Olen 20 kymppinen nuori nainen ja minulla on sellainen ongelma että minä sairastuin syvään masennukseen talvella. Ongelma tässä on että en ole heti lapsen syntymän jälkeen valmis hoitamaan häntä koska haluan lapsen parasta ajatellen hoitaa ensiksi henkisen hyvinvointini kuntoon. Sen takia kysynkin että kuinka pian lapsi vietäisiin syntymänsä jälkeen sijaisperheeseen? Järjestääkö ne ristiäiset? Kuinka usein lasta saa tavata? ja muuta tuommoista rutiiijuttua
tietoa sijaisperheestä
surusilmä
151592
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
olet siis vielä raskaana ja pelkäät (tiedät) ettet kykene lastasi hoitamaan heti synnytettyäsi? uskoisin että saat itsekin olla mukana järjestämässä ristiäisiä jos vain haluat ja jaksat. olisi outoa jos et saisi. lapsellesi varmaan etsitään sijaisperhe heti syntymästä alkaen jos kerta itse niin haluat. kotiutus tapahtuu luultavammin sitten kun olet itse kuntoutunut ja pystyt vanhemmuuden vastuun kantamaan. hanki itsellesi apua, esim. terapia ja pyydä apua vanhemmuuden tukemiseen. oletko miettinyt ensikotiin menoa? siellä saisit tukea ja apua jaksamattomuuteen mutta saisit olla myös lapsesi kanssa. minusta olisi kuitenkin tärkeää että olisit lapsesi kanssa, olet hänelle kaikkein tärkein. (tosin puolikuntoisesta äidistä ei ole lapselle hyötyä, onnellinen äiti=onnellinen lapsi). ensikodissa kuitenkin kiintyisit lapseen ja äidin tunteet ja vaistot heräisivät varmasti. vaikea kuitenkin suositella sinulle ensikotia kun en tiedä kuinka paha masennuksesi on. esim. tarvitsetko ihan sairaalahoitoa? itse mietin vain tuota sijoittamista siksi surullisena (itsellä on juuri lapsi sijoitettu), että jäät lapsen elämästä heti "pois" ts. taka-alalle ja et näin voi seurata lapsesi kehitystä ja kasvua täysipainotteisesti. mutta jos olet itse ehdottomasti sitä mieltä että et halua olla lapsesi kanssa, jos oma terveydentila niin huono, niin toki silloin sijoitus on kai ainoa vaihtoehto.
Olethan saanut masennukseesi hoitoa? Oletko jutellut tilanteestasi sosiaalityöntekijälle, hoitohenkilökunnalle? Onko sinulla ketään tukihenkilöä? Minkälaiset välit sinulla on vanhempiisi, voivatko he auttaaa? Oletko jo sopinut, että lapsi menee sijaisperheeseen? Onko esim. ensikoti mahdollisuudesta puhuttu? Onko sinulla muuten asiat kunnossa, siis taloudellisesti, asunto yms. ei päihdeongelmia...?
Tällaiset kysymykset nousivat mieleeni. Kysymyksiisi on vaikea vastata täällä netissä, kun tilanteestasi ei tiedä kertomaasi enempää.
Kuitenkin ajattelen, että olisi tärkeää, että pääset tutustumaan lapseesi, ja luomaan häneen suhdetta, ja tapaamaan voimiesi mukaan ja mahdollisimman paljon, tai jos mahdollista hoitamaan itse lastasi tuetusti.
Jos lapsi menee sijaisperheeseen, niin se tapahtuu varmasti siinä vaiheessa, kun lastenlääkäri kotiuttaa lapsen. Yleensä n. 3-4 vrk:n iässä, riippuen tietenkin lapsen voinnista. Sinulla äitinä on oikeus päättää lapsen ristiäisistä, olethan lapsesi holhooja. Eli sinä päätät kuuluuko lapsi kirkkoon vai ei. Käytännönjärjestelyistä varmaan sovitaan sitten yhdessä.
Tapaamiset sovitaan aina tilanteen mukaan. Mutta tärkeää on, että yrität jaksaa olla mahdollisimman paljon lapsesi kanssa, ja muodostaa häneen äitilapsisuhdetta.
Haluaisitko jutella tilanteestasi enemmän? Voin antaa säponi, jos et halua tehdä sitä täällä kaiken kansan edessä.
Älä anna lastasi sijaisperheeseen, ota yhteyttä ensikotiin. Älä ikinä vihjaakaan sossuille sellaisesta ja kieltäydy ehdottomasti jos sitä esitetään. Ristiäiset eivät ole työläät, pienet ristiäiset ovat mieleenpainuvimmat, itse olen järjestänyt pienet ja isot, kokemuksesta kerron. Ensikodissa auttavat varmasti, kastemekon voi lainata jne.
