Diagnoosien ikuinen leima, on ja pysyy koko loppuelämän ajan.
Ongelma on siinä, kun se ei tee elämästä aina ihan helppoa.
Miksi diagnoosit ovat jäädäkseen ? Onhan sanottu, että näistäkin sairauksista on mahdollista päästä eroon, eli toisin sanoen jopa parantua.
Ymmärrettävää on, että kroonisten sairauksien diagnoosit ovat pysyviä, mutta eihän ohimenevät fyysisetkään sairaudet ja niistä tehdyt diagnoosit jää ihmiselle ikuisiksi ajoiksi.
Otan esimerkiksi somaattisen sairastelun, johon mt-merkinnät vaikuttavat ajoittain hyvinkin negatiivisesti, ja kaiken sen, mitä siitä seuraa.
Jos/kun mt-merkinnät ( diagnoosin ) omaava ihminen sairastuu fyysisesti niin, ettei syytä saada helposti selville esim. verikokein tai kuvauksin, on syy lähes automaattisesti korvien välissä.
Tutkimuksiin on vaikea päästä, tai jos jotain tutkitaan ja kenties löydetäänkin, niin mitään muuta ei tapahdu. Jää vain yksin vaivoinesi....
Tuntuu turhauttavalta, kun ihminen on tehnyt suuren työn itse, sekä myös ammattiapua saaden, ja saanut psyykensä suurin piirtein parhaaseen mahdolliseen kuntoon, niin sitten kun tuleekin fyysisen puolen ongelmia, jää aivan tyhjän päälle.
Kaikkensa yrittää saadakseen apua, että vaivojen syytä edes yritettäisiin selvittää, mutta on sama kuin löisi päätään seinään.
Fysiikka menee ajan myötä jatkuvasti huonommaksi, kotoa on hankalaa lähteä minnekkään kun liikkuminen on vaikeaa.
Liikkumiseen ei saa mitään apuja, lukuunottamatta apuvälineitä.
Sosiaalisuus vähenee pikkuhiljaa, kontaktit ihmisiin käyvät harvemmiksi. Eihän kukaan enää kysele mukaan minnekkään, kun joutuu jatkuvasti kieltäytymään voinnin ollessa huono, on huonoa oloa, väsymystä, särkyjä jne.
Itseä ottaa päähän tajuttoman paljon, kun ei voimat riitä osallistua mihinkään toimintaan, vaikka tahto olisi kuinka kova.
Monilla alkaa varmasti tuossa vaiheessa jo mielenterveys hajoilla uudestaan, kun elämällä ei ole mitään tarkoitusta vaikka kovasti haluaisikin, että olisi.
Itselläni ainakin alkaa olla usko ja toivo ajoittain vähän heikoilla.
Uskon, ja tiedän, etten varmasti ole ainoa, joka kärsii tästä leimasta.
Järkyttävää, että näin voimakas vaikutus sillä onkin jopa terveydenhuollon piirissä, jossa toimii lääkärit ja hoitajat, joilla pitäisi olla kosketusta kaikenlaisten potilaiden ja sairauksien hoidossa.
Eivätkä he saisi leimata potilaitaan, kaikkiahan tulsii hoitaa samalla tavoin ihmisarvoa kunnioittaen, loukkaamatta ja laiminlyömättä.
En ole keksinyt tai löytänyt yhtään syytä, mitä järkeä on ollut esim. omalla kohdallani saada psyykkinen tasapaino kuntoon, koska siitä ei ole mitään hyötyä päästäkseni fyysisesti parempaan kuntoon.
Joskus on sattunut joku lääkäri kiinnittämään huomiota johonkin vaivaan, mutta sitten on toinen estellyt tekemästä asialle mitään. Eli toinen olisi halunnut jotakin tutkia, ja toinen on sen estänyt ( jopa tapaamatta minua ).
Tunnen muitakin ihmisiä, joilla on mt-ongelmat olleet esteenä somaattisen puolen sairauksien hoidossa, tai ylipäänsä tutkimuksiin pääsemisessä. Heistä kaikki eivät ole enää elossa, valitettavasti.
Itse en etsi syitä siihen, kun sanotaan, että psyykkisten sairauksien kanssa elävien elinajanodote on lyhyempi kuin ns. terveillä. Syyhän on selkeä, hoitoa ei saa.
Vaikka olisi selvinnyt psyykkisestä sairaudesta, niin leima on ikuinen, kiitos ikuisten diagnoosien.
Tämäkö on tarkoitus, ettei ihminen pysty tahdostaan riippumatta lainkaan enää olemaan yhteiskunnan täysivaltainen jäsen ?
Kiitos heille, jotka jaksoivat lukea tänne asti.
Ei ole tapanani kauheasti valitella, mutta alkaa jo pikkuisen ottaa päähän elämä, jota ei yksinkertaisesti paljoa ole.
Ja turha kirjoittaa, että pitäisi hakea apuja mt-puolelta, koska on sielläkin ihmetelty yksin ja yhdessä " hullujen " kohtelua somaattisella puolella.
Ongelma on siinä, kun se ei tee elämästä aina ihan helppoa.
Miksi diagnoosit ovat jäädäkseen ? Onhan sanottu, että näistäkin sairauksista on mahdollista päästä eroon, eli toisin sanoen jopa parantua.
Ymmärrettävää on, että kroonisten sairauksien diagnoosit ovat pysyviä, mutta eihän ohimenevät fyysisetkään sairaudet ja niistä tehdyt diagnoosit jää ihmiselle ikuisiksi ajoiksi.
Otan esimerkiksi somaattisen sairastelun, johon mt-merkinnät vaikuttavat ajoittain hyvinkin negatiivisesti, ja kaiken sen, mitä siitä seuraa.
Jos/kun mt-merkinnät ( diagnoosin ) omaava ihminen sairastuu fyysisesti niin, ettei syytä saada helposti selville esim. verikokein tai kuvauksin, on syy lähes automaattisesti korvien välissä.
Tutkimuksiin on vaikea päästä, tai jos jotain tutkitaan ja kenties löydetäänkin, niin mitään muuta ei tapahdu. Jää vain yksin vaivoinesi....
Tuntuu turhauttavalta, kun ihminen on tehnyt suuren työn itse, sekä myös ammattiapua saaden, ja saanut psyykensä suurin piirtein parhaaseen mahdolliseen kuntoon, niin sitten kun tuleekin fyysisen puolen ongelmia, jää aivan tyhjän päälle.
Kaikkensa yrittää saadakseen apua, että vaivojen syytä edes yritettäisiin selvittää, mutta on sama kuin löisi päätään seinään.
Fysiikka menee ajan myötä jatkuvasti huonommaksi, kotoa on hankalaa lähteä minnekkään kun liikkuminen on vaikeaa.
Liikkumiseen ei saa mitään apuja, lukuunottamatta apuvälineitä.
Sosiaalisuus vähenee pikkuhiljaa, kontaktit ihmisiin käyvät harvemmiksi. Eihän kukaan enää kysele mukaan minnekkään, kun joutuu jatkuvasti kieltäytymään voinnin ollessa huono, on huonoa oloa, väsymystä, särkyjä jne.
Itseä ottaa päähän tajuttoman paljon, kun ei voimat riitä osallistua mihinkään toimintaan, vaikka tahto olisi kuinka kova.
Monilla alkaa varmasti tuossa vaiheessa jo mielenterveys hajoilla uudestaan, kun elämällä ei ole mitään tarkoitusta vaikka kovasti haluaisikin, että olisi.
Itselläni ainakin alkaa olla usko ja toivo ajoittain vähän heikoilla.
Uskon, ja tiedän, etten varmasti ole ainoa, joka kärsii tästä leimasta.
Järkyttävää, että näin voimakas vaikutus sillä onkin jopa terveydenhuollon piirissä, jossa toimii lääkärit ja hoitajat, joilla pitäisi olla kosketusta kaikenlaisten potilaiden ja sairauksien hoidossa.
Eivätkä he saisi leimata potilaitaan, kaikkiahan tulsii hoitaa samalla tavoin ihmisarvoa kunnioittaen, loukkaamatta ja laiminlyömättä.
En ole keksinyt tai löytänyt yhtään syytä, mitä järkeä on ollut esim. omalla kohdallani saada psyykkinen tasapaino kuntoon, koska siitä ei ole mitään hyötyä päästäkseni fyysisesti parempaan kuntoon.
Joskus on sattunut joku lääkäri kiinnittämään huomiota johonkin vaivaan, mutta sitten on toinen estellyt tekemästä asialle mitään. Eli toinen olisi halunnut jotakin tutkia, ja toinen on sen estänyt ( jopa tapaamatta minua ).
Tunnen muitakin ihmisiä, joilla on mt-ongelmat olleet esteenä somaattisen puolen sairauksien hoidossa, tai ylipäänsä tutkimuksiin pääsemisessä. Heistä kaikki eivät ole enää elossa, valitettavasti.
