Kuole, *****?

On aika dumpata vuositttainen avautuminen tänne.

Niin... miten edeltävät 12 kuukautta tai sinnepäin sitten menivät? Ruusuilla tanssimista tämä on ollut, piikit ovat repineet paikat hajalle. Jokainen askel eteenpäin tekee kipeää, tulehtunut mieli vuotaa visvaa ja verta. Olinko ennen näin rikki, vai enkö enää osaa hahmottaa asiaa?

On vain työ. Ei ole muuta kuin työ. Aivoni sumussa minun on leipäni tienattava. Leipäni, se kitkerä käntty, mitä et kuitenkaan uskalla pois heittää. Entä jos ei ole mitään muuta? Huomenna aamulla se odottaa taas. Vatsa löysällä ja hermot kireällä pääsee sorvaamaan jonnin joutavuuksia ja selvittämään sekoiluja, mihin itsellä ei ole osaa eikä arpaa. Onko tämä burnoutia? Olenko vain kyllästynyt? Miten tästä pääsee pois?

Toleranssi ihmisten sietämiseen lähestyy nollaa. Jokainen ihminen on kuin loputon vaatimuslista. Jos en tietoisesti työnnä kaikkia loitommas, teen sen tiedostamatta. Varmasti sen näkee naamasta, kun kaiken nielevä potutus pirskahtelee tipoittain esille. Yritän pitää mölyt mahassani, mutta välillä ilmoille pääsee tahattomia poikkipuolisia murahduksia. En ole varmaan koskaan kokenut olevani osa porukkaa työyhteisössäni, mutta nyt olen alkanut kokea olevani oikeasti hylkiö. Olen sydämellisesti ilahtunut näkökenttäsäni siintävien moninaisten vaihtoehtojen laajasta kirjosta: irtisanoudu ja tee ammatillinen itsemurha, älä irtisanoudu ja tee ammatillinen itsemurha.

Samoista syistä on ihan mahdoton edes harkita keneenkään tutustumisen yrittämistä. Mitä minusta on jäljellä, muuta kuin ärisevä ja muriseva kuori? Kuka haluaa elämäänsä valtameren verran kyynisyyttä, vihaa, kostofantasioita ja itsekeskeistä valitusta? Se on kaikki, mitä minulla on tarjota. Se on kaikki, mitä päässäni pyörii tunnista toiseen, päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen. Miten syvälle tähän kuiluun voi pudota, ennen kuin pohja tulee vastaan ja jäljelle jää vain murskaantunut raato? Oi miksi, oi miksi… miksi en ole jo raato?

Elämä ei taida olla minua varten.