Laita äitiyspakkauksen laatikosta vuode, röyhelöitä voi ostaa tai kirpparillakin sellaisia näkee. Ala odottamaan lastasi maailmaan, kuka sieltä on sinulle tulossa. Kun lapsi syntyy, pidä häntä laitoksella sylissäsi paljon, omassa lämmössäsi, ihaile tuota ihmettä, näin kiinnyt lapseesi. Siis pidä sylissä, vaipat voi hoitajat vaihtaa, ellet jaksa. Siitä alkaa teidän kahden yhteinen tie. Saat voimaa lapsesta, kunhan antaudut äitiydelle. Alussa on rankkaa ja väsyttää, mutta niin on kaikilla äideillä. Eikä kaikki ole aina masennusta, lapsen odotukseen ja syntymään kuuluu ihan normaaleja juttuja, joita tietämätön helposti leimaa masennukseksi, myös hoitohenkilökunnasta näitä löytyy.
Opettelemista äitiys on kaikilla ja jokaisen lapsen kohdalla erikseen. Lapsi kyllä tuo leivän tullessaan.
minua. Olet noin nuori ja elämäsi ei juuri nyt ole helppoa. Silti jaksat ajatella epäitsekkäästi lapsesi parasta. Minusta sinä olet vahvasti jo todellisen vanhemmuuden jäljillä.
Ota vastaan kaikki apu, mitä saat. Ole rehellinen. Se on ainut tie parantumiseen ja henkiseen hyvinvointiin.
Olen sijaisvanhempi ja minusta olisi hienoa tehdä yhteistyötä sinunlaisesi vastuullisen nuoren äidin kanssa. Toivottavasti saat asiat järjestymään ja hoitaa lastasi mahdollisimman paljon heti alusta alkaen.
Meillä tavataan alle kouluikäistä lasta kerran kuukaudessa koko viikonloppu. Tilanteessasi paljon riippuu myös siitä kuinka kaukana sijaisperhe olisi. Käytännön järkeni sanoisi, että tässä tapauksessa sijaisperheen tulisi olla mahdollisimman lähellä, että tapaamiset olisivat vaivattomia tehdä.
Toivon sinulle onnen hetkiä vauvasi kanssa ja paljon oikeanlaisia apulaisia käynnistämään uutta elämäntilannetta. Koita jaksaa!
Meille tuli sijoitukseen lapsi 2.5kk ikäisenä ja vanhemmat kävivät katsomassa 2 kertaa viikossa. Väittäisin että siinä ei luoda vanhemman ja lapsen välistä kiinteää suhdetta. Naapuritkin ovat läheisempiä. Koska ymmärrät noin hyvin missä mennään, niin sinulle suosittelisin ihan tosissaan ensikotiin menoa.
niin..älä tee sitä virhettä.
Myös samaa mieltä, kyllä se vanhemmuus ja huolenpitovietti tulee kyllä, kun lapsi on maailmassa. Masennukseen saa ja on lääkityksiä jokaisen eri tarpeeseen.
Ja muista, älä ainakaan anna ja sitä virhettä tee että lapsesi menisi sellaisille jotka itse eivät niitä saa. Silloin omasi on jo heidän ja menee vuosikausia jos saat takaisin, vaikka voisit jo paremmin ja olisit lakiteitse yrittänytkin, jos silloinkaan!!!!!!!
Tämä on neuvo, jota suosittelisin muidenkin ajattelevan ennen kuin edes päästää mieleensäkään jonain vaihtoehtona. Vaihtoehtoja löytyy kyllä monia kun ottaa selvää ja hakee itselleen apuvoimia jaksamiselleen.
Jos tämän muistat, elät varmasti lapsesi kanssa vielä onnellista elämää yhdessä!!!!!
Hei,
olen 35-vuotias sijaisäiti, jolla ei ole biologisia lapsia. Minua häiritsee ja oikeastaan loukkaa ajatus siitä, että ajatellaan, että lapsettomuuteni vuoksi omisin tai jopa varastaisin toisen naisen /perheen lapsen. Näin ei missään tapauksessa ole. Lapsettomuus on henkilökohtainen suruni (olisin halunnut kantaa lasta kohdussani, en vain sydämessäni), mutta sitä en ole ratkaissut niin, että ryhdyin sijaisvanhemmaksi. Sijaiskotilapsemme eivät ole tulleet meille syntymättömien lastemme sijaisiksi. He ovat meillä siksi, että olemme halunneet hoivata ja kasvattaa lapsia. Koska omia lapsia ei ole tullut, olemme avanneet kotimme ja sydämemme toisten lapsille.