Itse en etsi syitä siihen, kun sanotaan, että psyykkisten sairauksien kanssa elävien elinajanodote on lyhyempi kuin ns. terveillä. Syyhän on selkeä, hoitoa ei saa.
Vaikka olisi selvinnyt psyykkisestä sairaudesta, niin leima on ikuinen, kiitos ikuisten diagnoosien.
Tämäkö on tarkoitus, ettei ihminen pysty tahdostaan riippumatta lainkaan enää olemaan yhteiskunnan täysivaltainen jäsen ?
Kiitos heille, jotka jaksoivat lukea tänne asti.
Ei ole tapanani kauheasti valitella, mutta alkaa jo pikkuisen ottaa päähän elämä, jota ei yksinkertaisesti paljoa ole.
Ja turha kirjoittaa, että pitäisi hakea apuja mt-puolelta, koska on sielläkin ihmetelty yksin ja yhdessä " hullujen " kohtelua somaattisella puolella.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Akateemisesti koulutettuna, kokoaikaista asiantuntijatyötä tekevänä veronmaksajana, mutta kuitenkin persoonallisuushäiriöisenä ja muutaman muun melko rankan diagnoosin omaavana varttihulluna olen törmännyt samaan asenteeseen. Tässä on väkisinkin tullut pohtineeksi paikkaansa yhteiskunnassa ja mielekkyyttä osallistua enää sen rahoittamiseen.
Ei kai se enää mikään nuori voi olla, kun sitä on jo niin moni polkenut?
sempä takia on turha enää yrittää nousta joka ainoa sana ja teko hulluuden piikkiin.
Olen aloittaja, ja käsitin tuosta edellisestä, " on turha yrittää nousta ", että joku on jo toivonsa kenties menettänyt.
Itse en anna periksi, ihan oman itseni takia. En anna sen lannistaa itseäni, että menneisyyteni tuntuu olevan joillekkin ylivoimainen este, se ei ole minun ongelma.
Vaikkakin, pakko myöntää, joskus kyllä v..ttaa rankemminkin. Ei tällaista voi helpoksikaan väittää.
Omasta näkökulmasta tulee mietittyä, kuinka vaikealta joidenkin ammatti-ihmisten tuntuu olevan hyväksyä mielenterveysdiagnoosin omaava ihminen/potilas.
Ajoittain tulee jopa jonkinlaista häpeän tunnetta jonkun esim. lääkärin puolesta, kun hän antaa kunnolla näkyä ja kuulua, mitä mieltä on mielenterveysongelmaisista ihmisistä.
On niin kovin helppoa lyödä lyötyä ( ilmeisesti ).
"Ajoittain tulee jopa jonkinlaista häpeän tunnetta jonkun esim. lääkärin puolesta, kun hän antaa kunnolla näkyä ja kuulua, mitä mieltä on mielenterveysongelmaisista ihmisistä.
On niin kovin helppoa lyödä lyötyä ( ilmeisesti )."
Tällainen lääkäri taitaa olla pumpulissa kasvanut, ehkä herranpaskaankin astunut. Hänelle ei elämä ole näyttänyt pimeimpiä puoliaan. Kun on itse saanut pumpulissa kasvaa ilman oikeita ongelmia, on helppo lyödä lyötyä. Toivottavasti ko. lääkärille karma vielä kostaa rankimman mukaan jonakin päivänä.
Mt-diagnoosit on siitä hauskoja että niitä saa kun täyttää parit kyselylomakkeet ja ostaa lääkärin määräämät mt-lääkkeet. Mt-diagnoosi tuntuu pysyvän ikuisesti.
Fyysiset diagnoosit edellyttää tarkkoja tutkimuksia joissa fyysinen sairaus pitää todentaa varmasti. Pelkät oireet ja potilaan käsitykset ei mitenkään kelpaa. Näistä pitää olla aina uusi lääkärintodistus yli vuoden vanhat ei enää käy missään.
Mulla on lääkkeitä päivittäises käytössä 5 eri vaivaan. Yhtään diagnoosia ei terveystiedoista eikä kannasta enää löydy. Sairauksista tulee vuosien kuluttua vaivoja. Uusia sairauksia ei todeta, pelkkiä pikku vaivoja joita potilas rationalisoi.
Astmaan säännöllinen päivittäinen kortisoni lääkitys ollu 35v.
Jaloissa todettu nivelrikko ja viimeset juoksuaskeleet otin 1997. Muutaman kilometrin jaloulla pystyy viikossa kävelee ilman isoja kipuja.
