Elinikäinen oppiminen ei ole pänttäämistä mutta kommunikointia?

Ongelmalähtöinen, elämälähtöinen, praktinen oppiminen.
Se kestää pidempään kuin määräaikainen hankekohtainen oppiminen.

Oppimisessakaan ei kannata haikailla, mutta oppia sen, mikä on loogista elämässä.

Sinänsä lause on turha, että "elämä on yhtä oppimista".
Elämä on kommunikointia, jossa oppiminen on takaajatus.
Elämässä ei pyri oppimaan, mutta uppoutuu keskusteluun,
jossa on uusia näkökulmia tai jotakin mielenkiintoista.
Oppiminen kuulostaa orjuttavalta.

Myös aikuisopiskelijat eivät oikein ole omia itseään yliopistossa.
Voiko heitä varten perustaa oman yliopiston?
Aikuisilla on lapsia ja elämänkokemusta.

Alkuoppija voi päntätäkin tietoa kuten peruskoulussa.
Aloitetaan tyhjästä ja lyhyessä ajassa syötetään paljon tietoa.
Siksi monet lapset putoavat kärryltä ja kärsivät elämässä mielialahäiriöstä,
koska pänttääminen ei oikeastaan kuuluu edes lapsillekaan.

Psykologit puhuvat leikkisästä oppimisesta.

Rahakaan ratkaisee kaikkia oppimishäiriöitä, sillä raha ei voi olla ainoa yllyke.

Leikkimielisessä oppimisessa ongelma on tekaistuminen, jota lapset haistavat,
että ilmassa on hyväksikäyttöä ja kun lapset todella tarvitsevat jotakin, niin eivät saa, koska kyse on virallisesta ohjelmasta, josta ei poiketa.

Laitos on laitos.

Vapauttavaksi kanavaksi siten jää VAPAA TIETO, tiedon saatavuus tilanteesta riippumatta, liukuva yliopisto kuten yksi yliopistokurssi Utsijoella tai nettiyliopisto, joka taas vaatii ilmaisia tietokoneita ja nettiyhteyksiä tai puhelimia. Siten kommunikointi on essentiaa ja perustarve, jota kansan on vaadittava itselleen. Tietokoneen mukana on sähkön lasku ja kulutus.