Sijaisvanhempana tietysti kiinnyn lapseen, jota hoidan läpi vuorokauden (meillä on tällä hetkellä 4 kk vauva, jonka äidillä vaikea masennus). Mutta koskaan en ole ajatellut, että hän olisi minun ja että kasvattaisin häntä omana lapsenani. En myöskään koskaan ole ajatellut, että tehtävänäni olisi vaikeutaa lapsen ja biologisen äidin suhdetta. Iloitsen siitä, että lapsi on kiintynyt minuun ja saa turvaa läsnäolostani, mutta samanlaista iloa tunnen siitä, kun vauva nököttää tyytyväisenä biologisen äitinsä sylissä maitopullonsa kanssa ja äiti lepertelee lapselleen syöttäessään tätä. Silloin ajattelen, että lapsella on hyvä olla ja että me kaikki kolme aikuista yhdessä -minä, puolisoni ja lapsen äiti-olemme onnistuneet lapsen parhaan tavoittelussa.
Ymmärrän, että bioloselle äidille on kova pala, kun hänen vauvansa hymyilee minulle ja tyyntyy syliini. Mutta voin vuosien sijaisvanhemmuuskokemuksella vakuuttaa, ettei lapsen kiintyminen minuun ole mitenkään poissa siitä kiintymyksestä, jota lapsi kokee suhteessa biologisiin vanhempiinsa. Vauva ei vielä ymmärrä, miksi hänellä on paljon rakastavia aikuisia ympärillään. Mutta isompana hän ymmärtää ja odottaa iloisena tapaamisia äidin kanssa. Lasta ei auta se, että hänen kiintymyksestään kilpaillaan ja ollaan erimielisiä hänen hoidostaan. Eikö meidän kaikkien tavoitteena kuitenkin olisi se, että lapsesta kasvaisi tasapainoinen, elämässä pärjäävä aikuinen?
...olen myös lapseton, ajattelen asioita samalla tavalla.
Miksi me ei voitaisi antaa lasten tulla tykömme vaikka ne ei omia olisikaan.
Turhaa itsensä kiusausta kadehtiminen ja pelko, että omisimme lapset, lapset kasvaa ja kyllä he viimeistään silloin tietävät, mitä tahtovat ja hyvä yhteistyö kaikkien kesken, on kaikkien etu, etenkin LASTEN ETU !
... mekin olemme lapseton pariskunta, ja tällä hetkellä meillä tosiaan on yksi 10,5kk vauva, ja todellakin toivomme että lapsella olisi joskus mahdollista palata kotia.... Ja todellakaan emme omi lasta itselle, rakastamme häntä kuin olisi oma lapsi, mutta myös kokoajan pidämme kuvalla bio vanhemmat muistissa, ja meillä tosiaan järjestetään 3krt kk tapaamiset ja ne on 2-3h kestoiltaan.....
Mahtavatko tietää kun vedetään "kuusi nolla" kuten yksi kirjoittaja ajatteli.
Mutta kun se ei ole niin ruusuista - lapsi ei päätä mitään, vaan viranomaiset. Ja biovanhempi voi titenkin ohjailla vielä viranomaisia. Sijaisvanhemman sana ei paina mitään.
Mieti sitä myös, että onko sinulla varaa esimerkiksi opiskella myöhemmin kun olet vielä nuori, kun myöhemmin maksat elatusrästejä niistä vuosista kun et itse pystynyt lastasi hoitamaan.
Tapaamisista; mitä täällä on keskusteltu niin ovat kerran kuukaudessa.
Joillakin raskaus saa myös aikaan masennuksen.
Suosittelen myös tuota ensikotiin menoa, taikka jos esim. omalla äidilläsi olisi mahdollisuus auttaa sinua alkuun? Jos kokeilet aluksi lapsen kanssa ja teet päätöksen vaikka sitten, kun lapsi puolivuotias? Pieni ihmistaimi antaa kummasti uutta energiaa hoitajallensa.
Minäkin suosittelisin tuota ensikotia, jollet sitten todellakin tunne olevasi ihan loppu. Hyvässä tapauksessa saat lapsestasi voimia ja iloa ja nouset siivillesi. Jos et nousekaan, voit silti vielä luovuttaa lapsesi sijaiskotiin tietäen että olet yrittänyt. Itse olet kuitenkin oman elämäsi paras asiantuntija ja tämä oli vain ehdotus.
Noin pieni lapsi kun on kyseessä, kyllä tapaamisia mielestäni saa paljon useammin kuin kerran kuussa.