Masentavaa!

Akia kirjoitti:

Kaunis kevätpäivä, josta en osaa nauttia... Vuosi sitten voin paljon paremmin, vaikka silloin en edes ymmärtänyt voivani hyvin. Tuskaa tämä silloinkin oli, muttei mitään tähän verrattuna. Se alkoi kolme vuotta sitten, sairastuin omituiseen häriöön joka sekoitti ajatukseni. Diagnoosi oli pakko-oireinen häiriö, oli noita neurooseja ja jopa psykoottisia sellaisia. Sitten menin hoitoon, olin noin viisi kuukautta todella ankeassa paikassa, olin innoissani kun hoito viimein päättyi. Menin kouluun, hidastushjelmalla edettiin, mutta kuitenkin jaksoin käydä siellä. Eri lääkkeitä minuun oli jo tuossa vaiheessa kokeiltu monia, nyt tuntui että oli löydetty kiitettävä yhdistelmä. Sitten saapui kevät, viime kevät. Löysin kivan pojan jonka kanssa kokeilin seurustelua (vaikka ei se kai koskaan sitä ihan ollut), se sujui omalla painollaan, tuli kaikenlaisia kokemuksia ja muuta mukavaa. Ja sitten kesä, jonka aikana oli sekavia suhteita, joiden laadusta en koskaan ollut täysin varma. En ollut niihin tyytyväinen, mutta itseeni olin hiukan enemmän kuin aikaisemmin, festareita ja mökkeilyä, matkoja ja kavereita... Nyt kun sitä ajattelee, se kesä on aika loistava näin kaikenkaikkiaan. Sitten tuli syksy. Aluksi kaikki meni hyvin, kävin koulua ja elin "normaalia" nuoren naisen elämää. Mutta sitten tuli stoppi, väsyin vain ihan kokonaan, tuntui ettei koulunkäynnistä tullut enää mitään. Menin sairaalaan, siellä alettiin taas kokeilla uusia lääkkeitä, jotka eivät toimineet ja sitten taas uusi lääkeyhdistelmä kokeiluun. Siitä asti on ollut palloilua kodin ja sairaalan välillä. Koulun jätin kokonaan kesken, olen nyt ollut hyvän tovin sairaslomalla. Ajatukseni ovat vain synkkiä, mikään ei enää saa kunnolla innostumaan, lääkkeet ovat vääriä ja minulle on varattu paikka Kellokosken nuortenosastolta, tosin sitä saan luultavasti odottaa vielä jonkin aikaa, koska tällä hetkellä paikat ovat täynnä. Masentaa aivan kauheasti, edes poikaystävää en jaksa tavata. Käyn vain terapiassa ja lääkärillä, lopun aikaani olla möllötän, koska mikään ei vain jaksa kiinnostaa. Pelkään että kohta laittavat minut väkisin sairaalaan, koska puhun kummia kuolemasta. Sinne kai sitten kuuluisinkin. Onko elämä edes minua varten?

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä