Olet poissa

Piirsin sinua sydämeeni yhä lujemmin. Kämmenteni tunto terävöityi, tuntui kuin hauras ihosi olisi uurtanut minuun näkymätöntä jälkeä. Painoin poskeni poskeasi vasten ja kuuntelin hengityksesi ääntä. Tunsin, miten syvänä ja tummana kaipaus virtasi.

Hetkeksi jäin katselemaan vuoteesi lähelle kiinnitettyjä valokuvia. Erityisesti viivyin kuvassa, jossa lauloit suviseurapenkissä. Lähelläsi oli omia rakkaitasi, lastenlapsia. Paperille talletettu hetki oli täynnä levollista valoa.

Katseeni kääntyi kuvasta takaisin sinuun. Makasit hoivaosaston vuoteella silmät ummessa. En tiennyt, kuulitko enää, mitä sinulle sanoin. Puhuin silti. Puhelin rakkaudesta ja uskosta, siitä, miten paljon hyvää olin sinulta saanut. Puhuin siitä, miten saisit turvallisin mielin lähteä, kun kutsu tulisi. Kaikki synnit oli annettu anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Kun tätä kirjoitan, olet jo poissa. Aika, joka oli ennen, on jäänyt taakse. Ja silti – on kuin yhä olisit. Olet mukana muistojen virrassa, ihon syvässä muistissa. Hellyydessä, joka jätti jäljen. Yhä uudelleen annan mieleni kulkea muistoihin, löytää sinut.

Auto kulkee hitaasti eteenpäin, pysähtelee ja kulkee taas. Tähyilemme ympärillemme. Sitten ensimmäinen meistä huomaa: Isoteltta! Kun katson sinuun, näytät äkkiä niin onnelliselta. Huolten uurteet siliävät pois.

Olemme kävelyllä, kun yhtäkkiä seisahdat. Silloin minäkin kuulen sen: linnut laulavat metsässä kuin pakahtumaisillaan. Seisomme hiljaisina ja annamme laulun tulvia meihin, herättää talven alta.

Yhteinen iltarukous on luettu. Sinun kätesi nousee olkapäälleni, siunaamme toisiamme anteeksiantamuksella. On turvallinen olo.

Muistot kulkevat minussa lohduttaen, koskettavat lempein sormin. Ajattelen sitä, miten sisarusteni kanssa olin seissyt vuoteesi vierellä. Lauloimme vielä kerran sinulle saman laulun, joka liittyi jokaiseen äitienpäivään. ”Kiitos sulle, äiti kulta, rakkaudestas suuresta...” Äänet värähtelivät, tunne tulvi vahvana sanoissa.

Ajattelen sitä, miten avoimen arkun äärellä olimme laulaneet laulun, jota lapsuudessamme meille niin usein lauloit. ”Täällä jo taivas rintaan luo, nukkua helmaas nyt mun suo.”

Kiitos äiti, että puhuit meille taivaasta. Kiitos, että niin monesti pyysit anteeksi ja siunasit meitä. Kiitos hetkistä, jolloin puhuit siitä, miten suurta lahjaa lapset ovat. Ja että muistutit pitämään rakkauden keskenämme.

Nyt oli sinun vuorosi lähteä, mutta haluan uskoa, että kerran olemme jälleen yhdessä. Kerran on ylösnousemuksen ihana aamu. Silloin saamme nähdä sen, mihin uskoimme.

Kiitos, että rakastit.

Anne Loindfors