Selkäkivut vaivannu pahasti vuodesta 1990. En pysty kaupasta ostoksia kantaa.
Ja muutama muu ns. pikku vaiva joihin niihinki kumma kyllä lääkitys.
Muttei yhtään diagnoosia potilastiedoista löydy enää. Terve mies tässä hei!
Kyllä kaikki diagnoosit pysyvät, ei mitään poisteta.
Itselläni on jäänyt trauma psykiatrisesta hoidosta ja siksi aina kun törmään diagnoosiini jossain, niin menen ihan sekaisin tunnetasolla. Yleensä jähmetyn emotionaalisesti enkä osaa regoida lääkärin kyselyihin "perussairaudestani", menen jonkun asteiseen shokkiin. Diagnoosi laukaisee minussa kaikki vanhat emotionaaliset traumat, jotka johtivat ylipäätänsä siihen, että jouduin psykiatriseen hoitoon. Psykiatrinen hoito vahvisti niitä ja tavallaan koin, että se legitimoi kaiken kokemani väkivallan. Ongelmana nähtiin, että reagoin väärin, olin vääränlainen persoona ja tulkitsin todellisuutta väärin. Hoidon ansiosta sulkeuduin entisestään tunnetasolla ja vaikka olen onnistunut nousemaan tolpilleni, niin tuo emotionaalinen trauma aina kummittelee taustalla.. Ymmärrän hyvin, miten mielenterveyshoito voi kroonistaa mielenterveysongelmia juuri tuon stigmatisoivan diskurssin kautta. Se ei useinkaan anna välineitä kohdata omia vaikeuksia, vaan pikemminkin vie niitä, koska se vie monilta viimeisenkin luottamuksen järjestelmään ja toisiin ihmisiin. Tajuat, että kaikkea sanomaasi voidaan käyttää sinua vastaan ihan kirjaimellisesti ja joku ihminen jolle viimeisenä kertoisit henkilökohtaisista ongelmistasi, voi lukea niistä ilman lupaasi jostain tietokannasta. Sen takia olen äärimmäisen varovainen nykyään lääkärien ja muidenkin viranomaisten kanssa sanomisistani ja piilotan kaikki mahdolliset terveystiedot heiltä. En varmasti olisi yhtä ahdistunut, jos diagnoosinani olisi ollut vaikka syöpä tai diabetes. Ihan siksi, että syövän ja diabeteksen hoito ei yleensä sisällä samanlaista sivuuttamista, nöyryyttämistä ja väkivaltaa kuin psykiatrinen hoito. Potilaiden todellisuus ja hoitodiskurssi eivät yleensä kohtaa ollenkaan, ja on äärimmäisen traumatisoivaa puhua omista psykososiaalisista traumoistaan ja henkilökohtaisesta kokemusmaailmastaan, kuin jostain insuliinihormonilla hallittavasta diabeteksesta. Se on kulttuurista ja kielellistä väkivaltaa, jota uusinnetaan jokaisella lääkärikäynnillä, jossa diagnoosista tulee puhe. Se on kuin joku pakottaisi vaikka raiskattua naista kertomaan uudestaan ja uudestaan, että raiskatuksi tuleminen on vaarallinen ja pelottava kehityshäiriö, neurologinen poikkeama ja aivokemiallinen krooninen epätasapainotila. Jos et omaksu tuota diskurssia osaksi minäkuvaasi, olet sairaudentunnoton ja häiriintynyt. Psykiatria on lääketieteenä puhdas pseudotiede, joka ei oikeasti ymmärrä mitä hoitaa. Sen takia tuntuu vastenmieliseltä ja ahdistavalta, että sillä on niin suuri määrittelyvalta ja luokitteluvalta ihmisten kokemusmaailmaan.
Luin kirjoittamasi pitkän tekstin, joka hienosti kiteyttää sen, mikä on totuus perusterveydenhuollon ja psykiatrian piirissä. Miten paljon psykiatriassa onkaan satutettu asenteellisuudella ja väärällä kohtelulla lukemattomia ihmisiä? Avuntarpeessa olevia ihmisiä pyydetään ensin kertomaan oireistaan ja vaivoistaan, täyttämään mielialaa koskevia lomakkeita ja sitten hoitotaholle kerrottuja asioita joko tulkitaan tahallisesti, tai muuten väärin. Potilaista ja heidän oireistaan tehdään jopa aivan yliampuvia ja vikaan meneviä diagnooseja. Jotka ( diagnoosit ja sairaushistoriat) sitten määrittelevät ihmisen hoitamista ja häneen suhtautumista koko loppuelämän ajan. Et ole siis todellakaan ainoa, joka on joutunut kokemaan vastaavanlaista.
