoka alkaa ahdistaa. Esim. jossain leirillä tai hoidossa mikään ei tunnu häiritsevän.. tai ruokaa ei sit niin mieti. Mut heti kun tuun kotiin alkaa ahdistaa..
Poden vaan huonoa omatuntoa kaikesta mitä syön. Ja öllötän kun on niin paska olo itellä.