Talvi oli tullut valkoisine hankineen rikkomaan kaamoksen pimeyttä ja synkistävää ankeutta. Jaskan mieli keveni aina valon lisääntyessä. Niin se teki nytkin, vaikka kesämiehelle tärkeään kesään oli vielä puoli vuotta. Jaska oli valaistunut lumivalkean myötä: Se punatukkainen oli edelleen ihana, mutta nyt Jaska pystyi myöntämään, ettei hän saisi tuota tyttöä koskaan. Ei, koska hän oli Jaska. Ja tyttö oli aivan eri maailmasta. Melkein eri universumista, kuin tähti tuikkiva linnunradan vieressä.
Jaska oli tajunnut että ympärillä oli muitakin hurmaavia, ihania, älyllisesti kutkuttavia sekä hänelle sopivampia naisia. Varsinkin eräs pitkään tuntemansa oli hiljalleen herättänyt hänet huomaamaan kuinka mahtava pakkaus hän oli. Ei Jaska häneen maailmaa mullistavasti ehkä retkahtaisi, mutta tykkäsi kyllä kovasti. Harmi vain kun hänkään ei osoittanut vastakaikua Jaskan avauduttua kaikesta. Edes kysymyksin, jos vastaukset olivat liian vaikeita.
No, elämä on, ajatteli Jaska. Hän oli itse vaikea persoona: Ei se kylän komein jätkä, ei rikas, eikä sulavin supliikkimies, vaikka puhuikin paljon. Ehkä olen tylsä tai liian lähestyvä tai liian jotain. Silti olen minä. Tunnen, koen ja kirjailen sen sanoiksi. Suutun, jos kiukuttaa. Sanon, jos rakastan. Näytän sen naiselle kaikin tavoin, rakastan ja rakastelen kunnes uupuneina nukahdamme toisiimme kietoutuneina. Passaan jos toinen sellaista kaipaa. Hoidan ja huolehdin, jos on kipeänä. Ja paljon muuta. Riitti se tai ei, Jaska ei hävennyt itsessään juuri mitään. Aika hyvä tyyppi kuitenkin sieltä peilistä katsoi. Hyvä Jaska.
Talvisen illan ajattelija,
Jaska Jokunen
Jaska oli tajunnut että ympärillä oli muitakin hurmaavia, ihania, älyllisesti kutkuttavia sekä hänelle sopivampia naisia. Varsinkin eräs pitkään tuntemansa oli hiljalleen herättänyt hänet huomaamaan kuinka mahtava pakkaus hän oli. Ei Jaska häneen maailmaa mullistavasti ehkä retkahtaisi, mutta tykkäsi kyllä kovasti. Harmi vain kun hänkään ei osoittanut vastakaikua Jaskan avauduttua kaikesta. Edes kysymyksin, jos vastaukset olivat liian vaikeita.
No, elämä on, ajatteli Jaska. Hän oli itse vaikea persoona: Ei se kylän komein jätkä, ei rikas, eikä sulavin supliikkimies, vaikka puhuikin paljon. Ehkä olen tylsä tai liian lähestyvä tai liian jotain. Silti olen minä. Tunnen, koen ja kirjailen sen sanoiksi. Suutun, jos kiukuttaa. Sanon, jos rakastan. Näytän sen naiselle kaikin tavoin, rakastan ja rakastelen kunnes uupuneina nukahdamme toisiimme kietoutuneina. Passaan jos toinen sellaista kaipaa. Hoidan ja huolehdin, jos on kipeänä. Ja paljon muuta. Riitti se tai ei, Jaska ei hävennyt itsessään juuri mitään. Aika hyvä tyyppi kuitenkin sieltä peilistä katsoi. Hyvä Jaska.
Talvisen illan ajattelija,
Jaska Jokunen
Vastaukset 38
Vanhimmat
Heheh, elämän makua tässä.
Jaska on hyvä tyyppi, arvostan!
Kuinka kaikki menikään.. hmm.
https://youtu.be/YfFwSdxLlbs
Hmm. En ihan ymmärrä mitä haet tuolla biisilinkillä?
Mitään ei oikeastaan tapahtunut, en saanut rakennetuksi edes kunnon kontaktia. Toki toivoin eräässä vaiheessa hänen käsittäneen kaikesta livessä ja lukeneen myös kirjoituksiani täältä. Huttua, höttöä ja harhaa se vain oli. Vaikka toiveissa niin kaunista olikin.
Jaska Jokunen
Vastaukset liian vaikeita? 😄
Liian vaikeita muotoilla sopivasti. Kertoa loukkaamatta toista ym. Moni siinä tapauksessa sulkee suunsa radiohiljaisuuteen asti. Ei sanaakaan sen asian tiimoilta.
Jaska J.
Loukkaamatta? Aioit siis sanoa jotain negatiivista?
Ei kai se liian vaikeaa, yritä, kuuntelen:
Ei, vaan liian vaikeita ehkä hänelle vastata. Helpompaa vaieta kuin vastata oikealla muotoilulla minulle. Koska näemme jatkuvasti, on sanomisia harkittava molempiin suuntiin. En sanoisi hänelle henkilökohtaista negatiivista. Sen verran paljon hänestä välitän.
Jaska J.
Et saanut kontaktia vakka näytit kaikin tavoin?
Kontakti sinällään on, mutta eri tasolla. Taisipa Jaska tulla torjutuksi puolipassiivisesti, eli vain puolittain, jonka vuoksi ei saanut kipinää itsessään sammumaan. Samanlaisia kohtaloita vaikuttaa palstakirjoittajilla olevan roppakaupalla. Suuri roihu ei sammu pullollisella vettä, vaan jää pikkuliekille kasvaakseen hiljalleen taas suuremmaksi.
Jaska Jokunen,
Milloin torjui?
Elämä muuttuu Jaskaseni...
Sitä on vaikea määrittää tarkasti. Ehkä selkein torjunta tuli reilut kaksi vuotta sitten, kun avasin tunteitani face-to- face hänelle. Avasin, en tunnustanut kaikkea.
Jaska J.
Tämä luokitellaan kiusaamiseksi.
Siis miten? Anonyymi nimimerkki kirjoittaa omista tunteistaan? Henkilöihin viitaten ilman selviä tunnisteita?
Jaska J., eli se Jokunen
Mä en jaksa enää lukea sun kirjoituksia, kun on ihan liian pitkiä. Jorma-stooria luin parin aloituksen verran ja tykkäsinkin ehkä, mutta kun niiden tulo jatkui, niin mielenkiinto lopahti. Hyvin kyllä kirjoitat, en sillä kritisoi. Syynä ennemminkin taitaa olla oma keskittymiskykyni.
Hyvänä päivänä jaksan lukea tekstejäsi vaikka aamusta iltaan, mutta tällaisia on vaan niin valitettavan harvoin.
Se on tämä vammaisuuteni, joka säätelee omaa jaksamistani ja keskittymiskykyä. :-(
Jorma- stoorit ei ole käsialaani. Pitkiä nämä välillä on, kun en osaa pienempää taulua tunteistani maalata.
Jaska J.
Iltapäivän punertava valo auringonlaskun lähestyessä hehkui kuin sen punatukkaisen hiukset joku vuosi sitten.
Jaska mietti häntä taas. Koska hänet nähdessään seesteys laskeutui Jaskan ylle. Koska lähellä ollessaan Jaska oli yksinkertaisesti onnellinen. Koska hänen äänensä Jaska kuuli kaiken metelin ylikin. Koska... Niin. Jaska oli vieläkin kiinni hänessä, koska halusi olla. Hullua ehkä, kaiken kieltämisen jälkeen.
Jaska J.
Ja tähän se kaikki kiteytyy: Jaskan mielessä oli betonoitu koroke, jolla tuo punatukkainen seisoi kauniina hologrammina. Elävänä hologrammina, jota Jaska katseli aina kun maailma tuntui kurjalta paikalta. Hologrammia ei voisi koskaan saada viereensä, koskettaa, suudella, rakastaa tai rakastella. Vain katsella hypnoottiseen zen- tilaan vajoten. Kuin elävä posteri nuoren miehen huoneen seinällä. Mutta Jaska oli jo aika mies, kaukana teinistä. Pitäisi osata jo päästää irti, Jaska tuumaili. Haaveile niistä, joissa on jotain todellista ja mahdollista. Älä kerrassaan mahdottomia mahdottomasta.