Minä olen yksi heistä. Ja siksi kaikki luottamus ja usko terveydenhuoltoon on lopullisesti mennyt.
Toivon Sinulle voimia, jaksamista ja valoa. Ja kaikkea hyvää elämääsi.
Olin vuosikausia psykiatrian piirissä ja on tullut koettua jos vaikka mitä.
Monet kymmenet, ja taas kymmenet lääkkeet tuli kokeiltua vuosien varrella, hoidoissa tuli oltua muutamassa laitoksessa sekä avo- että suljetuilla osastoilla.
Niihin vuosiin mahtui yhtä ja toista, sekä hyviä, huonoja, että erittäin huonoja kokemuksia.
Avohoidostakin on vuosien kokemus.
Toisaalta, olen ollut nyt jo kauan huomattavasti paremmassa kunnossa, ja pärjäilen hyvin, ilman hoitoja, ilman lääkkeitä.
Minä en koe, että olisin menneistä millään tavoin traumatisoitunut, koska ajattelen asian niinpäin, että se on taakse jäänyttä, ja nyt on nyt.
En ole katkeroitunut syistä että jouduin lääkkeitä syömään ( useita vuosia jopa koekaniini-tyyliin jatkuvasti vaihdellen lääkkeistä toiseen, ja monia eri ryhmien lääkkeitä päällekkäin ).
Lähinnä kaikki tuntui vaikealta silloin kun kaikki tapahtui, ja olen tyytyväinen nykyiseen tilanteeseeni.
Jos jatkuvasti murehtisin menneitä, ei elämästä tulisi varmaankaan mitään.
Ne vuodet on kyllä jälkensä jättäneet, fyysisiä ongelmia ja kognitiivisia vajavaisuuksia.
Mutta kuitenkin olen edelleen hengissä, ja se on oikeastaan itselleni tärkein asia, vaikkei elämä koskaan ole pelkkää ruusuilla tanssimista.
Ehkä olen optimistinen tyyppi, mutta se kai on ollut pelastukseni.
Nythän on juuri alkanut mielenterveysviikko, ja uutisissakin on ollut tänään siitä juttua, kuinka mt-leima koetaan voimakkaana, haittanakin.
Itse en ole enää työelämässä, eikä minulla ole tausta vaikuttanut mihinkään ihmissuhteisiin, kenties ystäväni ja kaverini ovat ymmärtäväisiä, kiitos siitä heille.
Voimia ja hyvää mielenterveysviikkoa kaikille !
Olen paljolti samaa mieltä kanssasi. Psykiatrinen hoito, mukaanluettuna psykoterapia on loputonta mitätöintiä, jonka tarkoitus ei ole parantaa ihmistä vaan päin vastoin saamaan ihminen tuntemaan, että hänen tulkintansa on poikkeuksellisella tavalla virheellisiä ja lääkäri, hoitaja, terapeutti tai jopa omainen tietää asian potilasta paremmin, vaikka olisi kyse potilaan tunteista. Psykoterapia on suorastaan laillista aivopesua, jolla voi olla moniin haavoittuvassa asemassa olevaan ihmisiin hyvinkin haitallisia vaikutuksia.
Itselläni sama juttu. Kaikki asiointini terveydenhuollossa on ollut aina tavalla tai toisella traumojeni uusintamista viimeiset 20 vuotta. Aina on löytynyt lääkäreitä ja hoitajia, joiden silmätikuksi olen joutunut. Asenteesta ja suhtautumisesta sen on huomannut, kun masennuslääkereseptini on näkynyt heille Kanta-tiedoistani.
Ilmeisesti myöskään kielto tietojen luovuttamisesta edelleen ei päde! Kanta aukeaa kyllä siitä huolimatta kaikille. Jopa ammattiopilaitoksen hoitsu on ladellut minulle tietoja, joita en edes itse löydä kannasta ja lääkäri ei jostain kumman taustasta johtuen voi esimerkiksi määrätä tarvittavia lääkkeitä edes kipuun.
Sama juttu mullakin eli en saa kipulääkkeitäkään. Lopputulis on se että jumitan kotona kun niin kivut vähiten vaivaa.
Jos multa kysytään niin terveydenhoitoalan työntekijät on täysin mielisairaita. En minä.