kiusattuna olemista. Vieläkin ajatellessa tapahtunutta,en voi käsittää sitä elin kuin sumussa ja sinnittelin pitääkseni mielenterveyden kasassa. Nykyisin en voisi hyväksyä tapahtunutta noin vain ja välillä ihmettelen käytöstäni noihin aikoihin, mutta silloin se tuntui oikealta vaikken tosissaan halunnut olla yksin, vaan kärsin ja kaipasin seuraa.
Koin pahaa kiusaamista yhden vuoden peruskoulussa, ja se oli todella karmivaa. Varsinkin kun ei ollu ketään johon olisi voinut turvautua. Enkä oikein tutustunut muihin luokkatovereihin koko aikana, sillä luokan tytöt kulki omissa porukoissaan. Kukaan ei todella tehnyt mitään puuttuakseen siihen, enkä itse kyennyt siihen lamautuneena masentuneena, kun olin ilkeistä sanoista ja julmasta käytöksestä. Puuttuminen ja jonkinlainen henkilökohtainen haastattelu olisi ollut tarpeen. Esim. Opettaja oisi pyytänyt luokkaan tunnin jälkeen ja todella osoittanut kiinnostusta miksi olen yksin ja mikä vaivaa, ja sitten luokan kesken tehty kokoontuminen. Ja hoidettu asia, niin että oisin päässyt mukaan muiden seuraan, kun se kerran tuntui vaikealta huonon kohtelun jälkeen.
Ikävä kyllä, epäilin omia ominaisuuksiani mikä mussa on vikana ja en edes tunnistanut saamaani kohtelua kiusaamiseksi, kunnes vasta myöhemmin sen olen tajunnut. Itseluottamukseni oli alhainen jo lapsuudessa kokemieni kaverisuhteiden vuoksi.
Kauheinta oli seisoskella yksin katoksen alla tai kävellä pitkin pihaa muiden naureskellessa ja kuiskiessa "hei, tuossa se omituinen nyt kävelee. Laittais pipon silmille". Tämä vuoden kestänyt tapahtuma kummittelee alitajunnassani varmasti lopun elämää traumana, jonka kanssa on elettävä.
Kärsin masennuksesta paniikista ajoittain, ihmissuhteiden luominen on edelleen vaikeaa, koen huononmuutta ja ahdistusta tapahtuneesta. En voi käsittää, kuinka joku voi hylätä toisen tällä tavoin, kuten kaverini teki minulle.
Koin pahaa kiusaamista yhden vuoden peruskoulussa, ja se oli todella karmivaa. Varsinkin kun ei ollu ketään johon olisi voinut turvautua. Enkä oikein tutustunut muihin luokkatovereihin koko aikana, sillä luokan tytöt kulki omissa porukoissaan. Kukaan ei todella tehnyt mitään puuttuakseen siihen, enkä itse kyennyt siihen lamautuneena masentuneena, kun olin ilkeistä sanoista ja julmasta käytöksestä. Puuttuminen ja jonkinlainen henkilökohtainen haastattelu olisi ollut tarpeen. Esim. Opettaja oisi pyytänyt luokkaan tunnin jälkeen ja todella osoittanut kiinnostusta miksi olen yksin ja mikä vaivaa, ja sitten luokan kesken tehty kokoontuminen. Ja hoidettu asia, niin että oisin päässyt mukaan muiden seuraan, kun se kerran tuntui vaikealta huonon kohtelun jälkeen.
Ikävä kyllä, epäilin omia ominaisuuksiani mikä mussa on vikana ja en edes tunnistanut saamaani kohtelua kiusaamiseksi, kunnes vasta myöhemmin sen olen tajunnut. Itseluottamukseni oli alhainen jo lapsuudessa kokemieni kaverisuhteiden vuoksi.
Kauheinta oli seisoskella yksin katoksen alla tai kävellä pitkin pihaa muiden naureskellessa ja kuiskiessa "hei, tuossa se omituinen nyt kävelee. Laittais pipon silmille". Tämä vuoden kestänyt tapahtuma kummittelee alitajunnassani varmasti lopun elämää traumana, jonka kanssa on elettävä.
Kärsin masennuksesta paniikista ajoittain, ihmissuhteiden luominen on edelleen vaikeaa, koen huononmuutta ja ahdistusta tapahtuneesta. En voi käsittää, kuinka joku voi hylätä toisen tällä tavoin, kuten kaverini teki minulle.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kiusaamisesta pitää joutua kivitettäväksi!!!!!
kiusaajat ovat säälittäviä!!!
RINTA RINNAN MARSSIMME!!
VITTU JOS NÄÄN JONKUN KIUSAAJAN NIIN SILTÄ SAATANAN PERSEREIÄLTÄ LÄHTEE PÄÄ!
Kivittäähän ne joutaisi.
Tuonpa tässä kuitenkin ajatuksen että jos kiusaaja on jotenkin sairas ja näin täysin edesvastuuttomassa tilassa niin pitäisikö häntä siltikin rangaista?
"jos kiusaaja on jotenkin sairas ja näin täysin edesvastuuttomassa tilassa niin pitäisikö häntä siltikin rangaista?"
Ei välttämättä, paha kysymys.
Itseänikin on kiusattu kuusi vuotta, eli koko ala-aste. Vasta tänä vuonna olen saanut kavereita, mutten ystäviä koska en uskalla luottaa. Tosin nykyisetkin kaverit tönivät jne, mutta on tämäkin parempi kuin ei mitään. Viimeiset pari vuotta olen ollut "masentunut", tosin sitä ei kukaan ole huomannut, vanhemmat itsekkin mielenterveyskuntoutujia. Olen myös nettiriippuvainen, 10h netissä on vähän.
Ja ikää on 13, marraskuussa 14 ja olen poika.
Omistan myös lukihäriön (joo, tahallaan väärin) ja ilmeisesti paniikkihäiriön, äidin ja isän suvussa on lähes jokaisella se.
minua kiusataan koko ajan ja minua pelottaa mennä ylä-asteelle...
muaki kiusattiin ala-asteella, yläasteella ja lukiossakin olin vielä "epä suosittu".. mut ei auttanu muutaku kestää.. odotin vaan sitä hetkee kun pääsee pois vanhoista ympyröistä ja alottaan kaiken alusta. ja niin teinkin, muutuin juuri sellaiseks ku oon pohjimmiltani ollu (mitä en aiemmin voinut olla).. pentuna ja teininä ajattelin etten saa edes tyttöystävää koskaan mut nyt on asiat todellakin toisin.. vihdoinki voi elää täysillä!!! ainoo neuvo minkä mä osaan antaa: jaksakaa siihen asti et pääsette uuteen ympäristöön ja unohtakaa se että ootte ollu joskus kiusattuja.. pyrkikää muuttumaan keinolla millä hyvänsä sosiaalisiks ihmisiks. m21