Jaska J.
Jaska näki sen kauniin ja sulattavan kevyen hymyn. Ja miten hänen silmänsä kimaltelivat leikkisästi kuin houkutellakseen Jaskan luokseen. Vain sanoakseen: "Höh. Mitä oikein kuvittelit? " Niiden silmien edessä Jaska olisi voinut kertoa kaiken tuntemansa, jos olisi saanut siihen tilaisuuden. Mutta ei. Kaikki oli lopulta vain hänen omaa kuvitelmaansa, vaaleanpunaista harhaa tuosta Punatukkaisesta. Kuin satua savusaunasta järven rannalla, ilman laituria johon rantautua. Jaska tunsi itsensä hiukan tontuksi, ehkäpä jo riihitontuksi, joka vahti ettei koko tönö pala maantasalle kiukaan raosta lentävistä kipinöistä.
Jaska Jokunen
Oman mielesi luomaa on ^höh mitä oikein kuvittelit. ^Olisi tylyä sanoa noin etenkin Jaskalle.
Pysäyttää voi sanojen tulvan, ei punatukkaisesi siitä suutu. Liikaa päättelet mielessäsi, vaan yhdessä pohtien pääsemme aavikon lähteille.
Ehkä se on oman mieleni luomaa sanamuotoa. Sanomana kuitenkin lähimpänä totuutta. Hänelläkin on lukemattomia tilaisuuksia sanoa minulle mitä tahansa. Silti ei sano mitään. Vain ne pakolliset työasiat. Siksi se "höh, mitä oikein kuvittelit" on varsin kuvaava sanoitus.
Niin, mitäpä Jaska taas oikein kuvittelee...
Jaska Jokunen
Olette siis samassa työpaikassa?
Oikein päätelty. Missä aikaasi vietät, siellä ihmisiä tapaat.
Jaska J.
Palasin miettimään noita aavikon lähteitä: Nehän ovat joko pelastus janosta kärsivälle, tai kuolemanvaarallinen kangastus ollen pelkkää heijastusta taivaanrannasta. Jaskalla oli jano, uuden elämän jano. Mutta kannattiko uskoa aavikon ilmassa värisevää kuvaa vehreästä lähteestä? Siinä se pulma.
Jaska oli pyytänyt apua ja mielipidettä eräältä oman päänsä kangastuksiin. Mutta hän ei sanonut yhtikäs mitään. Aivan kuin Jaska olisi huutanut lammen selälle ja vastauksena kuuluisi vain vastarannan kaiun ääni.
Keksi Jaska itse vastauksesi, älä minulta turhia kysele. Kaiku, sitäkö se nainen vain halusi olla?
Jaska J.
Naisen aloitus. Ainahan voi miestä leikkiä ja se leikki on nähty.
Etköhän se sinä ole täällä se, joka leikkii jotain teevadista ennustajaa? En tiedä mikä on valintaperusteesi mihin aloituksiin hyökit väittämiäsi väittämään, epäilen, että ihan fiilispohjalta menee. Toisin sanoen, mikä olisi esimerkiksi juuri tähmä aloituksen kohdalla motiivi.?
Täällähän on hyvä harjoitella joikuja ja kaikenlaista. Jatka vain. Moni tykkää lukea satusia.
Joo, oikea ajattelun dosentti
Ajatusten Tonavaksi en itseäni kutsu. Jääköön se Josef Stalinin arvonimeksi.
Jaska J.
Vai oliko se Cheaucescu, Romanian teloitettu diktaattori?
Paha sanoa, kun ei ole tapana idolisoida mitään diktaattorimaisia ”arvojohtajia” ja marssittaa itseäni vaikka roskakuiluun niiden puolesta
Diktaattorit elää idiooteista. Naapurimaassa on nykypäivän esimerkkki. Kun idiootitkin tajuaa mistä on kyse, on jo liian myöhäistä. Mutta täällä vapaassa maassa melko vapaalla foorumilla saa sanoa ja taiteilla sanoilla mielin määrin.
Jaska Jokunen
Kerrankin olen samoilla linjoilla
Autonsa päältä kuuralunta harjatessaan katseli Jaska miten hän valmisteli polkupyöräänsä kotimatkaa varten. Kehtaisiko kysyä kaipaako hän joskus kylmällä kelillä kyydin kotiinsa? Ihan väärä suunta Jaskalle, mutta sama sille. Kunhan hän istuisi joskus vieressä, kauniina, puhellen niitä näitä. Tuossa apukuskin paikalla, kuin luotuna Jaskan viereen. Se olisi kaunis hetki. Huokaus...
Jaska jatkoi ikkunoiden rapailua katsellen miten hänen selkänsä loittoni pyörän viilettäessä tietä pitkin. Onneksi on jälleen huominen. Se ei koskaan kuole.
Jaska J.
Tänään tapahtunut?
Jaskan päivä oli ollut tavanomaisen vauhdikas, mutta silti hän löysi aikaa pysähtyä hänen luonaan hetken. Jaska oli katsellut häntä, hänen silmäkulmiensa söpöjä naururyppyjä ja avointa kaunista hymyään. Olisiko hän samanlainen myös muualla? Kaksin ollessa, jossain kivassa paikassa, lasillisen tai hyvän ruuan parissa? Vieressä, lähellä tai iholla?
Mutta samassa Jaska heräsi sisäisestä haavehorroksestaan työpaikan kirkkaiden ledvalojen loisteessa. Hitto, miksi aina vain täällä?
Jaska Jokunen
Niin monta kertaa oli Jaska katsellut häntä eri kulmista.
Ja niin monta kertaa oli hän tuntenut vetoa, sellaista selittämätöntä yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota ei voinut selittää. Se ei selkeää himoa, ihastusta, arvostusta tai uteliaisuutta. Se oli niitä kaikkia yhtä aikaa, kokonaisvaltaista "haluun tuon naisen, oli miten oli"- tunnetta. Ja sen vuoksi oli Jaska kerran ihastunut korviaan myöten. Saamatta mltään muuta kuin sekaannusta aikaan. Sellainen oli Jaskan kohtalo: Olla se hölmö poika, joka rakastui väärään naiseen. Siihen, joka ei koskaan lämpenisi hänelle. Koska heillä ei ollut yhteistä kehystä, eikä edes samaa maalia, jolla maalata yhteisen maailman kuvaa.
He molemmat kiersivät samaa aurinkoa, ollen omia planeettojaan. Siinä kaikki.
Sen myöntäminen oli kova paikka. Jaska oli pitkään herätellyt toiveen kipinää, jossa he lopulta löytäisivät toisensa ja lähentyisivät intensiivisesti. Mutta nyt se kipinä alkoi olla hiipunut. Mutta silti se nainen oli sykähdyttävä. ..
Jaska Jokunen, iltapimeän kaipailija
Kaipaus. Tuo järjenvastainen tunne sisällä. Se, joka tekee olon levottomaksi, haaveilevaksi ja saa kirjoittamaan vaaleanpunaista hattaraa ilman kovan järjen punaista lankaa.
Jaska oli kirjoittanut paljon. Ajatellut vielä enemmän. Tuntenut ja haaveillut hänestä, kunnes kadotti itsensä niihin pilviin. Vain tippuakseen maahan pilvien haihtuessa alta pois. Lähtenyt uudelleen lentoon, tippuakseen taas alas. Ja silti jaksoi vieläkin kaivata hänen lähelleen. Ihastella häntä salaa, katsella häntä ja hehkua sisällään kun hänellä oli jotain sanottavaa. Ihana nainen, huokaus.
Ei Jaska halunnut parantua tästä sairaudestaa .
Jaska Jokunen, itseanalyysin mestari?